SANNA LIPPONEN: Kritiikistä keskustellaan taas kovasti. Tällä kertaa suuren kritiikkikeskustelun käynnisti Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi kolumnillaan “Kulttuurikritiikki on tuotava uuteen aikaan”, jossa hän kirjoittaa, että kritiikkiin tarvitaan uudenlaista ääntä ja että Helsingin Sanomat aloittaa ensi vuonna kulttuuri­kritiikin koulutus­ohjelman. 

Tuntuu oudolta kommentoida tekstiä, sillä olen kuvataidekriitikko ja avustan kyseistä lehteä. Tiedän kuitenkin asiasta tasan sen verran kuin jokainen tekstin lukenut. Eli aika vähän. Yläjärvi kirjoittaa ihmisten suhteesta kulttuuriin, siitä käytävistä keskusteluista, median murroksesta ja tekoälystä, mutta keskiössä on ajatus siitä, että nimenomaan kritiikkiä on nyt kehitettävä. Mitä se käytännössä tarkoittaa, jää vielä hyvin epäselväksi. Sisällöllisesti teksti on vähintäänkin monitulkintainen, ja sen voi lukea myötäkarvaan tai sitten ei. Sen voin sanoa, että kriitikkona minulle ei tullut nähty tai arvostettu olo. Halutaan jotakin muuta, jotakin uutta. Olen kirjoittanut kuvataidekritiikkiä pitkään, suhtaudun siihen intohimoisesti ja ajattelen, että se on todella kiinnostava ja taipuisa tekstilaji. Haluan kehittyä työssäni, mutta jostakin syystä hälytyskellot alkavat soida pääni sisällä, kun kritiikistä puhutaan tähän tapaan: “Kritiikin on oltava asiantuntevaa, mutta sen on vältettävä sitä, että kriitikon kulttuurinen pääoma muuttuu alleviivatuksi statukseksi”. En saa kiinni siitä, mitä tämä tarkoittaa tai miten arvioissa edes alleviivataan statusta. Asiantuntemus on kuitenkin elimellinen osa kritiikkiä ja on selvää, että sen kuuluu myös ilmetä teksteissä eri tavoin. 

Yläjärven teksti onkin kirvoittanut monenlaisia reaktioita. Positiivista tietenkin on se, että kritiikki kiinnostaa, siitä puhutaan ja sen tulevaisuutta pohditaan. Erikoisen asetelmasta tekee kuitenkin se, että puhutaan kriitikoista, kritiikistä ja asiantuntijuudesta, mutta kriitikoilta kukaan ei kysy mitään.

SINI MONONEN: Itselläni oli Yläjärven tekstin lukemisen jälkeen ensituntumana se, että hauskaa, että kritiikkiin panostetaan. Tunsin myös optimistista uteliaisuutta siitä, mitä kriitikon koulutus tulisi tarkoittamaan oman työni kannalta ja saisinko ehkä tulevaisuudessa uusia kollegoita. Täytyy itsekin tarkentaa, että minäkin olen Helsingin Sanomien avustaja nimenomaan kuvataidekriitikkona. 

Siksi yllätyin, kun teksti herätti niin paljon turbulenssia. Keskustelussa on keskitytty nimenomaan siihen, millaista kieltä kriitikot käyttävät ja siihen, onko tuo kieli elitististä. Aluksi en hätkähtänyt lainkaan tätä argumentointia. Olen niin tottunut siihen, että päivälehtiin kirjoitetaan selkeästi ja muihin julkaisuihin sitten jotenkin muuten. Huomasin aika nopeasti olevani kuitenkin vähemmistössä keskusteluissa, joissa ikään kuin oletettiin, että kritiikki on melkein lähtökohtaisesti elitististä, koska siinä käsitellään vaikeaksi koettua taidetta.

