Camille Auerin Antiphallic Dick on näyttely, jossa ei todellakaan ole kyse kulleista. Siinä on kyse ihmisestä sukupuolenkorjausprosessissa. Auerin teokset tekevät tuohon prosessiin liittyvän byrokratian väkivaltaisuuden näkyväksi ahdistavalla, koskettavalla sekä visuaalisesti vaikuttavalla tavalla. Camille Auerin Kuvataideakatemian Project Roomissa esillä olevan näyttelyn Antiphallic Dick poliittinen sanoma on vahva: translaki on uudistettava heti, sillä sukupuolenkorjausprosessi polkee ihmisoikeuksia. Kun sanoma on näin tärkeä, voi käydä niin, että taiteellinen toteutus jää puolivillaiseksi. Auerin näyttelyssä näin ei onneksi ole. Kokonaisuus on koskettavuudessaan järkyttäväkin, mutta myös visuaalisesti ja tilallisesti vaikuttava. Katosta roikkuu lääkeliuskoja, niiden pahvisia pakkauksia ja paperisia selosteita. Ne pyörivät lähes olemattomassa ilmavirrassa hitaasti. Lääkeliuskat, puhkaistut kultaiset ja hopeiset foliopakkaukset, hohtavat himmeästi ilmassa alas painettuine muovikupuineen. Niiden lomassa leijuvia valkoisia lääkepakkauksia värittävät kliinisen kapeat siniset, violetit ja punaiset viivat. Pakkausten kylkiin painetut kirjaimet muodostavat sanoja: Progynova, Oxamin, Escitalopram Actavis, Vaniqa, Androcur. Hormonivalmisteita ja masennuslääkkeitä, emulsiovoidetta ja estradiolivaleraattia. Sukupuolenkorjausprosessissa kehon muutosten ja mielen liikahdusten taustalla kummittelevat sadat syödyt lääkkeet, erilaiset vaikuttavat aineet, mahdolliset haittavaikutukset ja varoitukset. Ohuiden siimojen varassa hypnoottisen hitaasti pyörivät roskat piirtävät ilmaan tuon kaiken. Valkoiset klemmareilla siimoihin ripustetut A4-arkit roikkuvat silmien korkeudella siisteissä riveissä. Niissä on tekstiä ja joissakin pieniä leikattuja reikiä, poistettua tekstiä. Olennaisin löytyy luettavista teksteistä ja rivien välistä. Mistä sinä pidät? Entä mikä pelottaa sinua? Mikä on ollut onnellisin aikasi?  Entä mikä sinua kaduttaa? Jos sinun tulisi vastata näihin kysymyksiin kokonaisilla lauseilla niin että ilmaiset todellisia tunteitasi, mitä vastaisit? Entä jos arvioisit asteikolla yhdestä viiteen, kuinka paljon tunnet olevasi loukussa? Tai minkä verran kärsit ristiselän kivuista? Entä kuinka paljon murehdit asioita tai syytät itseäsi? Huomioithan että kaiken kertomasi perusteella joku muu, joku sinulle aivan vieras ihminen voi sitten päättää siitä, kuka sinä olet ja millainen sinun ja kehosi tulee olla. Paperit kantavat pinnallaan kaiken Auerista sukupuoli-identiteetin tutkimuslaitoksilla ja Turun psykiatrisella akuuttipoliklinikalla tuotetun tiedon. Sitä on paljon, ja se on monelta osin ravistelevaa luettavaa. Auerin läpikäymät ahdistuksen, vierauden ja itsetuhoisuuden tunteet täyttävät A4-arkin toisensa jälkeen jonkun muun kuin hänen itsensä kirjaamina ja tulkitsemina. Jollakin toisella on ollut valta antaa merkityksiä hänen kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen. Jollakin toisella on ollut valta tehdä päätöksiä häntä itseään, hänen mieltään ja kehoaan koskevista asioista. Henkilökohtaisilla potilaskertomuksillaan Auer asettaa itsensä sijaan esille sukupuolenkorjausprosessiin sisältyvän väkivallan. Hänen omat kokemuksensa pakenevat esillä olevia papereita, joihin kirjatut lääketieteelliset termit ja diagnoosit vain hipaisevat niitä. Paperit merkintöineen ovat häntä kohti kurottavia ja samaan aikaan etäännyttäviä lääketieteellisiä instrumentteja, vallankäytön välineitä. Ne heittävät uhkaavan varjonsa yksityisen ylle kuin näyttelytilaan pienen bonsaipuun ylle ripustettu puulaatikko. Miniatyyripuun kippurainen kaunis muoto ja elävän olennon voima vetoavat, vaikka sen oksia sitovat köydet ja siihen suhteutettuna jättiläismäisen kokoinen laatikko leijuu pahaenteisesti sen yläpuolella. Materiaalisuuden kannalta asetelma on vahva: puu uhkaa puuta. Se herättää ajatuksia pakosta, määrittelynhalusta ja väkivallasta, mutta myös siitä, millainen puun tulee olla. Pieni, sievä koriste, kaadettu, uudeksi muokattu, laatikkoon sopiva? Materiaalisuus onkin esillä Auerin näyttelyssä oivaltavilla tavoilla. Se liikkuu metaforisesta medikaaliseen, konkreettisesta käsitteelliseen. Kaiken keskiössä on kuitenkin ihmiskeho. Monitoripyramidissa jokainen liikkuva kuva on erilainen ikkuna kehollisuuteen, erilaisiin kehonosiin. Seitsemänkanavainen videoteos pilkkoo Auerin oman kehon abstrakteiksi väreiksi ja muodoiksi. Välillä videolla näkyvät kuvat ovat kehoa tai ihoa ilman tunnistettavaa kohtaa. Ovatko nuo yhteen painetut jalkapohjat? Monissa kuvissa vilisee kuitenkin tunnistettavia kehonosia: käsiä ja varpaita, karvoja ja jalkoja, korvanlehtiä ja peniksiä. Jokaisesta kuvasta tulee myös peili, joka kysyy: mitä sinä näet tässä? Miten katsot ihmisen kehonosia, omiasi? Kuinka annat niille merkityksiä? Mikä on sukupuolittunutta? Mikä seksuaalista? Mitä kehostaan haluaa paljastaa, mitä peittää ja muuttaa? Mitä unohtaa, mitä muistaa? Katse ohjautuu ruuduilla liikkuviin sormiin ja panee merkille niiden toimijuuden. Ne tunnustelevat häpykarvoitusta ja löytävät avautuvien reisien väliin piilotetun peniksen. Ne uppoavat kivespussien sisään hitaalla työnnöllä, jossa kivespussien iho laskostuu sormien ympärille kuin irigaraylainen kuori. Sormien avulla kehon kosketukset määrittyvät tunnustelun, tunnistamisen ja piiloon painamisen kautta. Ne ohjaavat huomion näkyvään penikseen, sen poissaoloon, sen poissaolon poissaoloon. ”Peniksen puute on naiseutta. Transnaiseus on puutteen puutetta. Antifallinen penis on ristiriita, joka haastaa sekä patriarkaalisen että transeksklusiivisen feministisen ajattelun. Se on näkyvä penis, joka tekee näkymättömäksi kantajansa sukupuolen.” Hämärään tilaan muusta erilleen sijoitettu kuva, jossa Auer on saksien kanssa kumartuneena leikkaamaan penistään, kiteyttää paljon. Diy or Die.   Näyttely avoinna 27.8. saakka Exhibition Laboratory Project Room Lönnrotinkatu 35 Helsinki   Kuvat näyttelystä: Sanna Lipponen]]>