“Vain tylsillä ihmisillä on tylsää”, toteaa Mad Menin Betty Draper pitkästymistä valittavalle pojalleen Bobbylle ja käskee tämän mennä vaikka hakkaamaan päätään seinään. Mielikuvissamme lapsuus, ja erityisesti lapsuuden kesät, ovat suloisen lorvimisen ja vetelehtimisen kulta-aikaa. Lomat kestivät ikuisesti eikä virikkeitä ollut jatkuvasti tarjolla – jollei piharatamoiden lehtien repimistä tai ohi ajavien autojen lukumäärän tarkkailua lasketa. Nykyään somen päämäärätön selaaminen tuo silmiemme eteen jatkuvasti virikkeitä, tapahtumia ja mielipiteitä. Taukoamaton ärsykemassa muuttuu valtavuudessaan tyhjäksi ja merkityksettömäksi verrattuna vaikka siihen, että uppoutuisi tarkastelemaan kiven pinnan kuvioita tai odottaisi sen halkeamista.

Kuten edeltäjäänsä, 1970-luvun lopulta järjestettyä Itämeren alueen biennaalia (Rauma Biennale Balticum), myös Rauma Triennalea järjestää Rauman taidemuseo. Uuden näyttelytapahtuman ensimmäinen editio on esillä taidemuseon lisäksi Tarvontorin käytöstä poistetun kauppakeskuksen näyteikkunoissa.

Anna Vihman hallitusti kuratoima triennaalinäyttely Rakas tylsyys lähestyy teemaansa useasta eri näkökulmasta. Näyttelyssä annetaan tilaa esimerkiksi työläille valmistusprosesseille, toisteiselle tai monotoniselle toiminnalle sekä hidasta tarkastelua vaativalle lopputulokselle. Väljästi ripustettu, rauhallinen kokonaisuus yhdistää kiinnostavasti teoksia 70-luvulta nykypäivään asti. Näyttelyyn liittyy myös julkaisu, jota varten on ensi kertaa suomennettu runoilija ja esseisti Joseph Brodskyn hieno, näyttelylle myös nimensä lainannut essee In Praise of Boredom (suomentanut Marja Alopaeus).

Levollisuuteen puettua tilaa kiertäessä videoteoksissa näkyvät liikkeet korostuvat; ilmassa viuhuvat veitset, monotoninen tanssi, tylsyyttä hinkkaava kiehnääminen ja kaupunkien kuhisevat ihmismassat tuntuvat tulevat päin. Kiven eri olomuodot, hiljaiset muotokuvat ja hennot lyijykynäpiirustukset eivät jää liikkuvan kuvan jalkoihin, vaan muistuttavat mykkyydessäänkin niihin liittyvistä teoista, toiminnoista ja lukemattomista liikkumisen tavoista. Kivenmurikat on aseteltu muovipusseihin, lampaiden katseissa näkyy laumaeläimen viritetty valppaus ja paperilta huokuu monimutkaisen orgaanisen rakennelman, ihmiskäden jälki. Näyttelyn teemana tylsyys nostaa esiin monta tärkeää kokemusta ja keskustelua. 

Näyttelykäynnin rakenne hyppää tylsyyden yli kirjaimellisesti heti ensiaskeella. Kuninkaankadun puolella tapahtuvan lipunmyynnin jälkeen kävijä ohjataan taidemuseon ihanalle sisäpihalle, josta sisäänkäynti itse näyttelyyn tapahtuu vanhan kuistin kautta. Vähän kuin astuisi salaa jonkun raumalaisen kotiin. Ensimmäisessä huoneessa penkin kulmalla lepää pastellinsävyinen takki, kuin joltain unohtuneena. Kyseessä on kuitenkin osa Maija Luutosen teoskokonaisuutta, jossa (pikku)tarkkuutta vaativien maalausten aiheet, läheltä kuvatut taskunsuut (In Ur Pt, 2016) tai kankaan pinnan rypyt ja laskokset toistuvat pastellinsävyisessä vaatekappaleessa.

Seuraavan huoneen keskellä lepää lasivitriinissä jättimäinen kivinen kämmen. Emma Jääskeläisen Creator (new potato, olive) (2017) pitelee hellästi sekä kylmän ja kovan kiven ideaa että pehmeyden ja pyöreyden lämmintä mielikuvaa. Teoksen yksinkertaisuus koskettaa ja kutsuu kirjaimellisesti koskemaan. Käden ympärillä oleva lasipinta estää itse teoksen hivelyn, vaikka kiven karhea vaaleanpunaisuus on itsessäänkin houkutteleva. Kosketuksen tuntemukset tulevat kuitenkin läpi teoksen liepeillä olemisen ja muiden aistimusten kautta. On mukava antaa aistimuksille aikaa ja tuntea uppoutuvansa kämmelle pikkukivien viereen tai käpertyvänsä veistoksen viereen lattialle halaamaan sitä.

Jääskeläisen graniittiveistoksen esitystapa luo mielikuvan luonnon- tai kulttuurihistoriallisten museoiden vitriineistä, jotka varjelevat sisäänsä vuosituhansia vanhoja esineitä tai asioita.

Menneisyyden sijasta ajastamme käsin tulevaisuuteen katsoo Elina Vainion teossarja Kohti maalämpöä 1–3 (2017). Arkkitehdin luonnoksia muistuttavat kiehtovat lyijykynäpiirustukset ehdottavat mahdollisia tulevaisuuden asumismuotoja. Hiljaisissa ja pysähtyneissä tiloissa on samalla jotain uhkaavaa ja levollista – vaikka niiden kuvaamaa ympäristöä on vaikeaa ajoittaa, päivä päivältä fossiilisten energialähteiden jälkeinen aika on vääjäämättä hieman lähempänä. Pitkäkestoiset, geologiset ajanjaksot ovat kiinteästi esiintyneet tarkastelun kohteina Vainion työskentelyssä. Tällä kertaa voimme vain arvuutella sitä, minkä pituinen aikajänne erottaa meidät piirustusten kuvaamasta maailmasta.

Paulien Olthetenin teos La Défence, the Venturing Gaze (2017–2018) koostuu valokuva- ja videoesseestä, performanssista sekä kaksikanavaisesta videoinstallaatiosta. Taiteilija dokumentoi näkemäänsä kaupunkitilassa. Nähdystä ja tallennetusta syntyy kiehtovia tarinoita ja oivaltavia rinnastuksia mutta myös polkuja, jotka eivät sittenkään vieneet minnekään. Rutiinien havaitseminen vaatii pitkäjänteisyyttä: on tultava samaan paikkaan samana aikana, jotta voi tunnistaa toistuvuuden – vieraiden ohikulkijoiden päivärytmit työmatkoineen tai newyorkilaisen rouvan jumpparutiinit veden äärellä.

Kaupunkiympäristössä tehdyt havainnot voivat olla hyvin pieniä ja merkityksettömiä mutta Oltheten käsittelee niitä lämpimästi ja tarkasti, luovasti ja innostuneesti. Kun hän selostaa ja piirtää tuhkakupin ja roskien liikettä pöytäryhmän ympärillä, tapahtumat muuttuvat mitättömistä tai mitättömyydessään mielenkiintoisiksi. Joskus hänen löytämistään esineistä avautuvat tuntemattomien ihmisten elämät: lähetetyistä korteista paljastuvat perheenjäsenet, käydyt koulut ja vaikkapa isän intohimoinen kalastusharrastus ja tapa seistä valokuvissa erilaisissa maisemissa keppi kädessä.

Näyttelykokonaisuutta määrittää myös liikkeen ja pysähtyneisyyden vuoropuhelu, joka saavuttaa huippunsa halki paukahtavien kivien muodossa Sari Palosaaren teoksessa Relation Shift (2019). Teoksessa sylissä pideltävän kokoiset kivipallerot lepäilevät lattialla tyynyjen päällä. Kivet pitävät sisällään salaisuuden: ne on ladattu etanadynamiitilla, joka saa ne halkeamaan. Liikkumattomanakin pidetty kivi muuttaa muotoaan ja osa kivistä onkin jo keskeltä raollaan tai haljennut puoliksi. Puolikkaiden röpelöisellä pinnalla voi nähdä pientä räjähdyksessä syntynyttä murua. Kivien halkeamishetkeä ei voi ennustaa, sitä voi vain odottaa ja tuijottaa kaikessa rauhassa tyynyillään liikkumattomina nököttäviä kiviä. Ilmassa leijuu odotuksen tunne, mutta se ei ole pitkästyttävää, vaan pikemminkin kutkuttavaa.

