Ilmastonmuutos ja kiire sen hillitsemiseksi on alkanut näkyä viime vuosien aikana yhä vahvemmin taiteessa ja taiteen kentän keskusteluissa. Olemme kuulleet monien taiteilijoiden kysyvän: Voinko enää tehdä taidetta, kun ensisijaista olisi torjua ilmastonmuutosta? Mitä taide on ilmastonmuutoksen ajassa ja mikä on taiteen potentiaali ympäristökriisiin vaikuttamisessa?

Nämä eivät ole pieniä aiheita, eikä niitä kannata yksin pohtiakaan. Kuulumme molemmat vapaamuotoiseen kollektiiviin, jonka kanssa olemme kokoontuneet vuodesta 2017 lähtien retkeillen ja keskustellen. Toteutimme kesän 2018 helteiden aikaan nykytaidetila Kutomolla Turussa Mahdollisesti retki -presentaation, jossa pohdimme taiteen roolia suhteessa ilmastokriisiin. Kollektiivin kokoontumisissa ilmastokysymysten pohtiminen ja toisaalta niihin liittyvien huolten jakaminen ovat keskeisessä roolissa. Tähän kirjoitukseen lomittuvat kollektiivityöskentelymme parissa kirjatut pohdinnat sekä Mahdollisesti retki -presentaation työpajaosuuden “Luontomuisto 2050” -kertomukset (pyysimme tuolloin osallistujilta luvan, että voimme käyttää kirjoituksia anonyymisti tulevissa julkaisuissa).

Retkissämme luontoon on aina ihmisten elementtejä läsnä: muovia rannalla, musiikkia äänekkäästi kuunteleva ulkoilija metsässä, kesytettyjä hevosia, vanhoja parakkirakennuksia, automatkoja, laivamatkoja, Viking Linen ristiaallokkoa, kuolleita eläimiä tienvarressa, muoviin pakattuja eväitä… Kuinka pääsemättömissä olemme modernin saasteista! (Retkimuistiinpano.)

Luontoretkeilyssä on herkästi tietty alakuloinen sävy. Näemme, kuinka ihmiset ovat ehtineet kaikkialle, kuinka olemme sotkeneet paikkoja. Yhtäältä paljon jää harjaantumattomalta silmältä näkemättä: ilmaston vaikutukset lajistoon, saastelaskeumien vaikutukset kasvistoon ja niin edelleen. Tästä kaikesta huolimatta, ja myös osin juuri siksi, koemme retkeilyn tärkeäksi – ja nimenomaan ryhmässä. Yksi kollektiivimme toimintaideoista kietoutuukin sellaisen ajatuksen ympärille, että yhdessä voidaan “hyväksyä samanaikainen kelvollisuus ja kelvottomuus”, ekoteologi Panu Pihkalaa lainaten. Retkillä saa myös muistutuksen siitä, että yksilöinä ja kuluttajakansalaisina vaikutusmahdollisuutemme ovat hyvin rajalliset. Vaikka ekologinen tahtomme olisi hyvä, jossain vaiheessa joudumme hyppäämään bensalla kulkevaan menopeliin tai pakkaamaan eväämme muoviin.

Individualismin ajassa etsimme turhan usein ratkaisuja ongelmiin siitä, mitä juuri minä voin tehdä. Ja kun sellaisia tapoja, joilla yksittäinen toimija saisi isoja vaikutuksia aikaiseksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ei tunnu olevan näköpiirissä, turhaudumme ja ahdistumme. Taide on omalta osaltaan osallistunut yksilömyytin rakentamiseen – kaikki tuntevat ajatuksen kutsumuksensa ohjaamasta, yliluonnollisia kykyjä omaavasta nerosta. Ilmastonmuutos on kuitenkin yhteiskunnan rakenteisiin liittyvä ongelma, ei niinkään yksilön valintoihin. Siten tärkeää on yhteiskunnallinen toiminta – siis sellainen, joka pyrkii edistämään ekologisesti eheämpää yhteiskuntaa.

