Miltä on näyttänyt lähimaiden biennaali- ja festivaalitarjonta tänä syksynä? Kävimme katsomassa Momentumin Norjassa, Göteborgin biennaalin (GIBCA) Ruotsissa sekä Latvian Riiassa järjestetyn Survival Kit -festivaalin. 

Pohjoismaiset taidebiennaalit Momentum ja GIBCA järjestettiin molemmat tänä vuonna 13. kertaa. Jo päättynyt MOMENTUM 13: Between/Worlds: Resonant Ecologies esitteli äänitaiteen laajaa kenttää. Vielä marraskuun loppuun saakka esillä oleva GIBCA 2025: a hand that is all our hands combined puolestaan keskittyy taiteilijoiden poliittiseen rooliin. Molemmat biennaalit jättivät kuitenkin toteutuksellaan toivomisen varaa.

Latvian Riiassa vuodesta 2009 järjestetystä Survival Kitista on muodostunut yksi Baltian maiden nykytaidekentän keskeisistä näyttelytapahtumista. Tämän vuoden festivaali oli onnistunut ja nautinnollinen kokonaisuus.

MOMENTUM 13: Between/Worlds: Resonant Ecologies 

Norjassa Mossin kaupungissa lokakuussa päättynyt Momentum-biennaali järjestettiin tänä vuonna 13. kertaa. Tanskalaisen äänitaiteeseen keskittyneen kuraattorin ja professorin Morten Søndergaardin kuratoima Between/Worlds: Resonant Ecologies -näyttely esitteli ääneen perustuvaa taiteellista työskentelyä eri muodoissaan.

Pääosin Mossin keskustan ulkopuolelle sijoittuvan biennaalin maaseutumiljöö on kaunis ja idyllinen. Teokset levittäytyivät vanhaan kartanorakennukseen sijoittuvaan Galleri F15:een sekä Albyn tilaa ympäröivän luontopolun varrelle. Osana biennaalikokonaisuutta järjestettiin performansseja ja tapahtumia myös kaupungin keskustassa.

Esittelytekstin mukaan biennaali keskittyi “valmistautumattomaan” kuunteluun ja usein ohitettuihin tai huomaamattomiin resonointeihin ympäristössämme, kuten puiden huminaan, meren kohinaan tai kaupungin arkisiin ääniin. Läsnä oli vahvasti myös nykyään hyvin suosittu ei-inhimillinen näkökulma, mikä synnytti jo ennakkoon epäilyksiä siitä, pystyykö näyttely tuomaan aiheeseen oman äänensä. 

Metsässä kävellessä ihmiskeskeisyydestä oli helppo irrottautua, kun luontopolku mutkitteli lehtimetsän läpi meren rantaan ja takaisin talolle niittyjen läpi. Useampi näyttelyn teos nauhoitti ja esitti ympäristönsä ääniä lähes simultaanisti, jolloin myös katsojien äänet tulivat osaksi teosta. Näistä onnistuneimpia oli kauniin lehdon keskelle installoitu Natasha Barrettin teos Talking Trees: A Nature-Responsive Grove (2025), jossa kaiuttimilla korostetut luonnonäänet muodostivat yhdessä katsojan äänten kanssa polyfonisen kuoron.

Kehollisuus ja aistillisuus ovat usein äänitaiteen ytimessä, ja luonnon ääniin sekoittuessaan teokset sekä herkistävät että hämäävät kokijan kuuloaistia. Valitettavasti useamman teoksen kohdalla tuntui olevan tuotannollisia tai teknisiä ongelmia: osasta teoksista ei kuulunut ääntä, teoskylttejä puuttui tai niissä ei ollut lisätietoa esimerkiksi siitä, onko teos kuultavissa vain osan ajasta. Kenties kyse oli biennaalin viimeisen viikonlopun väsähdyksestä, mutta epätietoisuus häiritsi ajoittain näyttelykokemusta.