Rauma Triennale on tarkkaan viimeistelty ja (paljolti juuri sen vuoksi) levollinen kokonaisuus. Harkitsevuus ulottuu myös näyttelyn nautinnolliseen tilasuunnitteluun ja graafiseen ilmeeseen, joista vastaavat Kaisa Karvinen ja Tommi Vasko. Raakalaudoista kasatut Tylsät penkit ja vanerilevyt, joille näyttelytekstit on kiinnitetty, olisivat ehkä sanakirjamääritelmä “tylsälle” tai arkiselle kalustesuunnittelulle. Mutta niiden vaatimaton yksinkertaisuus istuu täydellisesti näyttelyn kontekstiin ja tuo esille yksitoikkoisuuden hiljaisen kauneuden. Niihin ei kaipaa mitään lisää eivätkä ne häiritse tai vaadi reagoimaan millään tavalla, mutta silti ne täyttävät tehtävänsä täydellisesti. Samaa vähäeleistä tyyliä noudattaa näyttelyn visuaalinen ilme, joka tuntuu viittaavan johonkin menneeseen, jolloin asiat olivat yksinkertaisempia ja valinnanvaraa vähemmän.

Tarvontorin kauppakeskus on helppo löytää Vanhan Rauman vierestä, mutta tyhjän ostoskeskuksen ikkunoiden taakse rakennetut installaatiot voivat olla ohikulkijalle monella tapaa haastavia havaittavia. Isoin kokonaisuus on Sari Palosaaren teos It’s A Silent Agent Doing Its Thing (2016–2019), joka muistuttaa epäilyttävästi vanhaan liiketilaan unohtunutta rojua ja rakennusjätettä. Lattiapinta-ala on täytetty teräs- ja ilmastointiputkilla, löydetyillä materiaaleilla ja etanadynamiitilla ladatuilla kivillä. Katse saa vapaasti vilistää yksityiskohtien meressä ja havainnoida laiskasti erilaisia muotoja ja pintoja. Oman lisänsä katseluun tuo se, että aurinkoisena päivänä sisään saa tihrustamalla tihrustaa, kun ympäröivä jokimaisema heijastuu ikkunalasiin.

Osana tämän vuoden Rauma Triennalea on myös yleisötyöstä vastaavan kuraattori Anna-Kaisa Kosken yhteistyössä paikallisen koululuokan kanssa luoma kuunnelma Tylsyyden maa, eräs ankeuden aikakausi tylsyyden ihanuudesta ja kamaluudesta. Taidemuseon sisäpihan ulkorakennuksen soralattialle asetettu matto johdattaa penkin ja kuulokkeiden luo. Elämä ennen internetiä on kuunnelman toteuttaneille lapsille vieras, mutta ideat siitä mitä ilman älypuhelinta tehdään, eivät vaikuta kovin vierailta. Siinä maailmassa luetaan kirjoja ja laiskotellaan.

Näyttelyn jälkeen Betty Draperin lausahdusta tekisi mieli muokata muotoon: “Vain itsensä kadottaneet ihmiset jäävät tylsyydestä paitsi.” Toisaalta tylsyyttä on vaikea tavoittaa, sillä usein se liukenee merkityksellisyyden kokemuksiksi heti kun mitään sanomattomuuden ja mitään tekemättömyyden lakipiste on saavutettu.

Näyttelyn taiteilijat: Nabil Boutros, Emma Jääskeläinen, Hertta Kiiski, Maija Luutonen, Paulien Oltheten, Sari Palosaari, Martha Rosler, Jaan Toomik ja Elina Vainio.

Rauma Triennale 2019 – Rakas tylsyys / In Praise of Boredom
8.6.–15.9.2019
Rauman taidemuseo
Kuninkaankatu 37
26100 Rauma

Teksti: Rosa Kuosmanen, Sanna Lipponen ja Anu Pasanen.

Artikkelikuva: Emma Jääskeläinen, Creator (new potato, olive) (2017) | Rosa Kuosmanen