Nainen tamppaa mattopiiskalla haarojensa väliin puristettua kukkaa. Hän poimii maljakon vitriinistä, nuoleskelee sitä samalla kun tuijottaa tiiviisti kameraa ja laittaa sitten maljakon takaisin vitriiniin. 

Maailmallakin mainetta niittänyt Iiu Susiraja tunnetaan erityisesti valokuvistaan ja videoistaan, joissa hän esiintyy itse ja joissa arkipäiväiset esineet saavat yllättäviä käyttötarkoituksia. Niitä leimaa myös omaleimainen huumori ja vinksahtanut tunnelma. 

WAMissa esillä oleva Susirajan yksityisnäyttely Ei mikään helppo nakki on hieno kokonaisuus ja tarjoaa laajan kattauksen hänen tuotantoonsa. Esillä on runsaasti valokuvaa eri ajoilta, videoteoksia, piirustuksia, veistoksia ja installaatioita.

Omakuvien huolellisesti rakennettu kerroksellisuus

Vain harvoin näyttelyissä toimii se, että samassa tilassa on monta videoteosta, mutta tällä kertaa se on suorastaan näyttelyn kohokohta. Samaan korkeaan huoneeseen on sijoitettu lattialle peräti yhdeksän videonäyttöä. On kutkuttavaa seurata, miten lyhyehköt teokset looppaavat ja suhteutuvat toisiinsa. Installaation toimivuus ja yhtenäisyys syntyy siitä, että videot ovat tarkkaan rajattuja ja niiden kaikkien keskiössä on outoja askareitaan toimittava taiteilija.

Susirajan valokuva- ja videomuotoiset omakuvat ovat puhuttelevia. Niitä yhdistävät erikoisten puuhien lisäksi Susirajan harkittu ilmeettömyys (tai ilmeikkyys), jossa pienillä nyansseilla, kuten silmien asennolla ja kameraan kohdistuvalla tiiviillä katseella, tehdään paljon. 

Merkityksellistä kuvien rakentumisen ja niiden estetiikan kannalta on myös se, millaisissa tiloissa omakuvat on otettu: ollaanko niissä arkisessa asunnossa, taustakankaan edessä vai kreisinvärisessä hotellihuoneessa? Kodin tilojen keskeisin ominaisuus on se, että ne ovat niin tavallisia. Niitä ei ole stailattu, vaan lampun johto saa kiemurrella perintösenkin jalan vieressä. Pinnat ovat maalarinvalkoista lasikuitutapettia, vaaleita puujäljitelmiä ja beigejä kaakeleita. Ero on huima, kun estetiikka sitten vaihtuukin äärimmäisestä arkisuudesta hyperstimuloivaan mainoskuvastoon valokuvissa, jotka on rakennettu taustakankaan eteen. Räikeät ruudut, raidat, kukat ja muut kuviot korostavat kuvattujen tilanteiden absurdiutta. Monissa kuvissa kangasta pitelevä teline, kuvan rakentamisen kirjaimellinen elementti, on jätetty myös näkyviin.

Hotellihuoneet puolestaan tarjoavat toisenlaisen suunnan kuvien rakentamiselle ja tulkinnalle. Hotelliympäristössä paitsi estetiikka myös assosiaatiot latautuvat yllättävillä tavoilla. Teoksessa Patongit (2017) taiteilija istuu kuviollisella sohvalla, joka on yhtä aikaa pieni ja muhkea. Sohvan yläpuolella on suuri rokokooaiheinen maalaus, pöydällä kukkia ja nurkassa samettiverhot. Runsaan punaisen ja kullan sävyttämän näkymän rikkoo yläkulmasta pilkistävä taulu-tv. Aluspaitasillaan ristin muotoon aseteltujen patonkien kanssa poseeraava hahmo tuntuu asettuvan huoneeseen levollisella tavalla. Koko kuva alkaa muistuttaa historiallista maalausta, kun jalkalampun keltainen valo luo pyhään tai myyttiseen hahmoon viittaavaa loistettaan taiteilijan ympärille.

Taidehistorialliset viittaukset saavat hulvattoman muodon teoksessa Hot Mona / Kuuma Mona (2023). Siinä Susiraja seisoo alastomana keittiössä jääkaappipakastimen, pesukoneen, uunin ja pinkin ämpärin ympäröimänä. Hän on pujottanut kätensä Leonardo da Vincin Mona Lisa -maalaukseen tehdyistä aukoista ja pitelee käsissään hot dog -sämpylöitä.

Esineiden ja kehon välinen leikki

Näyttelyssä nähdään myös valokuvia, veistoksia ja installaatioita, joista ihmishahmot puuttuvat, kuten riisuttuja valokuvatutkielmia kasveista ja kodinkoneita hyödyntäviä installaatioita. Uniapnea-teoksessa (2024) jättimäiset vaaleanpunaiset nallet istuvat rivissä eri merkkisten imurien letkut kärsinään. Gentle Brainwash (2024) puolestaan koostuu valtavasta määrästä seinälle ripustettuja hiustenkuivaajia, jotka puhaltavat kukkia. Kun teosta katsoo kauempaa, huomaa, että hiustenkuivaajilla ja kukilla on kirjoitettu seinälle teosnimessä olevat sanat. 

Susiraja tunnetaan nimenomaan valokuvistaan ja videoistaan, joissa hän leikkii arkisten esineiden merkityksillä hämmästyttävän tehokkaasti ja oivaltavasti. Kaikki muut taiteenlajit ja aiheet ovat tuntuneet niille alisteisilta, vaikka Susirajan näyttelyissä on aiemminkin nähty myös esimerkiksi piirroksia. Näin käy nytkin näyttelyssä esillä olevista lukuisista veistoksista ja installaatioista huolimatta. 