Osittain vaikuttaa siltä, että taidekriitikoiden mielipide ei tosiaan kiinnosta. Niin paljon puhutaan itse kritiikkiä kirjoittavien ihmisten ohi. Tässä saattaa olla myös kyse jossain määrin siitä, että kritiikki mielletään jotenkin yhdeksi ja samaksi ilmiöksi – oli kyseessä sitten kuvataidekritiikki, musiikkikritiikki, kirjallisuuskritiikki tai jokin muu kulttuurijuttu. Tosiasiassa näissä kaikissa on kuitenkin omat käytäntönsä ja lainalaisuutensa ja kielenkäytön traditionsa. Ja aika paljon tosiaan on ollut viime aikoina puhe nimenomaan kuvataidekritiikistä ilman, että kuvataiteesta kirjoittavat ihmiset olisivat ottaneet keskusteluun osaa.

Itse ainakin tunnustan, että toisinaan väistän kritiikkikeskustelut ihan tiedostaen, koska koen niihin liittyvän ikuisen kriisiasetelman kuormittavana ja näköalattomana. Mieluummin keskustelisin taiteesta tai kirjoittaisin vaikka sitä kritiikkiä kuin velloisin loputtomassa ongelmien suossa, jota kuvataidekirjoittamiseen vuosi vuodelta liitetään. Etenkin, kun aika usein tuntuu siltä, että keskustelut eivät välttämättä vie alaa juurikaan eteenpäin vaan tyytyvät korkeintaan toteamaan, että ongelmia on.

SANNA: Usein keskusteluista tekee turhauttavia juuri se, että niissä menee niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin. Näin kävi esimerkiksi Anu Silfverbergin esseessä “Entä jos Erja Yläjärvi on oikeassa?”. Essee ponnistaa otsikkoa myöten Yläjärven jutusta eli se tulee kehystetyksi Helsingin Sanomilla ja päivälehtikritiikillä samalla kun siinä käsitellään erityisesti kuvataidekentällä käytettyä kieltä, taidejargonia ja “taidehorinaa”. Tästä kehystyksestä huolimatta tekstissä viitataan monenlaiseen taidekirjoittamiseen mutta ei (Yläjärveä lukuun ottamatta) Hesariin tai siellä julkaistavaan kuvataidekritiikkiin. 

Tältäkin kritiikkikeskustelulta kaipaisin siis tarkkuutta ja ymmärrystä siitä, mistä itse asiassa milloinkin puhutaan. On nimittäin huomattavia eroja sen välillä, puhutaanko sanomalehtikritiikistä, muista kulttuurijutuista tai pienempien ja erikoistuneiden kulttuurijulkaisujen teksteistä. Silfverbergin tekstissä päivälehtikritiikin sijaan mainitaan esimerkkejä vuosikymmeniä vanhasta akateemisesta tekstistä, Kalle Lampelan Varo taidejargonia -projektista ja jopa taiteilijoiden (tekoälyllä) kirjoittamista apurahahakemuksista.

Kun puhutaan päivälehtikritiikistä, taiteenlajien välilläkin on suuria eroja, kuten nostit jo esiin. Eli jos kysymys rajataan niin, että puhutaan Hesarista ja kuvataidekritiikistä, onko se todella liian elitististä, ulossulkevaa ja akateemista tai jotakin taidehorinaa? Pokalla väittäisin, että ei ole.

SINI: Nimenomaan. Tämä keskustelu pyristelee Helsingin Sanomien kuvataidekritiikin eli päivälehtikritiikin ympärillä, mikä on yksi kritiikin monista lajeista. Selvyyden vuoksi totean, että kuvataidekirjoittamista edustavat päivälehtisisällön lisäksi myös näyttelyiden yhteydessä julkaistut katalogiesseet, esseistiset kritiikit ja monet muut teoreettiset ja akateemiset tekstit, joita julkaistaan aivan muualla kuin päivälehdissä. Tässä kohtaa pitäisi selventää myös se, että aika monet muutkin ihmiset kirjoittavat kuvataiteesta kuin kuvataidekriitikot. Kuitenkin tässä nykyisessä keskustelussa melkein kaikki ylipäätään kuvataiteesta kirjoitetut jutut niputetaan yhteen samankaltaisina teksteinä, vaikka tuossa joukossa olisi aikamoinen variaatio keskenään hyvin erilaisia taidetta käsitteleviä tekstejä.