Lisäksi upea ympäristö jättää helposti taideteokset varjoonsa. Ongelma on sama kuin Helsinki Biennaalilla Vallisaaressa. Molemmissa näyttelyissä parhaiten toimivat ne teokset, jotka joko hyödyntävät sijoituspaikkaansa tai kuljettavat kokonaan toiseen maailmaan. Esimerkki ensimmäisestä on Jana Winderenin käsitteellinen teos Listening Exercise, joka sijoittui Oslonvuonon kohisevan meren ääreen, ja jossa sai luvan kanssa keskittyä aistimaan ympäristön ääniä. Teos tuntui ehdottavan, että aidot luonnonäänet ovat taideteoksia jo itsessään.

Jacob Kirkegaardin teos The Grey Zone (NeverWhere) (2025) puolestaan yllätti keskellä metsää yhtäkkiä erottuvalla veden tipahtelevalla äänellä. Teoksen herkkä äänimaailma on tallennettu uima-altaalla Tšernobylin ydinvoimalan lähellä sijaitsevassa hylätyssä kaupungissa. Keskellä aurinkoista päivää ja vehreää metsää teoksen luoma vaikutelma oli hätkähdyttävän aavemainen.

Biennaalin huipennus oli Janet Cardiffin ja George Bures Millerin teos FOREST (for a thousand years…) (2012), joka oli esillä myös Helsinki Biennaalissa vuonna 2021. Ääni-installaatio koettiin molemmissa biennaaleissa kannoilla puiden siimeksessä istuen. 22-kanavaisen teoksen immersiivisyys on vaikuttavaa. Se sekoittaa hienolla tavalla todellista ja luotua äänimaisemaa: ympäriltä kuuluu ihmisten karjuntaa, aseiden tulitusta ja ohi lentävien lentokoneiden ääniä. Joku juoksee selän takaa ohi niin, että risut ympärillä rasahtelevat – ja kohta kokonainen hevoslauma. Toisaalta ei voi varma, kuuluuko varisten raakunta tai tuulen humina todellisesta ympäristöstä vai nauhalta. Liikuttavin hetki on se, kun kuoro laulaa Arvo Pärtin Nunc dimittis -sävellystä ja äänet tuntuvat laskeutuvan yläpuolelta, puiden oksista. 

Ulkoteoksiin verrattuna sisälle galleriatilaan sijoitettu näyttelyosuus jäi vaatimattomammaksi jo haastavan pienten huonetilojen vuoksi. Näyttelysuunnittelu olisi voinut myös vahvemmin kutsua kuunteluun ja keskittymiseen myös tilankäytön kautta. Mélia Rogerin videoteoksessa Intimacy of lichens / Intimacy of stones (2021) mikrofoni kohdistettiin jäkäliin tai kuiviin lehtiin “eko-empaattisen kuuntelemisen” hengessä. Lopputulos typistyi lähinnä harmittomaksi rapinaksi. 

Galleriatilan vaikuttavin teos oli Christian Boltanskin (1944–2021) kolmikanavainen videoteos Misterios (2017). Kuvissa näkyvät Patagonian kiviset rannat ja valaan luurankoa muistuttava muoto. Rannalle on rakennettu kolmemetrisiä torvia, joita tuuli soittaa. Käheän tuuttaavan äänen on tarkoitus muistuttaa valaiden laulua. Ääni on surumielinen ja mieleenpainuva.

Carl Michael von Hausswolffin audiovisuaalinen installaatio Electronic Voice Phenomena: The Lady in Yellow: “Look At Me … You’re Gone” (2025) olisi puolestaan voinut tuoda sisätiloihin sijoitettuun teoskokonaisuuteen siitä puuttunutta jännitettä ja lisää merkityksellisiä kerroksia suhteessa näyttelytilaan. Teos käsittelee Albyn kartanossa väitetysti kummittelevaa äitiä ja tytärtä hyödyntäen EVP-ilmiötä (Electronic Voice Phenomena tai Extremely Low Voice Phenomen), joka on elektronisista laitteista kuuluvaa selittämätöntä ääntä. Valitettavasti teoksen viimeistelemätön visuaalinen toteutus ei vakuuttanut: suttuisesti keltaiseksi maalattu huone ja hätäisesti kankaalla peitetty sohva korostivat hukattua mahdollisuutta. 