Veistokset ovat uusi aluevaltaus, joissa sama esineiden ja kehon välinen leikki jatkuu. Pronssiin valetuissa muotokuvissa olisi herkullista ainesta kolmiulotteisuuden ja kehon morfologian tutkimiseen, mutta tasaisesti kirkkailla väreillä maalatuista, melko pienikokoisista ja silotelluista veistoksista uupuvat sekä pronssin mahtipontisuuden mahdollisuudet että arkinen roso, kehon epäsymmetrisyydet ja sojottavat hiushaituvat, jotka valokuvat tavoittavat. Veistoksista etsii väkisinkin valokuvien tehoa ja huomaa miettivänsä, miten nämä toimisivat vähän enemmän sellaisina tai hiukan tällaisina (– miten vaikuttava voisi esimerkiksi olla yksi monumentaalinen veistosomakuva matalassa tilassa!).

Erityisesti Susirajan veistosten äärellä toistuvat ilmeettömät kasvot saavat katsojan kiinni samanaikaisesti sekä sen tutun vanhan että jonkin uuden kaipaamisesta. Valokuvien kohdalla näin ei käy. Vaikka samaan korkeuteen ripustettuja valokuvia katsoo monta huonetta perätysten, niiden ääressä ei kyllästy.

Paljon enemmän kuin keho tai pinta

Näyttelyssä on läsnä myös ajallinen ulottuvuus ja kevyt retrospektiivin tuntu. Se tekee näkyväksi sekä Susirajan ilmaisun kehittymisen että sen tunnistettavuuden jo varhaisemmissa valokuvissa. Lisäksi omakuvissa ajan kuluminen tulee näkyväksi ja dokumentoiduksi myös muuttuvissa kasvoissa ja kehossa. Vaikka kasvojen muodot elävät, valuvat ja kuluvat, silmät pysyvät samoina ja maagisen vangitsevina. Ilme kannattelee kuvia siinä määrin, että ajatus sen muuttumisesta jossain vaiheessa melkein pelottaa. Jos kasvot alkaisivat elehtiä liikaa tai kääntyisivät pois, menisikö silloin jotakin rikki?

Susirajan taiteen kantava perusidea on ollut sama hänen uransa alusta lähtien, ja se vaikuttaa myös teosten vastaanottoon. Turhauttavinta hänen taiteensa kohdalla on sen typistäminen jonkinlaiseksi provokaatioksi ja keskittyminen siihen, minkälainen – eli minkä kokoinen – Susirajan keho on. Varsinkin kehoon keskittyvät ylistykset, ihmettelyt tai pahastumiset (joista norjalainen esimerkki löytyy helmikuussa katsottavaksi tulleesta Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit -sarjan jaksosta) ovat pinnallinen ja ohut tulkinta, joka ohittaa teosten keskeisimmät asiat: niiden monisyisen, kerroksellisen estetiikan ja huolellisen kuvan rakentamisen sekä valloittavan, absurdin huumorin. 

Teokset ovat niin paljon enemmän kuin miltä ne ehkä ensi silmäyksellä tai tietyn toisteisuutensa kautta vaikuttavat. Ne ovat hämmästyttävän taitavasti rakennettuja monella tasolla. Olennaisia osia ovat miljööt ja esineet sekä se, mitä niillä tehdään. Ne tarjoavat katsojalle oivalluksen hetkiä, joissa myös nokkelat nimet voivat toimia avaimena kuvan katsomiseen paljastamalla tai kääntämällä merkityksiä ylösalaisin. Eräässä valokuvassa Susiraja seisoo vihreäsävyisessä hotellihuoneessa sängyn vieressä kädet sivuille ojennettuna ja käsivarsien alareunoista erottuvat niihin kiinnitetyt pyykkipoikarivit. Teosnimi Titanic (2018) paljastaa, että kyseessä on viittaus samannimiseen elokuvaan ja sen kohtaukseen, jossa Rose (Kate Winslet) uskaltautuu Jackin (Leonardo DiCaprio) tukemana ojentamaan kätensä sivuilleen laivan keulassa ja tuntee lentävänsä. Susiraja poimii elokuvan eleen, siirtää sen sooloperformanssiksi sisätilaan sekä muuttaa sen romantiikan ja vapauden tunteen nipistykseksi iholla ja lihassa. Kontrasti on todella herkullinen. 

Silti ehkä suurin jännite kuvissa syntyy kuitenkin aktiivisuuden ja passiivisuuden kautta: Susirajan ilmeettömyys kantaa teoksesta toiseen ja luo tietyn uhmakkaan passiivisuuden vaikutelman, vaikka samalla hän nimenomaan aktiivisesti katsoo suoraan kameraan ja tekee vaikka mitä. Hän haastaa ja ilahduttaa samaan aikaan. 

Susirajan omaleimainen ilmaisu on valloittavaa ja vinoa. Lämpö ja huumori ovat vaikeita tavoittaa erityisesti nykytaiteessa, ja kun se onnistuu, se on poikkeuksellisen nautinnollista. Ja se ei todellakaan ole mikään helppo nakki!

Iiu Susiraja: Ei mikään helppo nakki on avoinna 12.5.2024 saakka WAMissa Turussa.

Teksti: Sanna Lipponen ja Anu Pasanen 

Artikkelikuva:Iiu Susiraja, Garden party is over, 2018.