Viime vuosina keskustelu taiteen roolista ilmastonmuutoksen ajassa on vilkastunut huomattavasti. Taiteilijoilla on kulttuurisia ja sosiaalisia pääomia, jotka muuntuvat yhteiskunnalliseksi näkyvyydeksi ja mahdollisuuksiksi vaikuttaa. On tärkeää, että näitä hyödynnetään myös ilmastoasioissa. Samalla monet taiteen toimijat pohtivat tekojensa kestävyyttä ja hiilijalanjälkeä – eivätkä vain yksilöt, vaan instituutiot ja muut yhteenliittymät. Eri tavalla eläminen voi myös olla yksi tapa vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Siten taiteilijat voivat muun muassa näyttää esimerkkiä ja osoittaa, että pienennetystä hiilijalanjäljestä huolimatta, tai jopa juuri siksi, asiat ovat kiinnostavia.

Uin Itämeressä. Tiukkojen säädösten, huviveneilyn kieltämisen ja luomumaatalouden takia se on puhdistunut taas uimakelpoiseksi vuoden 2030 myrkkypuurosta. Uimiseen on aikaa sillä kolmipäiväinen työviikko lisää vapaa-ajan mahdollisuuksia. Kolmipäiväisellä työviikolla ollaan saatu kulutus pieneksi. Ja ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa hakeutumalla happibaareihin, sammalhoitolaan ja harvoihin luonnonvesiin.
(​Luontomuisto 2050.)

BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma toteaa: “Kulttuuri on merkityksiä luova ja yhteisöjä koossa pitävä voima. (…) Kun kulutuskulttuurin kyky tuottaa uusia impulsseja hiipuu, kenties kohtaamme yhä useammin taiteen maailmassa?” Taiteella on paitsi erilaisia mahdollisuuksia ja rooleja ilmastonmuutoksen hillinnässä ja jälkifossiilisessa yhteiskunnassa, myös potentiaali kuvitella asiat uudella tapaa tai olla jo itsessään merkityksellistä. Lisäksi on muistettava, että ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ei ole kyse vain kasvihuonepäästöjen saamisesta laskuun, vaan siitä, että yhteiskunnasta tehdään ylipäätään mielekkäämpi ja parempi paikka elää. Tässä taiteella on paljon annettavaa. Kaiken ei tarvitse olla ripeää ja konkreettista ilmastotyötä, vaan tarvitaan myös aikajänteeltään pitkäkestoisia toimia luoda parempaa yhteiskuntaa. Taide, toimintana joka ei pyri päämäärärationaaliseen voiton maksimointiin, on eräänlainen “tapa tehdä asiat toisin” ekologisesti tuhoisan kapitalismin aikakaudella.

Tärkeät teemat eivät siis tyhjene ilmastonmuutokseen, sillä se nivoutuu monenlaisiin yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin – mainittakoon vaikka sosioekonomiset, sukupolvien väliset, sukupuolijärjestelmään, asuinalueisiin ja liikkumisen epätasa-arvoihin kytkeytyvät sekä globaalien valtasuhteiden kysymykset. Siksi näiden aiheiden käsittely ei haalistu ilmastonmuutoksen “suuren kysymyksen” rinnalla, vaan pikemminkin vahvistuu.

Parhaimmillaan taiteilijat voivat hahmotella sellaisia olemisen tapoja ja muutosta, joihin esimerkiksi tieteentekijät tai poliitikot eivät pysty. Taiteen kautta on mahdollista ehdottaa, kuvitella tai kokeilla vaihtoehtoisia tapoja olla yhdessä, eikä vain ihmislajin vaan koko planeettamme ja sen kaikkien asukkaiden kanssa. Ilmastonmuutos on luonteeltaan monimutkainen ja kaiken lävistävä teema, joka kaipaa moninäkökulmaisia käsittelytapoja, erilaisilla äänillä. Konkreettisesti ilmastonmuutos näkyy ympäristössämme, mutta se myös tuntuu kehoissamme, mielissämme, sosiaalisissa suhteissamme, epämääräisissä tunteissamme ja kysymyksissämme. Ilmastoon liittyvien tuntemusten jakamiseen voisi olla lisää konkreettisia mahdollisuuksia ja tiloja. Tällaisten merkitystä on korostettu esimerkiksi ilmastoahdistukseen liittyvissä keskusteluissa. Tärkeä on myös mahdollisuus ilmastonmuutokseen väistämättä liittyvien luopumisten ja sopeutumisten käsittelyyn – miksei myös abstraktien ja aavistuksenomaisten havaintojen pohdinta.

Hiekkaa joka puolella. Minulla oli yleensä huivi kasvoilla, kun lähdin kotoa. Pahimpina päivinä myös hiihtomaski. Hakeuduimme joen rannalle, tai sen, mitä siitä oli jäljellä. Eväinäni oli kauraleipiä. Varjoisissa paikoissa kasvoi lehmuksia, saarnia, tammia. Niissä saattoi kiipeillä, jos oli ottanut sopivat jalkineet matkaan. ​
(Luontomuisto 2050.)

Ilmastonmuutoksen aiheuttaessa huolta ja ahdistusta on myös muistettava levon tärkeys. Kaiken taiteen ei tarvitse käsitellä ilmastonmuutosta tai muita yhteiskunnallisia asioita, tai pyrkiä vaikuttamaan ollakseen kuitenkin relevanttia. Päinvastoin: taide voi tarjota myös lepopaikkoja, joissa kerätä voimia ja palautua.

Ryhmämme viestinvaihdossa Elina kirjoitti sanaparin “läheisyyden estetiikka” ja huomautti kuinka taide taiteen vuoksi -suuntaus on oikeastaan aika moderni ja individualistinen ajatus. Pitäisikö sen sijaan etsiä uudenlaista yhteistä ja yhteyksiä? Mitä jos ottaisimme huomioon merkityksellisyyden ja todellisuuden, hylkäisimme kyynisyyden? Täten hyväksymme maailmamme tilan, oman rajallisuutemme ja yhteiskunnalliset reunaehdot, ja otamme vastaan sen hyvän, mitä taide voi tuottaa. Ehkä näin löytyy uutta näkökulmaa niin sanottuihin taiteen hyvinvointivaikutuksiin. Taide ei ole vain väline, vaan taide ja hyvä elämä ovat saumattomassa yhteydessä toisiinsa.
(Retkimuistiinpano.)

Ilmastonmuutos on jokaista ja koko planeettaa yhdistävä aihe. Meillä on erilaisia positioita ja etuoikeuksia suhteessa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, mutta yhtä kaikki kohtaamme sen, joka päivä. Olipa puhe yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta tai kulttuurisista muutosprosesseista, ne on tehtävä yhdessä.

Ehkä siis individualistinen ja kuluttajakeskeinen kulttuurimme korvautuu kollektiivisemmalla ja taiteessakin yksilömyytti murtuu? Kohtaaminen, kunnioitus ja tasa-arvo voisivat luoda yhdessäolon pohjan. Tämä koskee laajemmin sitä, miten kulttuurimme muuttuu, ja taiteen tasolla esimerkiksi taiteen tekemistä ja saavutettavuutta. Kuinka otamme huomioon myös ne, jotka eivät näkyvästi pysty tuomaan kantaansa esiin, kuten esimerkiksi lapset, sairaat tai eläimet? Esimerkiksi filosofi Elisa Aaltola on puhunut eettisten eläinsuhteiden tärkeydestä, ja vaikka tämä kysymys ei tyhjene ilmastonmuutokseen, se on paitsi lajienvälisen oikeudenmukaisuuden myös koko yhteiskunnallisen muutoksen kannalta mitä keskeisin.

Mutta kuitenkin luonto on edelleen ihmeellisin tavoin elossa, sammalet joka tapauksessa kasvavat. Ja olemme itse osa luontoa, kehollisia ja sosiaalisia eläimiä, jotka eivät yksin selviä. Voimme koettaa etsiä yhtäältä kadonnutta tai hapertunutta suhdettamme luontoon, olla sen äärellä hiljaa, olipa se ruskan tai auringonlaskun tai kaarnanpalan tai kevään ensimmäisen ötökän seuraamista. Toisaalta ryhmässä asioiden pohtiminen itsessään on jo askel eteenpäin, terapian muoto ekologiseen ahdistukseen – silloinkin kun olemme pääsemättömissä siitä, että toiminnallammekin on hiilijalanjälkensä.
(​Retkimuistiinpano.)