Momentum 13 onnistui tarjoamaan monipuolisen katsauksen äänen käyttöön nykytaiteessa ja kutsui kuuntelemaan sekä näkyvää että näkymätöntä ympäristöämme. Se resonoi parhaiten onnistuessaan yllättämään ja hämäämään kokijaansa, viedessään jonkin tuntemattoman äärelle.

Between/Worlds: Resonant Ecologies
Momentum 13
14.6.–12.10.2025

GIBCA 2025: a hand that is all our hands combined

Vuonna 2001 perustettu Göteborgin kansainvälinen taidebiennaali (GIBCA) on yksi Pohjoismaiden suurimpia taidetapahtumia. Biennaalin järjestää Röda Sten Konsthall, ja tämänvuotisen, marraskuun loppuun saakka esillä olevan a hand that is all our hands combined -näyttelyn kuraattorina toimii Christina Lehnert. 

Päätapahtumapaikan Röda Sten Konsthallin lisäksi teokset sijoittuvat tänä vuonna kaupunginkirjastoon, Göteborgin taidemuseoon, Göteborgin taidehalliin sekä Skövden taidemuseoon noin 150 kilometrin päässä. Ehdimme käydä kolmessa ensimmäisessä näyttelypaikassa.

Biennaalikokonaisuutta sitoo yhteen löyhästi sanoitettu yhteiskunnallisten epäkohtien käsittely, mikä ei tänä päivänä ole kovin omaperäinen kehystys nykytaiteen biennaalille. Biennaalin kerrotaan ilmentävän eri tapoja osoittaa solidaarisuutta sekä ylläpitävän taiteilijoiden ja vähemmistöasemassa olevien ihmisten sananvapautta. Näyttelyssä se tarkoittaa ennen kaikkea teoksia, jotka kommentoivat viimeaikaisia poliittisia kriisejä ja eri puolilla maailmaa tapahtuvia raakuuksia.

Biennaalin alku Röda Sten Konsthallin toisen kerroksen näyttelytilassa oli lupaava. Korkeaan, vanhaan teollisuustilaan tulvi auringonvaloa ja teräsaidan takaa erottui hiekkaista maata sekä pieniä kumpuja, joille oli asetettu muovikukkia. Helena Uambembe ammentaa sotilaallisesta kuvastosta, historiasta ja hierarkioista. Teoksen nimi I saw you when you watched me die (2025) on visuaalisen toteutuksensa tapaan pysäyttävä.

Aitauksen takana katseen naulitsivat Rosalind Nashashibin maalaukset. Swans and Pots -sarjan ekspressiivisissä maalauksissa rokokoojoutsenten ylle maalattu lyhenne ”UNRWA” viittaa palestiinalaisten avustusjärjestön boikotointiin ja Israelin aiheuttamaan nälänhätään Gazassa.

Nashashibin maalaus The Indifferent Man (2024) viittaa Antoine Watteaun teokseen L’Indifferent (1717). Maalauksessa keikarimainen mieshahmo koreilee hienoissa vaatteissa. Esitettynä yhdessä Swans and Pots -sarjan maalausten kanssa teos korostaa länsimaiden käsittämätöntä välinpitämättömyyttä ja tekopyhyyttä suhtautumisessa Israelin sotarikoksiin. 

Palestiinaa käsittelevät myös useat muut biennaalin teokset, joista erottuu erityisesti Noor Abedin mieleenpainuva videoteos A Night We Held Between (2024). 16 millimetrin filmille kuvatulla videolla kuullaan laulu sotilaasta – siitä, ettei rakastettu palaa. Kuvissa vaihtuvilla luonnonmaisemilla on tärkeä rooli: naiset liikkuvat niissä yhdessä, tanssivat ringissä vuorenrinteillä, kurottelevat kohti maata tai kantavat pientä karitsaa. Viipyilevässä teoksessa yhdistyvät yhteisölliset rituaalit ja vastarinnan mahdollisuudet.

On kiitettävää, että Palestiinan tilanteen käsittely ei jää näyttelyssä rastiksi ruutuun, vaan sille on selvästi annettu tietoisesti paljon tilaa. Valitettavasti Röda Sten Konsthallin muut kerrokset eivät yllä vahvan alun tasolle, ja moni muu teos typistyy poliittiseksi sanomakseen. Ja vaikka sanoma olisi akuutti ja järisyttävän tärkeä, poliittiselta taiteelta on lupa odottaa vaikuttavuutta myös taiteelliselta toteutukseltaan.

Raven Chaconin Silent Choir (2017) on ääni-installaatio, jossa kuunnellaan tallennetta hiljaisesta protestista maanalaisten öljyputkien rakentamista vastaan. Oceti Sakowin -leirissä, lähellä Standing Rock -reservaattia Pohjois-Dakotassa järjestetyn protestin tallenteen kuunteleminen hämärässä ja tyhjässä tilassa ei oikein tavoita itse protestin merkitystä tai vaikuttavuutta.

Viereiseen huoneeseen ripustettu Puppies Puppiesin (Jade Guanaro Kuriki-Olivo) teos Executive Order 9066 (Soul Consoling Tower) (2019) on pienistä lehtileikkeistä ja valokuvista koostuva vaatimattoman oloinen installaatio. Sen äärellä katsojan tehtäväksi jää ainoastaan todistaa amerikanjapanilaisiin kohdistuneita kauheuksia: Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikaan vuosina 1942–1946 vangittiin internointileireille noin 120 000 amerikanjapanilaista. Dokumentaarisen teoksen kritiikkiin ja suruun on helppo yhtyä, mutta teoksesta on vaikeaa löytää visuaalista kiinnostavuutta tai tilaa oivalluksille.

Useat biennaaliteokset korostavat rankkaa aihettaan raskailla materiaaleilla. Röda Sten Konsthallin rosoisen teollisuusrakennuksen miljöö on jo valmiiksi kova ja kalsea, ja teosmateriaaleina on käytetty paljon terästä, metallia ja muita etäännyttäviä elementtejä. Kokonaisuuteen jäi kaipaamaan pehmeyttä, lämpöä ja luokseenkutsuvuutta, erityisesti puhuttaessa solidaarisuudesta ja yhteisestä vastarinnasta.

Göteborgin taidemuseossa biennaaliteokset on sijoitettu upean 1920-luvulla valmistuneen uusklassistisen taidemuseorakennuksen ylimpään kerrokseen museon perinteisen kokoelmaripustuksen joukkoon. Vaikka kokonaisuus jää harmittavan vaisuksi, muutama teos jää mieleen.

Osin paikan päällä taidemuseossa kuvatussa Basma al-Sharifin videoteoksessa Old Masters (2025) kuljeskellaan katsojan kanssa samoissa tiloissa ja samojen teosten keskellä, mutta myös Gazan puutarhoissa. Yhdessä mukana olevien taiteilijahaastattelujen kanssa teoksessa limittyvät eri ajan ja todellisuuksien kerrostumat. Samalla painottuvat kysymykset siitä, mitä säilytetään ja mitä tuhotaan. Viereisessä huoneessa Moki Cherryn (1943–2009) värikkäät tekstiiliteokset erottuvat riemukkaina ruotsalaisten koloristien maalausten joukosta.

Biennaalissa ne teokset, jotka eivät anna valmiita vastauksia tai pyri opettamaan, jättävät vaikuttavimman jäljen. 

a hand that is all our hands combined
Göteborg International Biennial for Contemporary Art #13
20.9.– 30.11.2025

Survival Kit 16: House of See-More

Latvian Riiassa vuodesta 2009 järjestetystä Survival Kitista on muodostunut yksi Baltian nykytaidekentän keskeisistä näyttelytapahtumista. Latvian Centre for Contemporary Artin (LCCA) vuosittain järjestämä festivaali löysi tänä vuonna paikkansa Grīziņdārzsin alueelta vanhasta neuletehtaasta, joka on vasta remontoitu erityisesti luovien alojen toimijoiden ja ravintoloiden käyttöön. Syyskuussa rosoiset näyttelytilat odottivat tulijoita tyhjillään jonkinlaisessa välitilassa, mikä kehysti osuvasti näyttelyn teemaa.