Kärjistäen voisin sanoa, että on vaikea ymmärtää ongelman ydintä, kun ihmiset lukevat ylipäätään jotain taidetekstiä ja valittavat, kuinka se on vaikeaa ja että tällaista ei pitäisi Helsingin Sanomissa julkaista – vaikka siis ei edes julkaista. 

Minua häiritsi aluksi Kalle Lampelan sinällään hauskassa ja taidemaailmaa läpivalaisevassa lukuprojektissa Varo taidejargonia se, että siinä halutaan selkokielisyyttä myös sellaisilta teksteiltä, jotka eivät lähtökohtaisesti ole selkokielisiä. Näin saattoi ainakin tulkita olevan projektin alkuaikoina Instagramissa, jolloin Lampela ei ollut vielä kummemmin avannut, miksi hän jargonia etsi ja miksi käsitteitä piti varoa. Sittemmin Lampela on kontekstoinut projektiaan oivaltavasti muun muassa Nuoren Voiman esseessä, jossa hän kohdentaa huomionsa sanomalehtikritiikkiä laajemmin ylipäätään taidemaailman sisällä käytyyn taidepuheeseen, kuten akateemiseen taiteentutkimukseen, museoiden julkaisemiin katalogiteksteihin ja taiteesta kirjoitettaviin esseisiin ja tutkielmiin. Lampela viittaa Suomessa nähtyyn historialliseen jatkumoon, jossa taidepuhe yleistyy ja vaikeaselkoistuu osittain 1970-luvun taidekirjoittamisessa ja taidepuheen postmodernissa murroksessa sekä 2000-luvun alun ilmapiirissä, jolloin taiteellinen tutkimus teki tuloaan ja herätti kysymyksiä taiteen, teorian ja kielen suhteesta. 

Tämä on tietysti mielenkiintoinen keskustelu, ja se kontekstoi erinomaisesti Varo taidejargonia -projektia laajemmin kuvataidealan sisäisenä itsekritiikkinä. Mutta käsi sydämellä – onko tämän päivän päivälehtikritiikki todella sama asia kuin 1970-luvun Taide-lehden julkaisemat tekstit tai varhaisen taiteellisen tutkimuksen piirissä tehdyt kokeelliset tutkimukset? Ja onko tämä historiallinen jatkumo toden totta syy sille, miksi kriitikoita pitäisi tänä päivänä kouluttaa? Yläjärvi ei ymmärtääkseni näin ole väittänyt, mutta hänen ulostuloaan seuranneesta argumentoinnista voisi ymmärtää, että kriitikot halutaan koulunpenkille, koska taiteesta on puhuttu joskus ja puhutaan jossain epäselvästi.

Minusta on myös huolestuttavaa, että päivälehtikritiikkiä syytetään kevyin perustein vaikeaselkoisuudesta aikana, jolloin kulttuuria ja taidetta vastaan hyökätään ihan jo valtiovallan taholta ja sen resursseja kavennetaan äärimmilleen. Anu Silfverberg argumentoi tekstissään, että kritiikin puolustajat kavahtavat mutkikkaan kielen arvostelua sanomalla, että kielen kritisointi on populismia ja asiantuntijavihaa. Minusta populismin puolelle lipsahdetaan silloin, kun arvostelulle ei löydy katetta ja kun se perustuu enemmän mielikuviin tarkoituksellisesti vaikeaa kieltä käyttävistä kriitikoista kuin konkreettisiin esimerkkeihin. Nythän näin näyttää käyneen.

Avustan Helsingin Sanomien lisäksi myös puheena olleita Kulttuurilehti Mustekalaa ja Taide-lehteä. Mustekala on hyvä esimerkki siitä, miten asiat menevät helposti sekaisin, jos ei tunnisteta niitä erilaisia konteksteja, joissa kuvataiteesta tai taiteesta ylipäätään kirjoitetaan. Mustekalan tausta on akateemisessa maailmassa ja erityisesti Helsingin yliopiston estetiikan oppiaineessa. Lehden perusti aikoinaan avantgardetutkija Irmeli Hautamäki, joka rekrytoi muun muassa estetiikan kursseilta opiskelijoita lehden avustajiksi. 