Voi hyvin olla, että tulevaisuuden taiteessa aineettomuus korostuu uudella tapaa. Aiheet ja välineet muokkautuvat ajan saatossa, mutta jotain sellaista taiteessa voi säilyä, mikä siinä on pysyvästi arvokasta: yhdessäolo, tunteet, jakaminen, tanssi, musiikki, nauru, kyyneleet, aistiminen, herkistyminen, vaihtoehtoiset olemisen muodot ja tavat olla ilman sanoja. Jo nyt taiteessa näkyy aiempaa vahvemmin pyrkimys ajatella ja kohdata ei-inhimillisen kanssa ja tämä voi vahvistua tulevaisuudessa.

Taide voi auttaa kuvittelemaan, mitä hyvää rakentuu ekologisesti kestämättömän tilalle: näkymiä kohtuullisuudesta, hiljentämisestä, hidastamisesta, lepäämisestä, yhdessäolosta ja kiireettömän ajan voimasta. Ja vaikka kaikkea emme voi enää pelastaa, on vielä paljon sellaista, joka on merkityksellistä, ja ehkä tulevaisuudessa vielä merkityksellisempää kuin nyt arvaammekaan.

Katsoin laiturilla auringonlaskua, joka kuuman päivän jälkeen värjäsi taivaan pinkin, violetin, sinisen ja kullan väriseksi, ja katosi ja muuttui nopeasti tasaisen punertavaksi taivaanrannaksi.
(Luontomuisto 2050.)

Teksti: Mikko Piispa & Anna-Sofia Sysser

Mikko on sosiologi ja tutkii muun muassa nuorten suhdetta ilmastonmuutokseen ja liikkumisen käytänteitä ilmastonmuutoksen ajassa. Anna-Sofia työskentelee taiteilijana muun muassa esityksen, videon, kirjoittamisen ja installaation keinoin, ja on keskittynyt viime aikoina keinotekoisen “trooppisuuden” ja tropikalismin teemoihin. Kollektiiviimme kuuluvat lisäksemme kasvatustieteilijä Hanni Holmström, mediataiteilija Paula Lehtonen, dramaturgi Elina Minn ja kuvataiteilija Saara Piispa.

Kirjoitusta ovat inspiroineet muun muassa seuraavat tekstit:
Aaltola, Elisa. Hermitandhounds-blogi. (haettu 28.11.2019).
BIOS-tutkimusyksikkö. Ekologinen jälleenrakennus. (haettu 28.11.2019).
Eisenstein, Charles (2018) Climate – a new story. Berkeley: North Atlantic Books.
Haila, Yrjö (2004) Retkeilyn rikkaus. Luonto ympäristöhuolen aikakaudella. Helsinki: Taide.
Hage, Ghassan (2017) Is racism an environmental threat? Cambridge: Polity Press.
Hanski, Ilkka (2008) Viestejä saarilta. Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? Helsinki: Gaudeamus.
Illukka, Kaisa (2019) “Muissa maailmoissa – taide ja empatia.” Nuorten Luonto 4/2019.
Karhu, Sanna (2019) “From Speciesism to a Possibility of Coexistence.” FNG Research 4/2019.
Klein, Naomi (2014) This Changes Everything. Capitalism VS The Climate. London: Allen Lane.
Lahikainen, Lauri (2018) “Ilmastonmuutosta ei pidä tarkastella yksilöiden aikaansaannoksena, vaan yhteiskuntarakenteellisena ongelmana.” Alusta!-verkkolehti 4.6.2018.
Modig, Kim (2019) “Taiteilijat ratkaisevat ilmastokriisin?” Meteli 3/2019.
Pihkala, Panu (2017) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.
Värri, Veli-Matti (2018) Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

Kuvat | Paula Lehtonen | Mikko Piispa | Hanni Holmström
Kaikki kuvat ovat kollektiivin retkiltä lähiluontoon.

Aiemmin julkaistut OP-ED-jutut löydät täältä. Vuonna 2018 julkaistussa kolmen ensimmäisen OP-ED-jutun sarjassa tarkasteltiin taidekentällä ja yhteiskunnassa esiintyvää vallankäyttöä ja näiden valtarakenteiden risteyskohtia.