Gwangjun biennaali lienee Aasian merkittävin näyttelytapahtuma ja yksi kansainvälisesti arvostetuimpia biennaaleja. Tänä vuonna Gwangjun taiteellisena johtajana toimii Tensta Konsthallin johtaja Maria Lind ja aiempina vuosina mukaan on kutsuttu sellaisia nimiä, kuin Okwui Enwezor ja Massimiliano Gioni. Molemmat ovat tuttuja kavereita Venetsian biennaalin kuraattorirosterista. Erityisesti Etelä-Koreassa Gwangjun biennaalilla on kuitenkin laajempi ja syvempi merkitys. Sen juuret ja eetos kumpuavat Gwangjussa vuonna 1980 alkaneesta demokratialiikkeestä ja siihen liittyneestä kansannoususta. Tänä vuonna biennaali on nimeltään The Eighth Climate (What Does Art Do?). Työryhmän mukaan kyseessä ei ole konsepti tai teema, vaan eräänlainen toimintamallin kuvaus. Kahdeksas ilmanala on jatkoa niille seitsemälle ilmastolle, jotka jo antiikin Kreikan maantieteilijät tunsivat. Tässä se on taiteen toimintaympäristö, jolla on älyllistä potentiaalia ja kyky aiheuttaa muutosta. The Eighth Climate on siis kuvaus siitä miten taide toimii ja mitä se tekee. Vuoden 1980 toukokuun 18. päivän tapahtumat ovat edelleen lähimuistissa ja kansannoususta alkanut demokratisoiminen jatkuu yhä. Tuolloin maassa oli juuri tapahtunut sotilasvallankaappaus ja yliopisto-opiskelijat osoittivat mieltään poikkeustilan jatkamista ja oppilaitosten suljettuna pitämistä vastaan. Juuri valtaan astunut kenraali Chun Doo-hwan päätti tukahduttaa mielenosoitukset aseellisesti. Pian mielenosoituksista tuli kymmentuhatpäinen kansannousu ja väkivaltaisuudet lisäätyivät. Tapahtumat tunnetaan yleisesti Gwangjun joukkomurhana. Chun Doo-hwan pysyi vallassa vielä vuosikausia ja saan käsityksen, että kaupunki vaipui samassa pitkään hyljeksinnän ja epäsuosion kauteen.

Doug Ashford leikkasi tuolloin vuonna 1980 talteen New York Timesissa olleen artikkelin Gwangjun tapahtumista. Vieraillessaan Koreassa viime vuonna Ashford pyysi taiteilijoita tekemään abstrakteja maalauksia muistomerkeiksi paikkoihin eri puolilla Koreaa, jossa demokratialiikkeen toiminta, sen vastustus ja seuraukset jollain tavoin olivat olleet näkyvillä. Biennaaliin Ashford on koonnut maalausten pohjalta installaation Photographs of Paintings Carried to Places Where the Movement for Democracy in South Korea Happened and Four Examples of What Was Produced. Valokuvissa nähdään ihmisiä kuljettamassa neliskulmaisia vihreitä maalauksia ja esittelemässä niitä esimerkiksi väkijoukoissa ja julkisilla paikoilla. Lopulliset maalaukset ovat myös esillä valokuvien rinnalla. Tässä teoksessa käytetyillä maalauksilla on vahva symbolinen arvo. Ne on tehty monumenteiksi ja  laitettu edustamaan sitä vaivannäköä, motivaatiota ja kärsimystä, jota esimerkiksi Gwangjun demokratialiikkeen osallistujat saattoivat kokea. Pidän tavasta jolla kokonaisteoksessa toisinnetaan poliittinen mielenosoitus tekona ja esitetään se eri tasolla. Maalauksia kantavat ihmiset eivät sinänsä osoita mieltään, mutta heidän tekonsa viittaa suoraan kansalaisten poliittisiin tekoihin. He kulkevat samaa tietä ja jäljentävät historiaa tekonsa kautta.
The Eighth Climate on sisällöltään usein tiedostava, ei kovin usein poliittinen. Näyttelyn päärakennus tulee käytyä hyvin läpi kaksipäiväisellä vierailullani, mutta pienempiä näyttelypaikkoja jää monta katsomatta. Viiteen suureen galleriahalliin sijoitettu päänäyttely on laaja, mutta tilojen jäsentely tuntuu kiinnostavalta eikä väsytä kovin helposti. Galleria numero kaksi on pimennetty ja omistettu kokonaan videoteoksille. Päädyn katsomaan Bona Parkin teosta 1967–2015, jossa on esitetty foley-artisti työtilassaan. Park viittaa teoksessa tietoisesti vuonna 1967 tapahtuneeseen kaivosonnettomuuteen, jonka yhteydessä yksi kaivosmies jäi maan alle loukkuun viideksitoista päiväksi. Bona Park pyysi foley-artistia luomaan kuusi ääntä, jotka kaivosmies kuuli ollessaan loukussa. Videolla mies kuorii ja raatelee appelsiinia, talloo märkää pyyhettä maassa ja kolisuttaa paksuja ketjuja. Foley-artisti seisoo videokameraan päin ja oletan hänen katsovan kameran viereen sijoitettua näyttöä, jossa hänen jäljittelemänsä ääni on visualisoitu alkuperäisessä asussaan. Katsojaa alkaa kiinnostaa mitä videolla näkyvä mies oikeastaan katsoo. Mitä sellaista kaivoksessa voi kuulla, mikä muistuttaa appelsiinin raatelusta syntyvää litinää?
Pian onkin taas aika lähteä takaisin kohti Soulia. Lähtiessäni eteisaulan asiakaspalvelija pysäyttää minut ja pyytää täyttämään palautelomakkeen: mitä pidin näyttelystä, ymmärsinkö kaiken näkemäni ja paljonko rahaa käytin paikan päälle matkustamiseen. Erään kysymyksen yhteydessä tajuan, että biennaalin koko tukihenkilökunta koostuu yksinomaan vapaaehtoisista. Näin suurella tapahtumalla tuo ihmismäärä ei ole kovin pieni. Ehkä se kertoo jotain palvelun ja vieraanvaraisuuden merkityksestä korealaisessa kulttuurissa, mutta muistuttaa ehdottomasti myös siitä, mikä merkitys Gwangjulla edelleen on ihmisten mielissä.

Kuvat: Tuomas Laulainen

Gwangjun biennaali 2.9. — 6.11.2016