Lehteä tehtiin sen alkuaikoina, 2000-luvun alussa sillä mielellä, että siellä nimenomaan haluttiin viljellä monitulkintaista ja “vaikeaa” akateemista kieltä – omalla tavallaan Mustekala kuvaa sitä historiallista hetkeä, jota Lampela kuvailee kirjoittaessaan Nuoren Voiman esseessä yhtäältä postmodernismin ja taiteellisen tutkimuksen vaikutuksesta taidepuheeseen. Ajattelen, että Mustekalassa aikanaan käytetyn kielen taustalla näkyi myös tuon ajan laajempi journalismikentän muutos ja niin sanottu “kritiikin kriisi”. Suomessa se kytkeytyi ennen kaikkea mediakentän yleiseen murrokseen, jossa kritiikki muuttui pitkälti freelancer-työksi samalla, kun sosiaalinen media ja internetalustat haastoivat taidekritiikkiä tekstilajina. Ajan henkeen kuului myös, että sanomalehtien kulttuurisivuilla kirjoitettiin ylipäätään entistä enemmän populaarikulttuurista sekä kaikenlaisista ilmiöistä taideteoksen ympärillä, kuten taiteilijoista henkilöinä tai muista konteksteista.

“Vaikeakielisyys” ja monitulkintaisuus oli tuon ajan Mustekalan toimituskunnan vastaus 2000-luvun alun taidejournalismin kehitykselle. Jälkeenpäin tuota aikaa voidaan tarkastella myös jonkinlaisena kritiikin etsikkoaikana, jolloin tekstilaji etsi paikkaansa ja identiteettiään muuttuvalla kentällä. Mustekalassa haluttiin kirjoittaa tietoisesti teorioista ja käsitteistä lähtöisin eikä niin sanottua vaikeaselkoisuutta tarvinnut lehdessä pelätä. Tämä tarkoitti teosten lähestymistä erilaisten teorioiden ja käsitteiden kautta ja aika usein esseemäistä kritiikkiä, joka on muodoltaan tyypillistä sanomalehtikritiikkiä pidempää, raskaampaa ja teoreettisempaa.

SANNA: Yläjärven ja Silfverbergin teksteissä nostetaan esiin sinänsä hyviä kysymyksiä, kuten millaisia sanoja ja millaista kieltä käytetään tai millaista asiantuntemus voi olla ja miten se saa näkyä tekstissä. Nämä ovat minusta aidosti kiinnostavia kysymyksiä, ja ajattelen, että ne ovat nimenomaan kriitikon ammattiosaamisen ydinaluetta. 

Itse tulen kritiikin kentälle toisenlaisesta suunnasta. EDIT syntyi vuonna 2014 printtimedian murroksen ja kritiikin kriisin keskelle. Aiemmin monet lehdet julkaisivat taidekritiikkiä ja ammattikriitikot saattoivat avustaa useampaa niistä. Tilanne muuttui, kun samat arviot alettiin julkaista useassa lehdessä. Otso Kantokorpi avasi muutoksen vaikutuksia omaan toimintaansa kriitikkona jo keväällä 2013 tekstissään “Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana”, jossa hän kuvaa olevansa sekä proletariaattia että eliittiä. 

Me sen sijaan kirjoitimme ilolla ja ilmaiseksi. Samalla olimme todella innoissamme internetiin kirjoittamisen mahdollisuuksista. Oman taidemedian perustaminen oli vielä uutta ja jännittävää, eikä tuolloin taiteesta vielä juurikaan kirjoitettu verkkoon Suomessa Mustekalaa lukuun ottamatta. Perustimme EDITin, koska kaipasimme taidehistorian ja taidekasvatuksen opintojen jälkeen taiteesta kirjoittamiseen kevyempää, kokeilevampaa ja leikkisämpää – mutta silti taiteeseen perehtynyttä – otetta. 

Taiteesta on tietenkin mahdollista ja myös suotavaa kirjoittaa monin eri tavoin, mutta tunnistan taidejargonin ja sellaisen kirjoitustavan, jossa toistellaan tiettyjä käsitteitä tai kielestä tehdään kiemuraista ja pyritään sillä tavoin ilmeisesti tekemään lukijaan vaikutus. Nämä eivät ole kovin uusia tai suomalaisia ilmiöitä. Esimerkiksi niin sanottu kansainvälinen taide-englanti (International Art English) lävistää taidekenttää laajasti, ja olen useamman kerran keskustellut muiden maiden kollegojen kanssa siitä, miten näyttely- tai teostekstit voivat vaikuttaa ihan järkeviltä englanniksi, mutta kun niitä yrittää kääntää vaikkapa suomeksi, islanniksi tai viroksi, ne muuttuvat epäselviksi tai tyhjentyvät merkityksistä. Tässä mielessä en voisi olla enempää samaa mieltä siitä, että kirkas ajattelu ei hyödy kimuranteista käsitteistä vaan nimenomaan selkeästä kielestä. 

Minua kuitenkin häiritsee se, että kritiikistä keskustellaan ikään kuin kriitikot eivät ajattelisi näitä asioita jatkuvasti. 

SINI: Tosiaan. Ja hyvä, että otit esiin tuon taidejargonin. Sen tarkastelulle on aivan oma pitkä traditionsa nimenomaan kuvataidekirjoittamisen piirissä. Kuvataidekirjoittajia usein varoitetaan erilaisissa kirjoitusoppaissa ja kursseilla hyvällä syyllä jargonista. Esimerkiksi Gilda Williamsin vuonna 2014 ilmestynyt hyvin käytännönläheinen nykytaiteesta kirjoittamisen opas How to write about contemporary art (Thames & Hudson) kuvailee jargonia tekstinä, joka vilisee vaikeita käsitteitä ilman, että niitä on avattu. 

Erityisesti nykytaiteesta on kuitenkin vaikea kirjoittaa ilman, että ajattelee lainkaan käsitteitä. Monet nykytaiteen muodot ovat jo identiteeteiltään kiinni käsitteissä ja niiden myötä tehdyssä taiteen ja teoksen itsemäärittelyssä. Esimerkkeinä tällaisista taiteen identiteettiä määrittävistä käsitteistä ovat tila-aika ja paikkasidonnainen. Joidenkin lajien, kuten mediataiteen ja taiteellisen tutkimuksen piirissä syntyneiden teosten kohdalla käsitteiden merkitys korostuu. Taitava kirjoittaja osaa ottaa huomioon taiteen kulloisenkin käsitesuhteen ja avata sitä lukijalle. Tosin päivälehtikritiikin rajattu muoto – tyypillisesti 2 000–3 000 merkkiä – ei anna kovin paljon mahdollisuuksia käsitteiden määrittelylle. Usein vaikeita ja monimutkaisia teoreettisia kokonaisuuksia avataan jopa parilla-kolmella yleiskielisellä sanalla sen sijaan, että voitaisiin selittää kunnolla auki, miksi käsite on ylipäätään mainittu, mitä se tarkoittaa ja miten se vaikuttaa tämän nimenomaisen teoksen syntyyn ja vastaanottoon. 

Williams huomauttaa, että kaikki nykytaidekirjoittamiseen liittyvät käsitteet eivät ole jargonia. Itse asiassa jargonia näkee useimmiten vielä keskeneräisissä teksteissä, joissa ajattelussa ei olla vielä päästy käsitteiden avaamiseen, määrittelyyn ja syvälliseen oivaltamiseen. Nämä ajatusprosessit ovat usein hitaita ja kaikkien nykytaiteesta kirjoittavien täytyy käydä niitä läpi. Siksikin olisin armollinen eri vaiheissa olevien tekstien lukijana ja sallisin kirjoittajille harjoittelun ja kehittyvän ajattelun. (Tässäkin on yksi syy, miksi koen pikkuisen ankeana aivan kaikkien kuvataidetekstien ankaran käsitevastaisen lukemistavan.) Toki päivälehdissä – kuten Helsingin Sanomissa – kirjoittajilta odotetaan jo sellaista ammattitaitoa, että käsitteet olisi ajateltu ja niitä osattaisiin avata yleiskielisesti teksteissä. 

Olen samaa mieltä siitä, että kirjoittajan ammattitaitoon kuuluu muokata tekstiä sopivaksi eri alustoille ja eri lukijoille. Aina käsitteitä ei tarvitse varoa eikä tässä olisi mitään mieltäkään – jos kaikista käsitteistä pyritään eroon niin silloin jätetään puhumatta siitä, mitä monen taiteenlajin piirissä tällä hetkellä tapahtuu. Kriitikot edustavat kuitenkin niin sanottua välittäjäporrasta, jonka tehtävänä on avata taidemaailman ilmiöitä suurelle yleisölle. Siksikin käsitteiden kategorinen karttaminen olisi älytöntä.

Minusta kysymys kielestä ja elitismistä on kyllä itsessään kiinnostava. Ja kysymys jargonista liittyy tietysti tähän. Jargon on käsittämättömyydessään ulossulkevaa. Käsitteet itsessään eivät sitä ole. On kyse siitä, miten käsitteitä käytetään ja onko kieltä mahdollista avata lukijalle.

SANNA: Elitismikeskustelu on suosikki-inhokkini. On sietämätöntä, että elitistiksi leimaamista käytetään tässä populistisessa ja kulttuurivihamielisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä jonkinlaisena lyömäaseena kulttuuria, sivistystä ja asiantuntijuutta vastaan. Kriitikot katsovat taidetta omasta näkökulmastaan sekä kirjoittavat siitä kaikella karttuneella osaamisellaan, kokemuksillaan ja tiedoillaan. Miksi se ei siis saisi välittyä teksteistä? Sehän on koko homman pointti! 

Suurempi ongelma on, ettei asiantuntemus näy tai sitä ei ole. Kuvataiteen kohdalla tuntuu olevan liian usein joku sokea piste jopa toimituksissa. Jos kirjoittaja ei tunne taiteen alaa, se paljastuu tekstistä tosi nopeasti. Ja jos toimituksissa ei ole kuvataiteen tuntemusta, voidaan päätyä tilanteeseen, ettei edes tiedetä kuinka vähän tiedetään ja kaikenlainen hölinä menee läpi. 

Väitän, että jos kritiikit ovat vaikeasti ymmärrettäviä, ne ovat sitä siksi että ne kelluvat yksinäisinä saarekkeina, kun niillä ei ole ympärillään muuta ilmiöitä ja sisältöjä avaavia keskusteluita. Eri taiteen aloista on oltava kritiikin lisäksi myös muuta laadukasta kulttuurijournalismia. 

Sanon tämän vielä painokkaasti: tyhmyyden pelko ja sen vuoksi yksinkertaistaminen tai lukijoiden aliarvioiminen eivät ole se, mitä kritiikki, kulttuurijournalismi, tämä yhteiskunta tai koko maailma tarvitsee. Ihan hirveän kipeästi tarvitaan niiden sijaan sivistystä, kriittistä lukutaitoa, ajattelua ja älyllistä uteliaisuutta.

SINI: Näin minäkin ajattelen, että kuvataiteesta kirjoittaminen on paljon muutakin kuin selkokielisyyttä tai helposti avautuvaa näkökulmaa. Sanomalehtikontekstissa kirjoittajan on kuitenkin pyrittävä selkokielisyyteen. Loputtoman pelkistämisen ja avaamisen ja selkokielistämisen toinen puoli on se, että teksti saattaa näyttää joskus idioottimaiselta, vaikka sen taustalla olisi kuinka paljon analyysia. Tämä on tietysti sietämätöntä ja aina epäonnistuminen. Se kertoo myös siitä tasapainottelusta, mitä päivälehtikritiikissä usein tehdään, jotta oltaisiin yleistajuisia ja “vetäviä”, mutta kuitenkin jotenkin asian äärellä.

SANNA: Liitän tasapainoilun myös kritiikin kirjoittamiseen. Kriitikon asiantuntemuksen tulisi kattaa sekä arvioinnin kohteena oleva teos ja taidekenttä mutta myös kirjoittaminen ja kritiikki tekstilajina. Vain yhä uudelleen katsomalla ja kirjoittamalla voi kehittyä, ja jokaisen tekstin kohdalla yritän pohtia, millainen teksti kutakin teosta tai näyttelyä palvelee. Tämä kaikki vaatii aika paljon niitä itsensä tyhmäksi tuntemisen kokemuksia, yrityksiä, erehdyksiä, aikaa ja sinnikkyyttä. Riittämättömyyden tunne on kalvava, mutta koska kritiikki on ennen kaikkea taiteen arvostamista ja sen vakavasti ottamista, jaksan yrittää yhä uudelleen.

Eleonoora Riihinen kirjoittaa Substack-tekstissään “Elitismin pelko on oman tyhmyyden pelkoa” kauniisti siitä, miten arvokasta uuden oppiminen on: “Halu oppia ja ymmärtää, halu kasata tietoisuuteeni mahdollisimman paljon erilaisia kokemuksia ja poeettisia totuuksia taiteen kautta, tuottavat koko elämäni merkityksellisyyden pohjan.”

Riihinen kirjoittaa siitä, ettei ole kasvanut kulttuurikodissa ja tuntee itsensä tyhmäksi, kun muut puhuvat itselle tuntemattomista sinfonioista tai taiteilijoista. Se kuitenkin herättää hänessä palon ottaa selvää. Olen lama-ajan lapsi Pieksämäeltä ja jaan kokemuksen siitä, että täytyy tehdä valtavasti töitä ja ottaa selvää asioista, lukea, katsoa ja kirjoittaa niin paljon ja oikeastaan loputtomasti ymmärtääkseen, mistä jossakin teoksessa, viittauksissa, ihmisenä olemisessa tai maailmassa on kyse. Ja että se ponnistelu on itsessään merkityksellistä. Jos se tekee minusta elitistin, olen sitä mielelläni.

SINI: Symppaan kyllä tunnetta, että taiteen äärellä on tyhmä olo. Niin minullakin usein on enkä itsekään tule kulttuurikodista. Mutta tässä voi olla kyseessä myös laajempi kulttuurinen stereotypia, joka periytyy sukupolvelta toiselle. Mietin, että tämä voi olla samanlainen ilmiö kuin soittotunneissa, joista monella on pakokauhua edelleen, vaikka nykyään musiikkikasvatuksessa keskitytään todella paljon positiivisen musiikkisuhteen luomiseen. Minusta kritiikissä voitaisiin myös puhua siitä, millaista taidesuhdetta kritiikki luo. Kyllä kritiikillä on elitistinen ja rajun väkivaltainen vallankäytön historia, josta se ei pääse noin vain eroon, vaikka kenttä on tervehtynyt monelta osin. Terve taidesuhde rakennetaan kritiikin kentällä nimenomaan kirjoittamisen tavoissa ja pitkässä toipumisen historiassa. 

Toipumisen kanssa on kuitenkin tosi ristiriitaisia lukijatoiveita, kuten toive ankarasta ja poleemisesta kritiikistä – mikä mielestäni ei edusta kiinnostavinta taidesuhdetta tai kriittistä ajattelua. Itse asiassa pidän tätä toivetta aika erikoisena vaikka myönnän, että voisin olla esimerkiksi itse kirjoittajana edes himpun verran teoksia arvottavampi. Kriittinen ajattelu ei kuitenkaan tarkoita itselleni negatiivisuutta tai teosten arvojärjestykseen latomista vaan kykyä nähdä oleellinen, kiinnostava, elähdyttävä ja mielenkiintoinen – ja kykyä kirjoittaa siitä. Tämä on taito, joka pakenee itseltäni jatkuvasti enkä todellakaan ole kirjoittajana sellaisella tasolla, millä haluaisin olla. 

Pidän suomalaisia taidekirjoittajia kuitenkin hyvinkin ansioituneina ja minusta on ihme, miten niin moni jaksaa vuodesta toiseen prekaarilla alalla, jossa tekstejä luetaan usein paranoidisti ja ikään kuin kritiikin traumahistoriasta käsin. Tuntuu siltä, että meillä on turhan negatiivinen kritiikkisuhde, jossa kritiikkiä lähestytään usein kielteisesti latautuneella ennakkoasenteella ja jatkuvasti riidellen siitä, olenko minä lukijana tämän kritiikin arvoinen tai voiko tämä yksittäinen teksti täyttää kaikki kritiikkiin kohdistamani odotukset – tai jopa niin, että onko tämä koko tekstilaji turha. Ei ole ollenkaan tavatonta myöskään se, että kritiikki saa lukijavihan niskaansa myös silloin, kun itse tekstiä ei ole edes luettu.

SANNA: Kritiikkikeskusteluissa toistuu lähes aina se, että kritiikki on jollakin tavalla vääränlaista – liian teilaavaa, suosittelevaa tai mitäänsanomatonta. Itse olen kritiikin kirjoittajana kokemuksellinen ja eläytyvä. Niitä, jotka peräänkuuluttavat arvottamista, muistutan siitä, että kuvailukin on arvottamista. 

Kriitikon tulee varmasti ajatella ja palvella lukijaa, mutta pohjimmiltaan kirjoitan kuitenkin itselleni, ymmärtääkseni ja ottaakseni selvää, mitä teoksesta tai sen kohtaamisesta oikeastaan ajattelen. En ole ajatuksineni ja kokemuksineni ainutlaatuinen ja siksi uskon, että ne voivat resonoida myös lukijoissa. 

Ihmiset eivät ehkä ymmärrä sitä, mitkä kritiikin kirjoittamisen olosuhteet ovat eli että sitä tehdään usein toimitusten ulkopuolella, yksin ja pienillä palkkioilla. Suurelta osin silkasta sisäisestä palosta katsoa, kirjoittaa ja ajatella. Myös siksi elitismipuheet sekä naurattavat että itkettävät. 

Usein nostetaan esiin myös se, miten kriitikot ovat vallankäyttäjiä ja saatetaan antaa ymmärtää, ettei sitä valtaa nähdä tai sitten sitä käytetään mielivaltaisesti. Kritiikin piiriin mahtuu monenlaista, mutta ainakin monet tuntemani kriitikot tunnistavat ja reflektoivat ahkerasti käyttämäänsä valtaa. Se on osa sekä ammattitaitoa että -etiikkaa. 

Vallankäyttöön liittyy olennaisesti se, että yksittäisen kriitikon valta korostuu, kun kritiikkiä julkaistaan vain vähän. Valta ei kasaantuisi yksilöille samalla tavalla, jos kritiikki olisi moniäänisempää ja sitä olisi yksinkertaisesti enemmän. Tällöin yksittäisen tekstin painoarvo ei myöskään muodostuisi kohtuuttomaksi. Jos kritiikkiä todella halutaan kehittää, keskeistä olisi lisätä paitsi kritiikkiä myös muuta journalistista sisältöä, joka käsittelee asiantuntevasti eri taiteen aloja sekä tunnistaa niiden erityispiirteet ja ajankohtaiset keskustelut. Ehkä sitä kritiikkikoulutusta yleisölle ja toimituksille voisivatkin pitää kriitikot?

Teksti: Sanna Lipponen ja Sini Mononen.

Viittaukset: 

Otso Kantokorpi: “Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana”

Kalle Lampela: “Taidejargonin jäljillä – Miksi taiteesta puhutaan oudolla kielellä?”

Eleonoora Riihinen: “Elitismin pelko on oman tyhmyyden pelkoa”

Anu Silfverberg: “Essee: Entä jos Erja Yläjärvi on oikeassa?”

Gilda Williams: How to write about contemporary art, Thames & Hudson, 2014.

Erja Yläjärvi: “Kulttuurikritiikki on tuotava uuteen aikaan”