Tämänvuotisen House of See-More -näyttelyn kuratoi Michał Grzegorzek yhdessä taidekollektiivi Slavs and Tatarsin kanssa. Näyttelyn temaattinen lähtökohta oli eri puolilla Euraasiaa kansantarustoissa esiintyvä myyttinen Simurgh-lintuhahmo. Liekehtivä lintu on muodonmuuttaja, joka ottaa eri ihmis- ja eläinhahmojen muotoja. Lintu toimi henkisenä oppaana näyttelyyn, joka korosti identiteettien häilyvyyttä ja toisiinsa sekoittumista, liittyivätpä ne kulttuuriin, uskontoon, seksuaalisuuteen tai maantieteeseen.

Neuvostomiehityksen perinnön käsittely ja purkaminen ovat olleet osa Survival Kitin identiteettiä sen alusta alkaen, mikä näkyi teoksissa myös tällä kertaa. Näyttelyssä historian varjo hivuttautui kohti nykypäivän geopolitiikkaa, kun Ukrainan sodan myötä traumat omaan maahan ja kulttuuriin kohdistuvasta uhasta ovat jälleen vahvistuneet. Itä-Euroopan lisäksi näyttely suuntasi katseen idemmäs Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan. Alueiden rikas kulttuuriperintö ja vaikutteiden yhteensulautuminen näkyivät sekä teosten aihemaailmoissa, estetiikoissa että tekniikoissa. Lisäksi läsnä oli queer-kokemusten, seksuaalisuuden ja kehollisuuden näkökulmia, jotka ilmenivät myös Simurgh-lintuhahmon symboliikassa.

Heti näyttelyn alku oli vangitseva. Kellarimaiseen näyttelytilaan laskeutuessa vastassa oli pimeyden keskeltä hohtavia kynttilöitä ja kankaita, joista nousi voimakas tuoksu. Malina Sulimanin teoksessa Afghan Women Wishes (2025) kattoon ripustetut kangaspaneelit oli päällystetty mausteilla kuten kanelilla, kuminalla ja kardemummalla. Kankaisiin oli maalattu toiveita ja lausahduksia, jotka kertovat afgaaninaisten todellisuudesta ja vastarinnasta Talebanin sorron alla. Yhdessä Edith Karlsonin pienten, kynttilöin viimeistellyin saviveistosten (Return to Innocence, 2021) kanssa niistä muodostui sakraalimaiseen tilaan alttarimainen elementti.

Näyttelyssä oli muitakin teoksia, jotka hyödynsivät jonkinlaista pyhän estetiikkaa. Ensisilmäykseltä esimerkiksi Oksana Shachkon Iconoclast-maalaussarjan ikonimaalaukset olivat taiturimaisia käsityötaidonnäytteitä, mutta paljastuivat paljon monikerroksellisemmaksi. Perinteisen ulkokuoren alta niistä nousi esiin uhmakkaita yksityiskohtia, kuten uhkapelaavia enkeleitä, dinosauruksia sekä ristiinnaulittuja naishahmoja.

Kaikkien teosten viestiä ei tarvinnut etsiä. Roman Khimein ja Yarema Malashchukin videoinstallaatio You Shouldn’t Have to See This (2024) kuvaa nukkuvia ukrainalaislapsia, jotka on siepattu Venäjälle hyökkäyssodan aikana ja sittemmin palautettu kotiinsa. Teos voisi helposti olla banaali, mutta onnistui aidosti liikuttamaan. Suurikokoisten videonäyttöjen staattisten lähikuvien katsominen loi tirkistelevän, jopa epämukavan katsomiskokemuksen. Teoksessa, kuten näyttelyssä muutenkin, oli läsnä surua ja kipua, mutta herkällä ja pehmeällä tavalla. Se näyttäytyi omanlaisenaan pyhän kuvittajana.

Muuallakin näyttelyssä teosten asettelu, rinnastaminen ja kokonaisnäkymien luominen oli toteutettu mielettömän hienosti ja samalla vaivattoman oloisesti. Mietitty dramaturgia palkitsi sekä visuaalisesti että sisällöllisesti.

