Kritiikin anatomia: Kuka arvostaisi ammattikriitikkoa?
24.3.2022
Sulje
Sulje
24.3.2022
Sosiaalisessa mediassa on käyty viime päivinä vilkasta keskustelua taidekritiikistä. Tämä teksti on yksi yritys avata kuvataidekriitikon näkökulmasta sitä, mitä taidekritiikki on, miksi kritiikko ei ole ainoastaan suosittelija sekä sitä, mikä kriitikkona toimimisessa tuntuu merkitykselliseltä.
Viime keväänä opin niin sanotusti kantapään kautta, millaista on yrittää ottaa osaa ja jatkaa Instagramissa vellonutta, jonkinlaiseksi kohuksi muuttunutta keskustelua eri alustalla, kun kirjoitin ammattitaiteilijuudesta. Tai siis näköjään en oppinut mitään, koska taas mennään – tällä kertaa ammattitaiteilijuuden sijaan kritiikistä.
Mutta ensin vielä muutama sana siitä, miten hataralla pohjalla tämäkin teksti on. Siis siksi että se versoo fragmenteista, kontekstistaan irroitetuista, somessa eri painoarvoin kirjoitetuista, julkaistuista ja jaetuista kuvista ja kommenteista. Niistä jotka näkyvät Instagramin stooreissa joillekin, uudelleen jaettuina ehkä toisille ja jotka menevät muilta ohi kadottuaan vuorokaudessa.
Siitä, millainen alusta esimerkiksi Instagram on julkiselle keskustelulle, on erilaisia mielipiteitä. Omani on sellainen, että Instagram on yksi muiden joukossa ja kuten varmaan kaikenlaisilla alustoilla, silläkin on omat erityispiirteensä, etunsa ja haasteensa. Se, missä määrin vaikkapa stoorien sisältöön liittyy niiden katoavaisuus ja ehkä sen mahdollistama ajatusten keskeneräisyys, on minulle ihan sama: julkista keskustelua yhtä kaikki, ja joidenkin käyttäjien kohdalla vieläpä todella suurelle yleisölle.
Somessa keskustelut vaikuttavat joskus ehkä kevyemmiltä, mutta toisaalta sanotulta vaaditaan paljon. Kärjistetysti mielipide on väärä, jos se on eri kuin oma. Tilaa – ja aikaa – hapuilulle, tunnustelulle, mielensä muuttamiselle ja oppimiselle on vain vähän. Siksi itse seuraan keskusteluita somessa, mutta karkaan sieltä sulattelemaan niitä. Tämäkin teksti syntyi tarpeesta tallentaa jotakin, halusta pysähtyä, pohtia, keskustella, kritisoida ja tietää, mitä itse ajattelen nopeasti edenneestä keskustelusta.
Kriitikko ei ole suosittelija
Olen monta kertaa jaksanut iloita siitä, että kritiikki nousee laajempaan keskusteluun. Näin käy aika harvoin, ja silloinkin puhutaan lähinnä siitä, mitä kukakin asiaan sen kummemmin perehtynyt ihminen sen kokee olevan. Useimmiten kärki on se, että kritiikki on jollakin tavalla vääränlaista: kriitikot teilaavat, haukkuvat haukkumisen ilosta tai sitten kritiikki on hampaatonta kuvailua tai typistyy pelkäksi suositteluksi. Keskusteluissa huomioidaan vain harvoin se, että kritiikissä eri taiteenlajien välillä on suuriakin eroja, puhumattakaan erilaisista julkaisualustoista.
Tällä kertaa kritiikkikeskustelun aloitti Instagramissa @pikakahvimemegirl ja hänen meeminsä, jossa tekstinä oli “Mitä jos taidekritiikki meniskin niin et joku joka on innostunu siitä teoksesta selittäs mulle miks munkin pitäs olla / Eikä niin et joku joka ei oo tajunnu sitä selittää miks se on paskaa”. Kun näin meemin, hymähdin. Hauska tili, osuvia meemejä, jännää, että kritiikki on nyt joku asia, jota tällä tilillä halutaan kommentoida, hienoa että kritiikki kiinnostaa ihmisiä. Itse sanoma tietysti tuntui oudolta ja vielä oudommalta tuntui se, että ilmeisesti aika monienkin ihmisten mielestä kriitikoiden pitäisi vaan suositella asioita, joista tykkäävät.
Kuvalla on tällä hetkellä lähes 3200 tykkäystä ja sitä on jaettu ahkerasti. Niin ahkerasti, että Juuso Määttänen kirjoitti Helsingin Sanomissa törmänneensä “Instagramissa toistuvasti yhteen ja samaan kuvaan, jonka oli julkaissut suomalainen anonyymi tili”.
Määttäsen kolumnin otsikko “Kriitikko ei ole suosittelija, vaikka arvosteluiden ikävät sanat tuntuisivat levy-yhtiöpomosta ja fanista kuinka pahalta” sekä ingressi “Kritiikin idea on nimenomaan se, että tiettyyn kulttuurin alaan perehtynyt kirjoittaja kirjoittaa arvioimastaan teoksesta oman huolellisesti perustellun näkemyksensä” tiivistävät tekstin näkökulmaa.
Määttänen teki kuitenkin virheen. Hän jätti mainitsematta nimeltä meemin tekijän ja julkaisijan @pikakahvimemegirl. Se on siis oikeasti virhe ja olisi vähintäänkin kohteliasta nimetä aina se, jonka tekstiin/teokseen/kuvaan/meemiin viittaa. (Jälleen asia, jonka olen itse oppinut aikoinani kantapään kautta.)
Tästä huolimatta reaktiot Määttäsen varsin kesyyn ja asialliseen tekstiin tuntuvat suhteettomilta. @pikakahvimemegirlin stooreissa jaettujen viestien kärkäs kommentointi kohdistui Määttäseen henkilönä ja ammattilaisena. Samalla keskustelu kääntyi kritiikin olemuksesta tai tehtävästä siihen, miten sitä kirjoittavat vain Määttäsen kaltaiset valkoiset, korkeakoulutetut cismiehet.
Koulutettu ja etuoikeutettu kriitikko
Keskustelua todellakin syntyi ja pian @pikakahvimemegirl keskittyi lähinnä jakamaan hänelle lähetettyjä viestejä tai muiden stooreja aiheesta. Niissä toistui se, miten koulutuksella ei nähdä (taaskaan) minkäänlaista arvoa – oikeastaan päinvastoin. Koulutuksesta päästään nimittäin välittömästi elitismiin, etuoikeuksiin ja tällä kertaa myös siihen, että korkeakouluissa opitaan ja kritiikissä toisinnetaan vain valkoisten cismiesten ajatuksia.
Kuten Nuoren Voiman päätoimittajat Johanna Osváth ja Taija Roiha kirjoittavat tätä kritiikkikeskustelua käsittelevässä oivassa tekstissään: “Käsitys kritiikistä valkoisten cismiesten sapelinkalisteluna on vanhentunut kärjistys, jonka kierrättäminen vähättelee feministisestä ajattelusta ammentavien kriitikoiden työtä”. Tämä on hillitty ja hyvä muotoilu, jonka itsekin (muun muassa Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmasta valmistuneena) allekirjoitan täysin.
Erityisesti mieleeni jäi @pikakahvimemegirl saama ja jakama viesti, jossa sanottiin muun muassa näin: “aalto artsissa sekä taideyliopiston asiantuntijat on ajanu tätä samaa narratiivia kun sun meemissä jo hyvän tovin, et saatas enemmän ihmisiä taiteen äärelle ilman jotai nuivaa ennakkoluuloa korkeekoulutettujen tyhjäntoimittaja-nirppanokkien mollauskerhosta =)”.
Haluan uskoa, että tässä kommentissa menevät asiat iloisesti sekaisin ja oikeastaan vähän vahingossa vahvistetaan juuri niitä nuivia ennakkoluuloja. Oman käsitykseni mukaan taiteen kentällä toimivat ihmiset todellakin toivovat enemmän ihmisiä taiteen äärelle ja myös tekevät töitä sen eteen. Se, että taiteesta kirjoitetaan syvällistä ja asiantuntevaa kritiikkiä sekä sen sisällöistä keskustellaan kriittisesti ja arvottavasti, on kuitenkin elimellinen osa taidekenttää. En ole varma, mitä tämä “korkeekoulutettujen tyhjäntoimittaja-nirppanokkien mollauskerho” tarkoittaa, mutta aavistelen sen olevan taas yksi tapa vähätellä koulutusta ja asiantuntijuutta taiteen kentällä.
En jaksaisi taas kerran vääntää rautalangasta sitä, miten koulutuksen ja/tai itsenäisen perehtymisen avulla saavutetulla asiantuntemuksella on merkitystä. Tai siitä, miten tavoilla, joilla siitä puhutaan ja annetaan arvoa, on merkitystä. Miten kriitikon työllä ja asiantuntemuksella on joku paikka tässä maailmassa. Ja näköjään väännän silti.
Tässä kohtaa olen kyllä huokaissut ja hengittänyt syvään jo tosi monta kertaa. Miettinyt, että haluanko ja jaksanko ottaa osaa tähän keskusteluun. Sinäkin voit jo lopettaa lukemisen, jos siltä tuntuu. On ihan ok myös päästää irti ja antaa olla. En ole itsekään vakuuttunut siitä, että tällä on mitään merkitystä.
Ja kuitenkin, koska toimin itse päätoimisesti kuvataidekriitikkona ja olen vilpittömän kiinnostunut kritiikistä, tunnen turhautumisen ja surun lisäksi jotakin rasittavaa sisäistä pakkoa yrittää avata kritiikin merkitystä. Kyse on ammattitaidosta ja -ylpeydestä. Suhtaudun kritiikkiin kunnianhimoisesti ja haluan jatkuvasti tietää lisää. Janoan puhetta ja kirjoittamista kritiikistä – siitä, millä tavalla muut sitä lukevat ja kirjoittavat, miten sen ymmärtävät. Olen käynyt konferensseissa ja keskustelutilaisuuksissa, puhunut itsekin eri tilaisuuksissa, luennoinut ja kirjoittanut kritiikkien lisäksi kritiikistä, muun muassa tätä juttusarjaa.
Kokemukseni mukaan kollegani suhtautuvat työhönsä vakavasti ja kokevat sen merkityksellisenä. Samaan aikaan se on taloudellisesti erittäin prekaari ala ja kun eri ammattien arvostusta kootaan listoiksi, keikkuu kriitikko aina häntäpäässä. Itse olen tällä hetkellä kriitikkona harvinaisen etuoikeutetussa asemassa, sillä olen yksi varmaan yhden henkilön kahden käden sormilla laskettavasta määrästä ihmisiä, jotka tekevät sitä päätoimisesti työkseen tässä maassa. Se on vaatinut aika paljon sinnikkyyttä, työtä ja taloudellisesti epävarmuudessaan vähintäänkin arveluttavia valintoja. Ja kyllä, myös tiettyjä etuoikeuksia. Aivan sokea en niille kuitenkaan ole, ja olen kehottanut muitakin niitä pohtimaan.
Olen joissakin yhteyksissä maininnut myös siitä, miten en nuorempana koskaan ajatellut voivani olla kriitikko ja miten se luultavasti liittyy taustaani ja kysymyksiin luokasta. Etuoikeutetuksi itsensä tunteminen kriitikon työssä paikantuu kohdallani yhä usein myös siihen kiitollisuuden ja ihmetyksen sekaiseen ajatukseen, että saan tosiaan työkseni syventyä katsomaan taidetta. Taiteilijat käsittelevät teoksissaan erilaisia sisältöjä, teemoja, tekniikoita ja välineitä hämmästyttävän taidokkaasti. Teosten kautta pääsen tutustumaan ja törmäämään vaikka minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin, kokemaan, ajattelemaan, tuntemaan ja oppimaan jatkuvasti uutta taiteesta, maailmasta ja samalla itsestäni.
Arvion kirjoittaminen on ajattelua. Rakastan kirjoittaa sillä tavalla, että en välttämättä tiedä mihin kaikkialle tekstin myötä ja tekstissä päädyn. Etukäteen ei voi oikeastaan tietää, millainen tekstistä tulee ja juuri se tekee kirjoittamisesta kiinnostavaa. Taiteesta kirjoittaminen on siis aina reaktiivista, teoksen tai näyttelyn liikkeelle panemaa. Sama pätee näköjään myös tähän tekstiin, joka karkaa omille teilleen.
Kriitikon tehtävä on nähdä vaivaa
Palaan hetkeksi Määttäsen kolumniin Hesarissa. Hän kirjoittaa, että “[k]riitikon tehtävä ei ole väkisin yrittää ymmärtää teosta parhaalla mahdollisella tavalla ja löytää epätoivoisesti syitä, miksi siitä ‘pitäisi innostua’. Jos kriitikon mielestä teos on huono, heikko tai epäonnistunut, se pitää voida kertoa.” Väkisin ja epätoivoisesti ei kannata tehdä kritiikissä mitään, mutta kriitikon keskeisin tehtävä on mielestäni yrittää ymmärtää teosta, mennä sitä kohti.
