Hyperkehoista hansikkaisiin – EDIT

Sulje

Sulje

Hyperkehoista hansikkaisiin

Camille Auerin ja Nadiye Koçakin yhteisnäyttely Hyperkeho käsittelee ja käsitteellistää kehojen rajoja ja rajattomuutta.

Camille Auerin ja Nadiye Koçakin MAA-tilassa esillä oleva yhteisnäyttely Hyperkeho koostuu Koçakin käsiä esittävistä lateksiveistoksista sekä Auerin videoteoksesta, jolla Koçakin kädet esiintyvät. Taiteilijat sekä käsittelevät että käsitteellistävät kehojen rajoja ja rajattomuutta. Samalla he tutkivat käsien ja kehon morfologiaa.

Ranteesta katkaistut käsien ontot muodot leijuvat ohuiden lankojen varassa ilmassa tai lepäävät lattialla. Niiden sävy on vaaleanrusehtavan persikkainen. Ne näyttävät siltä kuin joukko käden muotoisia – kovasti Addamsin perheen Thingiä muistuttavia – olentoja olisi käynyt luomassa nahkansa, ja joku olisi asetellut jäljelle jääneet kuoret huolellisesti tilaan. Kuoret ovat hyvin ohuita, lähes läpikuultavia ja niissä on paikoin pieniä reikiä.  

Videolla näkyy käsi. Se peittyy kirkkaansiniseen, paksuun massaan. Kuvassa käsi odottaa kärsivällisesti, kunnes massa kovettuu tiiviisti sen ympärille ja murtautuu taas vapaaksi. Sama vangitseminen ja vapautuminen tapahtuu uudelleen, kun valkoinen aine peittää käden. 

Näyttelyn nimi Hyperkeho viittaa useampaan käsitteeseen: Mark ja Dianna McMenaminin hypermereen, Daisy Hildyardin toiseen kehoon (engl. second body) sekä Donna Harawayn hypertekstiin. Teosten äärellä ajattelen kuitenkin filosofi Maurice Merleau-Pontya ja käsiä, jotka koskettavat toisiaan. Samaan kehoon kuuluvia käsiä, eri kehoihin kuuluvia käsiä. Käsiä jotka ovat erottamattomat maailmasta ja aistivat maailmaa. Katsovat koskettamalla. 

Muistan myös miten itselleni yksi tärkeimmistä ajattelijoista, filosofi, kielitieteilijä ja psykoanalyytikko Luce Irigaray tarttuu Merleau-Pontyn ajatukseen siitä, että keholliset kokemukset häivyttäisivät eroa itsen ja maailman, sisäisen ja ulkoisen välillä. Irigarayn mukaan kädet tai maailma eivät ole “hansikas”, eivätkä siten käännettävissä. Mutta minusta on hauska ajatus, että esimerkiksi aukilaskostumisessa tai sisäisen ja ulkoisen rajassa olisi jotakin samaa kuin hansikkaassa. Ja miten sitä ylösalaisin kääntäessä tulee luoneeksi uusia muotoja, kun sormien onkalot jäävätkin puolitiehen tai vähän vinksalleen. 

Ja kun katselen Koçakin veistoksia, haluaisin pujottaa oman käteni veistoksen sisään, pukea sen kuin hansikkaan. Kuvitella oman käteni toiseksi. Auerin videoteosta katsellessani kuvittelen, miltä sininen massa tuntuisi omalla kädelläni. Ehkä muovailuvahamaisen kylmältä ja kostealta. Melkein tunnen sen painon. 

Auer ja Koçak tuovat teoksillaan esiin sen, miten paljon kehot ovat. Ne ovat ja eivät ole itsenäisiä yksiköitä: ne ovat ja eivät ole erotettavissa muista kehoista tai ympäröivästä maailmasta. Kehot ovat pinta, johon ja jota heijastetaan, mutta ne ovat myös paikka, jossa ja josta käsin(!) olemme sekä maailmassa että suhteessa siihen. Kehot ovat materiaalisia, lihallisia, kuvitteellisia, symbolisia, aistivia, aktiivisia, passiivisia, virtuaalisia, virtaavia, poliittisia, muuttuvia, rajallisia ja rajattomia. Ne kääntyvät ja eivät käänny ympäri – ovat ja eivät ole hansikkaita.

Camille Auer: Hyperkeho, kädet, 2021, video (still-kuva)

Camille Auer & Nadiye Koçak: Hyperkeho MAA-tilassa 4.7. saakka.

 

 

Teksti sisältää todella löyhiä viittauksia seuraaviin teoksiin/teksteihin: 

Heinämäki, Elisa 1995. ”Mitä ei voi nähdä – Matka katseen ja kosketuksen maailmaan Maurice Merleau-Pontyn ja Luce Irigarayn seurassa”. niin & näin –filosofinen aikakauslehti 4/1995

Irigaray, Luce 1996. Sukupuolieron etiikka. Suom. Pia Savenius. Gaudeamus. Tampere

Merleau-Ponty, Maurice 1968. “The Intertwining and the Chiasm”. In The Visible and the Invisible. Trans. Alphonso Lingis. Northwestern University Press. Evanston

 

 

Artikkelikuva: Nadiye Koçak, nimetön, 2021, lateksiveistos (kuva rajattu)

Olen kuvataidekriitikko ja vapaa kirjoittaja. Aiemmin olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa näyttelytuotantoon ja viestintään liittyvissä tehtävissä. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Vuonna 2021 työskentelen Koneen Säätiön apurahalla.

sanna@editmedia.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *