Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.

Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin. Nyt haastattelussa on toimittaja ja kriitikko Iida Sofia Hirvonen.

Olen lukenut Iida Sofia Hirvosen eri lehtiin kirjoittamia tekstejä ilolla. Hän on mielestäni yksi Suomen kiinnostavimpia, omaäänisimpiä ja pelottomimpia kirjoittajia, ja halusin ehdottomasti haastatella häntä – kuulla millaista kirjoittaminen hänestä ja hänelle on. Tapasimme Hirvosen kanssa eräänä perjantai-iltapäivänä Coronassa. Keskustelimme kirjoittamisesta parin tunnin ja viinilasillisen ajan.  

Kuinka olet päätynyt toimittajaksi ja kirjoittamaan kritiikkiä? Missä vaiheessa ymmärsit, että on olemassa sellainen tekstilaji kuin kritiikki?

Päädyin toimittajaksi sattumalta. Olin tehnyt muiden töiden ohessa lehtijuttuja ja tajusin, että niiden kirjoittaminen on suunnilleen ainoa “työasia”, jota osaan ja joka tuntuu mielekkäältä. Pidän juttujen kirjoittamisesta, sillä silloin saa koko ajan kiinnostua uusista asioista ja perehtyä niihin. Sellainen aiheesta toiseen poukkoilu sopii levottomille aivoilleni hyvin.

Aloin kirjoittaa lehtiin vuonna 2011. Kirjoittaminen oli kiinnostanut minua epämääräisesti lukiosta asti, mutta en pyrkinyt sitä kohti aktiivisesti. Se ei ollut unelma-ammattini enkä kuvitellut, että voisin tehdä sitä. Opiskelin viestintäalaa, mutta koska media-alan näkymät olivat niin huonot, ajattelin päätyväni kuitenkin tekemään jotakin muuta.

Olin Siltasessa Aleksi Kinnusen kanssa, ja puhuimme musiikista. Aleksi kysyi, että haluaisinko kirjoittaa levyarvioita juuri perustettuun Nuorgamiin. Päädyin siis hyvin sattumalta kirjoittamaan arvioita. Vaikka olin lukenut musiikkikritiikkiä pitkään, kouluikäisestä saakka, en ollut ajatellut voivani itse kirjoittaa sitä. Ajattelin, että vain harvat ja valikoidut pääsevät rock-kriitikoiksi, ja että voidakseen kirjoittaa kritiikkiä pitäisi olla todella paljon intellektuaalista, kulttuurista pääomaa ja tuntea rockin historia.  Se saattoi johtua osaltaan siitä, etten tuossa vaiheessa tuntenut ketään, joka tekisi näitä asioita elämässään.

Kirjoitin Nuorgamiin vapaa-ajallani, ja kirjoittaa sai niin paljon kuin halusi. Lisäksi kirjoittaa sai hyvin erilaisilla tyyleillä ja kokeilla hassuja muotoja. Tein muun muassa levyarvion, joka sisälsi pelkkiä kuvia. Se, että sai niin vapaasti kokeilla, vapautti, ja suhde kirjoittamiseen rentoutui jollakin tavalla. Lisäksi tutustuin muihin ihmisiin, jotka kirjoittivat musiikista.

Nuorgamiin kirjoittamieni tekstien myötä minua kysyttiin ensin Rumba-lehteen, ja myöhemmin aloin kirjoittaa myös Ylioppilaslehteen ja Imageen. Kirjoitin kuitenkin eri lehtiin varmaankin muutaman vuoden ajan ennen kuin pystyin kutsumaan itseäni toimittajaksi.

Lapsesta asti olin lukenut Nyt-liitteestä elokuva-arvioita ja leikkelin talteen Rumban levyarvioita. Myös Pitchfork oli minulle tärkeä media. Löysin sieltä uutta musaa, ja se oli myös Nuorgamin esikuva. Luin myös 15-vuotiaasta lähtien Imagen levypalstaa, johon nyt saan itse kirjoittaa.  

Mikä tekee kritiikistä erityisen? Mikä kritiikissä tekstilajina viehättää sinua ja millaisista arvioista pidät?

Se, että olen lapsesta asti pitänyt nimenomaan kritiikistä tekstilajina, liittyy varmaan siihen, että olen jollain perverssillä tavalla ollut kiinnostunut erilaisista luokitteluista, listoista ja siitä, että “asioita laitetaan pakettiin” – pidin kritiikeistä vähän samoista syistä kuin rakastin tietosanakirjoja ja esimerkiksi Euroviisuja, koska sielläkin laitettiin biisejä järjestykseen. Rakastin myös lehtiä ja kirjoja fyysisinä objekteina sekä kirjastoja, joissa niitä säilytetään, ja internetiä.

On tietenkin mahdotonta saada minkäänlaista totuutta mistään asiasta mahtumaan yhteen tekstityyppiin, mutta kritiikissä ainakin on yritetty tehdä niin, ja se yritys viehättää minua. Kritiikit kiehtoivat minua nuorempana myös siksi, että saatoin vain sen luetun tekstin perusteella odottaa esimerkiksi jonkin levyn kuulemista, vaikka käytännössä musiikkia ei saanut käsiinsä kovin helposti ja monesti joutui tyytymään kuvitteluun.

Nykyään nautin eniten ehkä esseemuotoisten arvioiden lukemisesta. Sellaisten, joissa arvottamisen sijaan ollaan sisällä siinä teoksessa ja pystytään tarjoamaan informaatiota, jota minulla lukijana ei ole, tai sellaisten, joissa tuodaan yksityiskohtaisesti kirjoittajan omat vaikutelmat esille. Ja ehdottomasti sellaisten, jotka ovat hyviä itsenäisinä teksteinään, vaikka ei olisi nähnyt siinä käsiteltävää näyttelyä tai lukenut kirjaa.

Luen tosi paljon New Yorkeria ja angloamerikkalaisia kulttuurimedioita. Pidän siitä, että kirjoittajalla on persoonallinen ote taiteeseen. Esimerkiksi Nuoren Voiman esseetyyppisissä teksteissä erottuu se, miten syvällä niiden kirjoittajat ovat käsittelemässään kirjallisuudessa.  

Minulla on sinusta mielikuva todella monialaisena, vahvana ja omaäänisenä kirjoittajana. Mistä kaikesta olet kirjoittanut kritiikkejä? Mikä merkitys sinulle kirjoittajana on kokeilevuudella, omaäänisyydellä ja subjektiivisuudella?

Mielestäni kaikesta voi kirjoittaa arvioita ja kokeilla arvioissa erilaisia muotoja kuin perusleipätekstiä. Ylioppilaslehdessä olemme muun muassa kirjoittaneet raportteja arvioiden muodossa, vaikkapa ostoskeskus Redistä tai Jordan B. Petersonin luennosta. On esimerkiksi jännittävää antaa tähtiarvosanoja asioille, jotka eivät ole “taidetta”! 

Kulttuurijournalismin mestarikurssilla kirjoittamastani konserttiarviosta Otto Talvio sanoi, että se on liian asiantunteva ja että hänellä oli ikävä “yleensä niin hauskaa kirjoitustyyliäni”. Minuun iski siitä heti paranoia, että olenko jotenkin trollaava tai ironinen koko ajan, sillä se ei ole mielestäni tavoittelemisen arvoista.

Olen kirjoittanut aiemmin mainittujen levyarvioiden lisäksi myös muun muassa kirja-arvioita Cosmopolitan- ja Demi-lehtiin sekä kirjallisuudesta esseemuodossa Nuoreen Voimaan. Helsingin Sanomiin ja Ylioppilaslehteen olen kirjoittanut myös kuvataiteesta, mutta en kritiikin muodossa.

Oma ääni ja subjektiivisuus ovat minulle kirjoittamisen ehtoja, ja esimerkiksi Helsingin Sanomiin kirjoittaminen oli minulle oudolla tavalla halvaannuttavaa. Kaikki tekstit oli kirjoitettava niin, että ne ovat ymmärrettäviä kaikenlaisille lukijoille, ja oma kirjoitustyylini meinasi muuttua objektiiviseen lakoniseen hesarityyliin. Tekstiin vaikuttaa se, missä se julkaistaan. Kirjoittaminen on vapaampaa, kun sillä ei ole valmiiksi määriteltyä foorumia ja yleisöä.

Karsastan ajatusta kriitikosta objektiivisena auktoriteettina, joka sanelee mistä ihmisten tulee tykätä. Teksteistä ei saa tulla lukijoille sellainen olo, että kriitikko katsoo heitä alaspäin tai spleinaa. On ehkä vain hyvä, että tärkeyden illuusio on jollain tapaa karissut kritiikistä pois. Se vapauttaa kirjoittamaan uusilla tavoilla. Kritiikin tekeminen huolellisesti voi viedä kuitenkin paljon aikaa, ja olisi tietty kivaa, jos siitä saisi esimerkiksi asianmukaisen rahallisen korvauksen.  

Työskentelet tällä hetkellä Ylioppilaslehden toimitussihteerinä. Miten se on vaikuttanut kirjoittamiseesi?

Olen viimeisen vuoden aikana editoinut paljon tekstejä ja tykkään siitä. Editointi opettaa suhtautumaan oman tekstin tekemiseen ja auttaa hahmottamaan rakenteen lisäksi tyylejä – sitä, millainen tyyli palvelee mitäkin juttua parhaiten.

Luemme, kommentoimme ja editoimme Ylioppilaslehdessä toistemme tekstejä usein jo kirjoitusvaiheessa. Freelancerina kaikkien tekstien kanssa on enemmän yksin. Kun sekä kirjoittaa että editoi tekstejä, näkee selkeämmin sen, miten asiat ovat koko ajan prosessissa.

Suhtaudun omiin teksteihin hyperkriittisesti, ja minun on helpompi erottaa toisten teksteistä, mikä niissä on hyvää ja mitä niille kannattaisi tehdä.  

Millainen sinun kirjoittamisprosessisi on? Miten valitset asiat, joista kirjoitat? Entä missä ja miten kirjoitat?

Seurasin sitä, millaisia levyjä tai kirjoja on ilmestymässä, jo pitkään ennen kuin aloin kirjoittaa niistä. Enää en kuuntele uutta musiikkia yhtä laajasti niin, että yrittäisin käydä läpi kaiken mahdollisen, vaan valitsen asiat, joista kirjoitan intuitiivisesti: mikä kiinnostaa minua juuri silloin, mikä herättää minussa jotakin tai kenen tuotantoa tunnen? Saatan kirjoittaa kaverille viestin jostakin asiasta tai ilmiöstä ja keskustella siitä, kun huomaan, että tästä voisi kirjoittaa jutun.

On hyvä kirjoittaa paljon ja pitää kirjoittamista yllä, sillä tauko kirjoittamisesta synnyttää tunteen siitä, että en pysty tähän. Välillä minulla on aktiivisia kirjoituspäiviä, jolloin lojun kotona tai toimistolla ja vain kirjoitan. Usein pyörittelen päässäni asioita aivan liian pitkään ja lykkään kirjoittamista aivan liian myöhään. Se, että teen kaiken myöhässä, on jäänne freelancer-ajoilta. Toivoisin että työskentelyni olisi paremmin rytmitettyä, ja on aina vapauttavaa kuulla, että muutkaan eivät osaa kirjoittaa ajoissa tai heti valmista tekstiä.

Minulla on aika tarkka ja valikoiva maku, ja saatan muodostaa suhteen teokseen nopeasti esteettisten vihjeiden perusteella. Vihjeitä voivat olla vaikka levynkansi tai -nimi, kirjoittajan sanavalinnat ja kokonaisestetiikka. Jos jonkin asian ympärillä on liikaa ‘pöhinää’, alkaa heti epäilyttää. Toisaalta minulle ei ole selvää, mistä tekstissä on kyse ennen kuin alan kirjoittaa, ja ehkä siksi tekstin tuottaminenkin on tehtävä rysäyksissä.

Tekstin valmistumista helpottaa merkkimäärä, jossa minun täytyy onnistua sanomaan se, mitä haluan sanoa, sekä se, jos keksin tekstin lopetuksen ja aloituksen. Sitä kaikkea niiden välissä olevaa voin jäädä sitten nysväämään. Ja jos tekstissä on hähmäisiä kohtia, pyrin luetuttamaan sitä muilla.

Kun teksti lähtee eteenpäin, en halua enää nähdä tai ajatella sitä ja keskityn jo seuraavaan tekstiin. Olen yrittänyt taltuttaa kirjoittamiseen liittyvää häpeän tunnetta lukemalla omia juttujani niiden ilmestymisen jälkeen ja ajattelemalla, että ne tekstit on kirjoitettu aina tietyssä ajassa ja paikassa. Niiden ei tarvitse – eivätkä ne edes voi – olla kaiken kattavia. Ne eivät ole edes subjektiivisia ”totuuksia”, sillä muutun itsekin ihmisenä jatkuvasti, ja kokemukseni ovat erilaisia eri tilanteissa. Tästäkin syystä pidän enemmän kritiikeistä, jotka ovat enemmän kokemuksen kuvausta kuin arvottavaa määrittelyä, että onko tämä “tärkeää” vai ei.  

Pohditko kriitikkona valtaan liittyviä kysymyksiä?

Kun aloitin arvioiden kirjoittamisen, arvioitavien levyjen maailma tuntui sopivan kaukaiselta. En tullut ajatelleeksi, että saattaisin tuntea ihmisiä, jotka levyjä tekevät. Nykyään tuo maailma on tullut lähemmäksi, ja samalla olen itse tullut tietoisemmaksi kritiikin kirjoittamiseen liittyvästä vallasta ja vastuusta.

Yläasteikäisenä tykkäsin ilkeistä kritiikeistä. Itsetarkoituksellinen ilkeily menetti kuitenkin merkityksensä, ja se tuntuu nykyään turhalta. Kriitikon tehtävä on yrittää ymmärtää, miksi teos on tehty.

Silti on eri asia kirjoittaa jostakin isosta pop-levystä kuin jostain paikallisesta pienestä näyttelystä. Ne ovat niin eri kokoluokan asioita. Isosta pop-ilmiöstä kriittisesti kirjoittaminen ei haittaa minua, vaikka fanit pahastuisivat. Mediassa monet tekstit menevät pelkäksi hehkuttamiseksi ja fiilistelemiseksi, että tällaista tullut, tämä on iso juttu! Silloin analyyttisyys häviää. On kiinnostavaa selvittää miksi tai mitä ihmiset haluavat, kun jostakin asiasta tulee massasuosittu. Se, että joku Rumban kriitikko tarjoaa toisen näkökulman, ei ole keneltäkään pois. Pikemminkin päinvastoin.

Lue muut Kritiikin anatomia -sarjan jutut täältä.  
Kuva: Iida Sofia Hirvonen