Joskus, kun menen katsomaan näyttelyä, en välttämättä ymmärrä sitä ja silloin minussa heräävät aluksi turhautumisen tai ärsyyntymisen tunteet. Yritän kääntää tämän kuitenkin positiiviseksi haasteeksi. Keskityn ja etsin vihjeitä siitä, mistä voisi olla kyse. Tarkastelen esimerkiksi teosten yksityiskohtia – maalauksen sävyjä, installaation osia, videon tapahtumia – joista voi saa otteen ja niitä pitkin voi kurottaa pidemmälle, lähteä ikään kuin kiipeämään.
Kriitikon tehtävä on kiivetä eli nähdä vaivaa ja yrittää ymmärtää taideteosta tai näyttelyä, mennä sitä kohti. Se ei tarkoita sitä, että kaikesta olisi pakko tykätä ja kirjoittaa pelkästään ylistäviä tekstejä, saati toimia (vain) suosittelijana. Näyttely voi ajattelu- ja kirjoitusprosessissa avautua aivan uudella tavalla, tai sitten ei.
Kriitikon ammattitaitoa on ja ei ole helppo määritellä. Kriitikko ei tietenkään ole mikään tyhjiössä muodostuva ja elävä Erehtymätön Asiantuntija vaan ihminen, jolla on omat mieltymykset ja tausta. Kriitikon mukana kulkee kaikki nähty ja eletty, siihen mennessä karttunut osaaminen ja myös arvomaailma. Tämä kaikki ulottuu väistämättä jossakin määrin myös tekstiin saakka, vaikka kirjoittajaa pyrittäisiinkin häivyttämään epämääräisillä passiivimuodoilla tai sanomalla ”katsoja” yksikön ensimmäisen sijaan.
Teos tai näyttely on kuitenkin aina kritiikin keskiössä, ei kriitikko. Kriitikon on osattava tarkastella teoksen muotoa, kontekstualisoida sitä suhteessa muihin teoksiin tai ympäröivään maailmaan, käyttää mielikuvitustaan, arvottaa ja analysoida. Kriitikon ammattitaitoa on myös valita se, että missä määrin tekee mitäkin näistä asioista. On hyvä muistaa, että esimerkiksi kuvailukin on arvottamista.
Samoin se, että vaikka kritiikki on subjektiivista, se ei ole yhtä kuin mielipide. Tai palaute taiteilijalle. Ja kun itse kullekin tulee mieleen kertoa, mitä kritiikin pitäisi omasta mielestä olla, on hyvä koettaa hahmottaa, mitä kaikkea se itse asiassa on.
Vaikka kritiikki(ä) on paljon ja se kukoistaa erityisesti kulttuurilehdissä, toivoisin, että sitä julkaistaisiin vielä enemmän, erilaisilla alustoilla ja että se olisi moniäänisempää. Sekä taidekenttä että kritiikki hyötyvät olennaisesti siitä, että kritiikki on moniäänistä, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ainakin kritiikistä voi tulla erilaisten näkökulmien vuoksi vielä terävämpää, syvällisempää ja monimuotoisempaa, sillä keskustelu vie ajattelua eteenpäin, avaa uusia väyliä ja tarkentaa katsetta. Moninaisuudessa myöskään yksittäisen tekstin painoarvo ei käy kohtuuttomaksi. Jos kritiikkiä olisi enemmän, ehkä erilaiset lukijat löytäisivät paremmin itselleen kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, ehkä he lukisivat enemmän. Ehkä kritiikin arvostus kasvaisi. Ehkä näyttelyiden kävijämäärät nousisivat. Ehkä taiteen arvostus kasvaisi. Ehkä se heijastuisi myös kulttuurin rahoitukseen. Ehkä ne rakenteetkin muuttuisivat. Ehkä se, millaisia keskusteluja kävisimme, muuttuisi.
Artikkelikuva: Muokattu @pikakahvimemegirlin meemistä tekstissä mainitun, Nuoressa Voimassa julkaistun Johanna Osváthin ja Taija Roihan tekstin sisältämän ehdotuksen inspiroimana.
Hei,
Tekstisi avasi kriitikon roolia oikein hyvin, kiitos.
Vaivaamaan jäi kysymys, johon ei löytyne yksiselitteistä vastausta, mutta osannet kertoa mikä on keskimääräinen aika, minkä kriitikko käyttää galleriassa kritiikin kohteena olevaan näyttelyyn perehtyessä?