“Muistatko mitä kerroin sinulle silloin, sen tapauksen? Minun täytyy tunnustaa, saatoin valehdella. Tai en ehkä valehdellut, ehkä suurentelin, tai ehkä ennemminkin abstrahoin kuin suurentelin joitakin kertomuksen käänteitä. Annoin juonen viedä mennessään, ja halusin vain muokata sitä vähän jännittävämmäksi, pieniä kosmeettisia muutoksia jotta tarinasta tulisi parempi ja minusta parempi kertoja.”

Astrid Strömbergin näyttely Tales from the land of Oblivion tm-galleriassa tarkastelee tarinankerrontaa – sitä miten tapahtunutta tai sen yksityiskohtia tekee mieli vähän värittää. Houkutus on tunnistettava, mutta millaiset asiat tekevät tarinasta paremman? Miten vaikeaa joskus on itse asiassa määritellä, mikä kerrotusta oikeastaan (voi) pitää paikkansa ja millä tavalla. 

Entä muuttuuko kerrottu toisenlaiseksi, jos sanat ovat samat, mutta ne kuiskataan lähietäisyydeltä korvaan? Kun toisen puheen voi tuntea hengityksen kosteutena ja lämpönä omalla ihollaan? Teoksessa Gossip Girl (2021) näkyvissä ovat kahdet kasvot tai niiden alaosat. Ne ovat lähellä toisiaan ja tulevat myös lähelle katsojaa. Kuulijan kasvot ovat etualalla. Hänen pehmeät huulensa ovat hiukan raollaan. Kasvot sulautuvat toisiinsa visuaalisesti: sävyt ovat samat, ensimmäiset luovat varjon toisten ylle. Intiimiä sommitelmaa korostaa sitä kehystävä maalattu elementti, jossa pienet tähdet tuikkivat. 

Maalatut kehykset toistuvat useissa teoksissa. Tähtien lisäksi ne ovat muun muassa ruudukoita tai raitoja. Niiden äärellä ajattelen Gossip Girl -tv-sarjaa (sitä vanhaa versiota!) ja sen henkilöitä ruudullisine hameineen, takkeineen ja hiuspantoineen. Juorut ovat kaikkitietävän kertojan paljastuksia tai kuiskauksia korvaan. Ne ovat meheviä tai turhanpäiväisiä, joskus hyvän- ja joskus pahantahtoisia. Sarjan maailmassa mitään ei voi tehdä ilman, että joku jossakin näkymättömissä katselee. Silmät ovat odottamattomassa paikassa myös Strömbergin näyttelyssä katsoa killottaessaan hautapaaden takana. 

Seinille ripustettujen maalausten lisäksi tilan täyttävät lattialle asetellut hautapaaseja muistuttavat ja suorakulmaiset maalatut muodot. Teoskokonaisuus Oblivion ohjaa liikkumista tilassa, pakottaa pujottelemaan, katsomaan eri suunnista sekä kiinnittämään huomion erikoisiin yksityiskohtiin, kuten vihreän paaden alareunasta kasvavaan, hohtavan valkoiseen jalkaterään. Oblivion näyttäytyy jonkinlaisena unohduksen ja muistamisen monumenttina – tai merenä. Sellaisena vellovana asiana, jossa yksityiskohtia ja yhteyksiä nousee pintaan, mutta silti ne säilyttävät etäisyytensä ja salaisuutensa. 

Meadow-maalauksen (2021) äärellä mietin, millaisia salaisuuksia tuulessa huojuvaan, pitkäksi kasvaneeseen heinikkoon kätkeytyy. Jään kiinni teoksen sommitelmaan: miten yksinkertaisella ja voimakkaalla tavalla erisävyiset vihreät heinikot rajaavat toisiaan ja miten selkeä keltainen viiva niiden välissä on. Tarkastelen ja paikannan heinää mielessäni. Käyn läpi vaihtoehdot: liitän raaemman, kirkkaamman vihreän alkukesään, kypsemmän ja syvemmän sävyn pidemmälle kesään. Tai toisaalta ehkä aamuun ja iltaan. Tarinoissa on tärkeää se, millainen valo juuri sinä päivänä, sillä hetkellä oli. Tai ehkä sillä ei olekaan merkitystä. Ehkä kaikki ne sävyt, heinikot ja valot ovat aivan yhtä mahdollisia.

Strömbergin teosten estetiikassa on jotakin viehättävän kuumeista, mutta samalla etäistä, elohopeamaisen liukuvaa tai häilyvää. Ruudukot ovat näennäisen säntillisiä, kasvot ja kielet sileitä sekä sävyiltään epätodellisia. Tribaalitatuoinneista tutut kiemuraiset kuviot leijuvat menemään paikoilleen maalattuinakin animaation kaltaisina. 

Tietyt muodot toistuvat, yhdistyvät ja muovautuvat toisiksi näyttelyn sisällä. Sydän on sydän, chili on chili, ja yhtäkkiä niilläkin on paljon yhteistä.

Astrid Strömberg: Tales from the land of Oblivion 17.11.–5.12.2021 tm-galleriassa.

Artikkelikuva: Astrid Strömberg, Gossip Girl (2021) | Kuva: Sanna Lipponen