Tänään avautuu kaksi odotettua näyttelyä. Karoliina Hellbergin E on viehättäviä villoja, viinilaseja ja vyöryviä väripintoja. Hänen maalaustensa maailma on läähättävää etelää vehreydellään ja koristeellisilla interiööreillään.

Ville Löppösen näyttely Rukouksia puolestaan on hillitty ja hallittu kokonaisuus, joka avaa nimensä mukaisesti dialogin kahden maailman välille.

Karoliina Hellbergin näyttely E Galerie Anhavassa sekä Ville Löppösen näyttely Rukouksia Helsinki Contemporaryssa ovat monella tapaa kuin yö ja päivä. Hellberg lataa kuvapinnan täyteen väriä, muotoa, pintaa, kuviota ja loputtomia yksityiskohtia. Värien kylläisyys suorastaan säikäyttää: vihreä lainaa intensiteettinsä smaragdien hohteelta, punainen sykkii syvänä ja vaativana. Näiden värien rinnalla Löppösen teosten hienovaraiset vivahteet ovat kuin vain aavistuksia sävyistä. Löppösen muotokuvamaalausten maltillinen värikartta ja utuiset miljööt asettuvat kiinnostavaan vuoropuheluun ortodoksisen ikonimaalauksen perinteen kanssa. Löppösen taiturimainen kädenjälki on sanalla sanoen kaunista katsottavaa. Kasvonpiirteet tallentuvat henkäyksenohuella viivalla miltei kadotakseen maiseman mukana kauas. Hellbergin ja Löppösen herkulliset vastakohtaisuudet ulottuvat myös tapaan kuvata ihmisiä ja tiloja. Hellbergin teoksissa pääosassa ovat ihmiset – poissaolollaan. Aivan hetki sitten joku istui samettisella sohvalla, käveli pihan poikki tai joi viinilasista. Hellbergin maalausjälki on määrätietoista ja tunnistettavaa. Vahvat kaksiulotteiset väripinnat muodostavat peilitalon kaltaisia elokuvallisia tiloja, joissa pinta ja tila vaihtavat paikkaa ja kuosit eksyttävät katsojansa. Myös Löppösen teoksissa keskiössä ovat ihmiset. Hän sijoittaa hahmonsa maisemaan, joka on kuin Laura Lindstedtin Oneironin kuolemanjälkeisestä välitilasta, valkoisesta lumenkaltaisesta epämateriasta. Teokset tulvivat valoa ja ilmaa. Ne tuntuvat hengittävän hitaasti. Tuntuu virkistävältä nähdä teknisesti näin taiturimaisia teoksia: Herkät kasvot elävät, katsovat takaisin todellisina, mutta samaan aikaan ne hajoavat taustaan. Teokset ovat levollisia, valmiin ja eheän oloisia. Yhteistä näille kahdelle keskenään hyvin erilaiselle näyttelylle on kuitenkin tietynlaisten esteettisten haamujen ajojahti. Hellbergille esteettiset kummitukset ovat metodinen lähestymistapa, jossa haamut saavat hahmonsa poissaolon kautta. Ne ovat Hellbergin maalauksissa läsnä yllättävän voimakkaasti vain viitteinä. Huoneet ja rakennukset ovat unenomaisia kuvia lavasteista, joissa tarinat tapahtuisivat aivan kohta tai loppuivat juuri hetkeä aiemmin. Kuka oli se mystinen hahmo, joka astui ulos huoneesta tai tulee pian paikalle? Löppönen tavoittaa teoksissaan poikkeuksellisen tarkasti ja elävästi kuvaamansa henkilöt kasvoineen, hymyineen ja paljon puhuvine katseineen. He ovat läsnä yksilöllisine piirteineen, olemuksineen ja kokemuksineen, kokonaisina ja silti taustaan katoavina, hajoavina haamuina. On loputtoman mielenkiintoista, kuinka Hellbergin ja Löppösen teoksissa ovat läsnä samat hiljaisuutta ja hetkellisyyttä huokuvat elementit. Ja kuinka he rakentavat niistä kuitenkin ikkunoita hyvin erilaisiin mutta rinnakkaisiin kiehtoviin maailmoihin.     ]]>