Helsinki Biennaali järjestetään nyt kolmatta kertaa. Samalla se alkaa jo vakiinnuttaa konseptiaan, ja tänäkin vuonna biennaali ammentaa tutuista teemoista: Vallisaaren luonnosta, ilmastokriisistä ja lajikadosta. 

HAMin näyttelypäällikön Kati Kivisen ja erityisesti Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneen espanjalaiskuraattori Blanca de la Torren kuratoiman näyttelyn otsikkona on Suoja: Pinnan alla ja yläilmoissa, joksikin tullen ja jonnekin kuuluen. Näyttelyyn on kutsuttu 37 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää, joiden teokset ovat esillä Vallisaaressa, Esplanadin puistossa ja HAM Helsingin taidemuseossa.

Edellinen, vuoden 2023 biennaali jätti monella tavalla toivomisen varaa, mutta nyt vastaanotto on ollut melko positiivinen. Jokaisessa editiossa on taiteen sijaan pääosaan noussut Vallisaaren mieletön luonto, ja sen biennaali tuntuu tänä vuonna hyväksyneen. Biennaalikokemus onkin ehdottomasti parhaimmillaan kauniilla säällä, kun luonnon keskellä kävellessään voi bongailla itselleen mielenkiintoisia teoksia.

Tämän vuoden biennaalinäyttely ei erityisemmin ravistele eikä törmäytä, vaan kaikki tuntuu miellyttävältä, pehmeältä ja kivalta. On hämmentävää, miten – biennaalia laajemminkin – ilmastokriisiin ja lajikatoon liittyvästä taidepuheesta on tullut itsestään selvää, oikeamielistä ja hyväntahtoista jargonia.

Kuraattorien lupaukset ja tavoitteet kuulostavat tutuilta: ei-inhimilliset toimijat ja alkuperäiskansat on haluttu viime vuosina nostaa taidetapahtumien keskiöön. Kuratoriaalisesti erityisen oivaltava ja onnistunut ratkaisu tässä biennaalikokonaisuudessa on kuitenkin se, että katse on kohdistettu tiiviimmin ei-inhimillisiin toimijoihin – kasveihin, eläimiin, sieniin, alkuaineisiin ja mineraaleihin – eikä teoksissa näy juurikaan ihmishahmoja. 

Se, että teoksissa ei nähdä ihmisiä, ei tarkoita sitä, etteikö keskiössä olisi koko ajan ihminen tekoineen. Moni teos on sanomaltaan hyvin alleviivaava ja siksi sellaiset teokset, joiden äärellä avautuu monenlaisia suuntia tulkinnoille ja jotka ovat kiinnostavia myös materiaalisesti, erottuvat edukseen. Yksi esimerkki tästä –  ja oikeastaan koko näyttelyn mieleenpainuvimmista teoksista – on Sara Bjarlandin Rantautuminen (2025), jossa seitsemän kallioilla lepäävää pronssiveistosta muodostavat ikään kuin rannalle ajautuneen delfiiniparven. Tosin veistokset saavat muotonsa puhallettavilta uimaleluilta, jotka vain imitoivat eläviä eläimiä. Teoksessa pronssin patina kohtaa upeasti tyhjentyneiden muovilelujen ruttuisen muodon ja yksityiskohdat puhallusaukkoineen, kahvoineen ja saumoineen. Samalla se muistuttaa sekä iloisista vesileikeistä että merien järkyttävästä tilanteesta: siitä miten ihmiset täyttävät meren muovilla ja melulla.  

Lisäksi Bjarlandin teos toimii hienosti juuri siinä, missä se on: Vallisaaren rantakallioilla. Myöhemmin kokonaisuus jatkaa elämäänsä muualle Helsinkiin sijoitettuna julkisena teoksena. Samoilla kallioilla nähtiin ensimmäisessä biennaalinäyttelyssä vuonna 2021 Alicja Kwaden kivipallot, jotka siirtyivät sittemmin Kalasatamaan.

Tässä näyttelyssä näkyvätkin kiinnostavasti myös aiemmat biennaalieditiot. Konkreettisin esimerkki siitä on nabbteerin valtava ja monitasoinen teos parahultainen isäntä (2025), jossa vanha koulurakennus on peittynyt sen seinistä sojottaviin kasveihin. Niiden alta kuultavat vielä ensimmäisessä biennaalissa nähdyn Katharina Grossen Shutter Splinter -maalausinstallaation (2021) kirkkaat värit. 

