Sanna: Tällä kertaa Kuvataideviikoilla on selvästi haluttu antaa tilaa hiljaisuudelle ja hitaudelle – teosten, tilan ja ajan tarkkaan havainnointiin syventymiselle. Kokonaisuudessa korostuu tietynlainen niukkuuden estetiikka vastakohtana spektaakkelille. Tässä ajassa on viehättävää, että luotetaan vähäeleisten teosten voimaan. Toisaalta näyttely voi joillekin katsojille näyttäytyä myös värittömänä ja etäisenä. Millaisia ajatuksia se sinussa herätti?

Viivi: Tänä vuonna Kuvataideviikot on kuraattori Leena Kuumolan näköinen. Kuumolan ura alkoi 1990-luvun alussa ensin galleristina Tukholmassa sekä Helsingissä ja jatkui taidekriitikkona. Tämä tausta on havaittavissa tämän kesän Kuvataideviikoista. Sillä on selkeä, rajattu visio ja tunnistettava tyyli, joka nojaa vahvasti pohjoismaiseen minimalismiin, 1970–1990-lukuihin. Kokonaisuutena se on varsin eheä, niukka, toisaalta myös aika turvallinen. Isoja riskejä ei ole otettu. Voi olla, että se tuntuu joistakin tylsältä. Tätä ei kuitenkaan pyydellä anteeksi.

Sanna: Vaikuttaa siltä, että näyttely tarjoaa katsauksen Kuumolan omaan taidemakuun. Vaikka en itse haltioitunut kokonaisuudesta, se on tyylipuhdas ja johdonmukainen. 

Se tuo mieleeni myös parhaillaan EMMAssa esillä olevan Nykyaikaa etsimässä -näyttelysarjan kolmannen osan Juurettomuudesta, jonka teokset ohjaavat keskittymään läsnäoloon ja havaintoon. Molemmissa näyttelyissä se, että pelkistetyt teokset vaativat keskittymistä, voi olla sekä vahvuus että heikkous. Havainnointiin syventyminen on parhaimmillaan palkitsevaa, mutta teokset ja näyttely voivat jäädä myös sisäänpäin kääntyneiksi. 

Teoksiin syventyminen vaatii aikaa, ja Olemisesta-näyttelyssä raikkaalta tuntui myös teosten aikajänne: ne eivät ole vain viime vuosilta vaan mukana teoksia useammalta vuosikymmeneltä. 

Viivi: Mieleenpainuvimpia teoksia itselleni oli Philip von Knorringin betonitolppien päälle piiriin asetelluista valvontakameroista ja monitoreista koostuva interaktiivinen installaatio Bevakat (1977). Valvontayhteiskuntaa kommentoiva teos on viehättävän nostalginen ja samalla edelleen hämmästyttävän ajankohtainen. Mieleen tulee panoptikon sekä filosofi Michel Foucault’n valtamalli, jonka mukaan oleellista ei ole valvonta itsessään, vaan tietoisuus valvottavana olemisesta. Jeremy Benthamin 1700-luvun vankilamalliin pohjautuvassa panoptikonissa pelkkä tietoisuus mahdollisesta tarkkailusta saa ihmisen valvomaan itse omaa käyttäytymistään. Bevakat-teoksessa katsoja joutuu tällä tavoin osaksi valvonnan asetelmaa.

Sanna: Bevakat oli myös minulle yksi näyttelyn kohokohtia. Joel Karppanen kritisoi muutoin kiittävässä arviossaan teosta ja sen teknologiaa vanhentuneiksi, mutta minusta ajatus on kummallinen. Teos on teemaltaan edelleen äärimmäisen ajankohtainen sekä tarjoaa samalla myös ajallista perspektiiviä suhteessa 1970-luvun valvontayhteiskuntaan ja teknologiaan. 

Näyttelykokonaisuudessa on mukana suhteellisen paljon ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Pidin esimerkiksi Pekka Sassin videoteoksesta, jossa värit ja muodot vaihtuvat hitaasti niin, että katsomiskokemus on suorastaan meditatiivinen. Taneli Rautiaisen Shh-installaatio (2026) puolestaan tarjoaa muutoin levolliseen kokonaisuuteen yllättävän käänteen, jopa pientä vaaran tuntuakin. 

Viivi: Uudemmista teoksista Mikko Kuoringin ääntä hyödyntävä installaatioteos Resitaatio (Mänttä) (2026) avautuu hitaasti ja vaatii kärsivällisyyttä. Puisia laatikoita, kuparifoliota ja kuivakasveja on kytketty jonkinlaisella särisevällä sähköllä yhteen näennäisen vapaasti pyöreään säiliöön Pekilon ulkopuolella. Kokonaisuus on kiehtova ja kaunis.

Näyttelyn laajentuminen Pekilon ulkopuolelle ei ollut yllättävää, ja se toimi aika luontevasti. Kari Cavenin harjainstallaatiosta on ollut paljon kuvia sosiaalisessa mediassa. Itselleni kiinnostavampi oli lähinnä kuvanveistäjänä tunnetun Denise Zieglerin nauhamainen valokuvainstallaatio Denise (Self-Portrait) (2025) rakennuksen tiiliseinässä. Siinä oli jotain miellyttävää outoutta.

Sanna: Näyttelyn ripustus on minusta kokonaisuutena väljä ja onnistunut. Esimerkiksi Emilia Tannerin vähäeleiset paperipohjaiset teokset sekä Inka Niemisen kuoritusta pajusta toteutetut ja tilaan installoidut veistokset saavat sopivasti tilaa ympärilleen.

Marjatta Holman abstraktit maalaukset Partituuri ja Piano (molemmat 2026) soivat hienosti tilassa. Sofia Vuorenmaan Aaltogrammit (2023–2025) kiinnittivät huomioni jo Kuvan Kevät 2026 -näyttelyssä ja vievät minut kokonaan toisiin tiloihin, tarkkailemaan aaltojen pituuksia jonnekin kallioisille rannoille.

Viivi: Luontosuhde tosiaan tulee esiin monissa teoksissa, mutta ei niin alleviivatusti kuin viime vuosina on usein nähty, esimerkiksi Helsinki Biennaaleissa, joissa luonnon, ihmisten ja muunlajisten väliset vuorovaikutussuhteet ovat olleet pääosassa. 

Näyttelyn teoksia ei juurikaan kontekstoida, vaan niiden annetaan puhua puolestaan. Esimerkiksi Georg Grotenfeltin dokumentti Toisinajattelija – päivä Pentti Linkolan elämässä (2019) on esillä vailla minkäänlaisia huomioita päähenkilönsä ongelmallisuudesta. Tällaisia taustatietoja on totuttu pitämään itsestäänselvyytenä. Elokuvan keskiössä on ristiriitaisena hahmona ja luonnonsuojelijana tunnetun Pentti Linkolan (1932–2020) toiminta lintujen tutkijana.

Sanna: Se, ettei näyttelyssä oikeastaan kerrota katsojalle teoksista mitään, on siinä mielessä raikasta, ettei teoksia selitetä katsojalle vaan annetaan tilaa katsojan ja teoksen kohtaamiselle. Toisaalta se voi olla myös ongelmallista ja/tai laiskaa, kuten Linkolan kohdalla. 

Grotenfeltin dokumentti itsessään on laadukkaasti toteutettu ja sen kerronta maadoittavaa. Beethovenin jousikvartetot soivat, ja kuvissa ruutupaitainen vanha mies puuhastelee kiireettä luonnon keskellä. Kimalaiset lentävät kukasta kukkaan, marjalude kävelee pitkin sanomalehden sivuja ja ryppyisiä sormia. Askareiden lomassa Linkola kertoo eläneensä lintujen kanssa 12-vuotiaasta saakka ja näkevänsä enemmän juhlallista kauneutta luonnossa kuin ihmisen aikaansaannoksissa. 

Viivi: Teos todella kuvaa ikääntynyttä Linkolaa varsin sympaattisessa valossa, kuten sanoit, jopa kauniisti. Millään tavalla kriittinen se ei ole, ja tästä väistämättä tulee itselleni häiritsevä olo.

Kuumolan kuratoima Olemisesta poikkeaa hillityllä koruttomuudellaan selvästi Mäntän kuvataideviikkojen viime vuosien linjasta, joka on useimmiten ollut huomattavan runsas. Jää nähtäväksi, vaikuttaako näin rajattu ja harkittu kokonaisuus tuleviin kuvataideviikkoihin ja sen kuraattorilinjauksiin. Ainakin tämän kesän jälkeen on kiinnostavaa seurata, mihin suuntaan tästä tullaan jatkamaan.

XXX Mäntän kuvataideviikot: Olemisesta

14.6.–31.8.2026 Pekilo

Teksti: Sanna Lipponen ja Viivi Poutiainen

Artikkelikuva: Kari Caven, installaatio Get up, stand up, stand up for your right (2022-2025). Valokuva: Marko Marin (rajattu alkuperäisestä).