Kuraattorien lupauksen mukaisesti näyttelyn teoksissa esiintyneet moninaiset ihmis- ja eläinhahmot vastustivat yksinkertaisia kategorisointeja. Yläkerran näyttelytilassa ilahdutti Edith Karlsonin suurikokoinen veistos Can’t see (2023), joka esittää jonkinlaista kalan ja merenneidon hybridiä. Molemmat näyttelyssä nähdyt Karlsonin teokset olivat osa vuoden 2024 Venetsian biennaalissa nähtyä teoskokonaisuutta.

Kiehtovan vastaparin loivat Sana Shahmuradova Tanskan näynomaiset maalaukset, jotka kurottavat estetiikaltaan ja kuva-aiheiltaan moneen eri kulttuuriin. Maalausten esoteeriset piirteet ja niissä kuvatut, kadotuksen liepeillä goyamaisesti kieppuvat ihmishahmot tekevät niistä kiinnostavalla tavalla ajattomia. Tanska itse on kuvannut maalaustensa kanavoivan traumoja, minkä avulla voi kommunikoida esivanhempien kanssa.

Metaforisen tason lisäksi lintuhahmo esiintyi useissa näyttelyn teoksissa, kuten Bekhaatar Enkhturin mehiläisvahasta tehdyssä teoksessa Falcon (2025) sekä Slavs and Tatarsin Simurgh-lintuun viittaavissa lasiveistoksissa Stilettos ‘C’ (2024) ja Astaneh (Kufic Latin) (2025). Näyttelyyn komissioitu uusi versio Sergey Shabohin Reliquary XX–XXI -teossarjasta (2009–) kommentoi aihetta käsitteellisesti. Version 6: Bird Conclave listaa kehystettyjen teostietokorttien kautta sadan kuuluisan taiteilijan taideteoksen, jossa on mukana lintu tavalla tai toisella. Teoksen arkistomainen ulkoasu sai miettimään asioiden tyypittelyä ja historian tallentamista valituista näkökulmista.

Näyttelyn muutamista videoteoksista mieleen jäi erityisesti Enad Maroufin Time of The Angel (2022) ja Karol Radziszewskin Mon Chérie Soviétique (2021), jotka molemmat käsittelevät menetystä ja muistoja queer-kokemuksen kautta. Mon Chérie Soviétique on koottu valokuvista ja laajasta arkistomateriaalista, joita täydentävät näytellyt osiot. Teos kuvaa viimeisten neuvostosotilaiden lähtöä Puolasta sekä kertoo tarinoita heidän ystävyyksistään ja romanttisista suhteistaan paikallisten kanssa. Intiimit kotialbumihenkiset valokuvat täydentävät kuvaa yksilöistä miehityksen raunioilla. 

Enad Maroufin Time of The Angel -teoksessa lähikuviin tarkentuvat eleet ja hitaat liikkeet muodostavat intiimin kuvakielen. Videossa kerrostuvat monikielinen kerronta ja performanssin dokumentaatio, jotka kietoutuvat narratiiviksi läsnäolosta, kosketuksesta ja kaipauksesta.

Kokonaisuutena näyttely House of See-More oli nautinnollinen kokemus. Se ei sortunut yksinkertaistuksiin, vaan kerrosti narratiiveja, ilmaisutapoja ja myyttejä toistensa lomiin – ei kouluttaen, vaan katsojan omaan tulkintaan ja ajatteluun rohkaisten. Totuuksien julistamista, moralisointia tai uhriuttamista ei ollut. Se on vaikuttava suoritus näyttelyltä, jonka jokaista teosta voi kuitenkin kutsua poliittiseksi.

Survival Kit 16: House of See-More
30.8.–28.9.2025

Teksti: Rosa Kuosmanen ja Sanna Lipponen.

Artikkelikuva: Survivat Kit 16. Sana Shahmuradova Tanska: A Corpse Made of Dust in the Future, 2024. Kuva: Kristīne Madjāre / Latvian Centre for Contemporary Art (rajattu alkuperäisestä).