Viime kerralla biennaali sai paljon kritiikkiä siitä, että monet teokset vaativat kuulokkeita tai älypuhelimen käyttämistä. Kritiikki on selvästi huomioitu, ja tällä kertaa biennaalista on karsittu runsaalla kädellä teknologista kikkailua. Juan Zamoran immersiivinen bioluminesenssia tutkiva Saaren ruumiillistuma -installaatio (2025) erottuu siksi joukosta edukseen. Pimeässä Aleksanterinpatterissa neonvärisenä hohtava teos on katseenvangitsija, mutta myös jännittävä tiedettä ja taidetta yhdistävä kokeilu.

Erilaisia ääntä hyödyntäviä teoksia on myös paljon, ja moni niistä yllättää positiivisessa mielessä. Esimerkiksi Hans Rosenströmin installaatio ja liikkeestä aktivoituva äänikokonaisuus Tidal Tears (Ajan aallot) (2025) on viehättävä. Ensisilmäyksellä se muistuttaa jonkinlaista esihistoriallista monumenttia. Teoksen kahdenkymmenen miljoonan vuoden aikana kivettynyt puumateriaali herättää ajatuksia ajallisista mittakaavoista, ajattomuudesta ja jatkuvuudesta. Hengityksenomaisesti aaltoileva ääni ja pulputtava vesielementti rauhoittavat ja saavat viipymään teoksen äärellä.

Band of Weeds -kollektiivin Puiden itku (2021–23) on ääniteos, jossa talousmetsän harvennuksessa pystyyn jätettyjen puiden stressireaktiot on muutettu ääneksi. Teoksessa on jotakin aidosti koskettavaa ja järkyttävääkin. Tamara Hendersonin teoksessa Matojuttu (2023) taas kuullaan suorana lähetyksenä matojen ääntä. Matojen rytmikäs nassutus kompostin uumenista on kiehtovaa kuultavaa ja Aleksanterinpatterin sisätilat oiva paikka teokselle.

Biennaalikokonaisuudessa ilahduttaa se, miten teokset on sijoitettu Vallisaaren ulko- ja sisätiloihin. Esimerkiksi Ana Teresa Barbozan tuohiteos Toisiinsa punoutuvat tarinat (2025) on upeasti installoitu Aleksanterinpatteriin. Myös Geraldine Javierin herkkä tekstiili-installaatio Todistaja (2025) toimii kauniisti valaistuna ruutikellarin hämärässä tilassa ja aiheuttaa suorastaan wow-efektin.

Laura Põldin teoksia on esillä sekä Vallisaaressa että HAMin näyttelytiloissa. Põld ammentaa virolaisessa kansantarustossa esiintyvästä Kylmäkenkä-hahmosta, joka on metsien ja soiden suojelija. Vallisaaressa teos Kylmäkenkä. Lepäilee lätäköissä ja oksilla (2025) koostuu keraamisista puunrungoista, joissa linnut voivat kylpeä. HAMissa puolestaan nähdään hänen keramiikkateoksiaan sekä ryijyjä. Kaikissa teoksissa välineestä riippumatta välittyy Põldin tunnistettava muotokieli.

Vallisaaren ohella sekä HAMissa että Esplanadin puistossa on hienoja teoksia, mutta omina kokonaisuuksinaan ne jäävät hajanaisiksi. HAMin teoksista mieleen painuu erityisesti Otobong Nkangan valtava kuvakudos Sidoksissa toiselle puolelle (2021), joka kuvaa vaikuttavasti merten syvyyksiä. Jenni Laitin ja Carl-Johan Utsin videoteos Isoäitimme kyyneleet (2023) puolestaan käsittelee pysäyttävästi sitä, miten ilmastokriisi vaikuttaa elämään arktisilla alueilla. Teoksesta välittyy ajatus siitä, miten näyttelyotsikkoonkin nostettu suoja voisi sekä suojella ihmisiä että suojata heiltä.

Helsinki Biennaali 8.6.–21.9.2025 Vallisaaressa, Esplanadin puistossa ja HAM Helsingin taidemuseossa.

Teksti: Sanna Lipponen ja Viivi Poutiainen.

Artikkelikuva: Sara Bjarland: Rantautuminen, 2025, yksityiskohta. Helsinki Biennaali 8.6.–21.9.2025, Vallisaari Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Sonja Hyytiäinen