Enni Suomisen näyttely Mortarium on odottanut HAM-gallerian avautumista yleisölle maaliskuusta asti. Näyttelyyn astuminen muistuttaakin menemistä pitkään suljettuna olleeseen tilaan, jossa erilaiset prosessit ja reaktiot ovat jatkuneet ihmisen läsnäolosta riippumatta. Ensivaikutelma on kuin esineiden näyttämö, samalla jotain kaakelikaupan ja arkeologisen lavasteen väliltä.

Suljetussa tilassa ovat syntyneet myös freskotekniikalla maalatut pienet laatat ja maalaukset, joita gallerian lattialle on aseteltu. Niiden lisäksi tilassa on muun muassa teräskeppejä ja -telineitä, kirkkaita lasiputkia sekä kaksi maalattua keraamista kulhoa, tarkemmin morttelia, johon näyttelyn nimikin viittaa. Tilassa sijaitsevat lukuisat eri materiaalit tai raaka-aineet sulautuvat yhteen, tukien toisiaan ja samalla rajaten toistensa tilaa, pitäen toisiaan aloillaan ja muodostaen jälleen uusia kokonaisuuksia.

Näyttelyteksti kertoo, että mortarium tarkoittaa murskaamiseen ja jauhamiseen tarkoitettua kulhoa. Työkalun lisäksi se viittaa itse hiertämisellä saatavaan ainekseen. Tällaisten tekojen, prosessien ja syklien läsnäolo tuntuu olevan Suomisen näyttelyssä olennaista. Ne liittyvät niin käytettyihin tekniikoihin kuin itse materiaalien historiaan ja koostumukseen. Työprosessi ja sen lopputulos ovat nähtävissä erityisesti vaativalla freskotekniikalla maalatuissa esineissä. Työläs tekniikka on haastavaa hallita: hiekka ja kalkkitahna täytyy sekoittaa tarkasti, ja väripigmentit levittää näin syntyneelle alustalle täsmälleen oikeaan aikaan ja nopeasti.

Nopean työstöprosessin vastapainona läsnä ovat materiaalien pitkä historia ja niissä tapahtuneet hitaat muutokset ennen taiteilijan niihin tarttumista. Satoja vuosia käytössä säilyneiden kädentaitojen lisäksi ainesosien ja raaka-aineiden aikajänne levittäytyy pitkälle historiaan. Hiekka on helppo nähdä ajan kulumisen symbolina, aavikolla se muuttaa jatkuvasti muotoaan ja tiimalasissa valuu vääjäämättömästi. Lasiesineessä, tai freskomaalauksessa, sen olomuoto kuitenkin jähmettyy ja muuttuu ikuiseksi. Hiekkaa on näyttelyssä esillä myös tutummassa olomuodossaan.

Suominen puhuu näyttelytekstissä itse työn ja materiaalisten olomuotojen suhteesta – miten teosten materia ja niiden aikajänne levittäytyy pitkälle (esi)historiaan. Sedimentit, pitkät ihmislajin ylittävät aikajaksot, materiaalien mudostumisen tutkiminen ovat näkyneet monien nykytaiteilijoiden työskentelyssä viime vuosina. Tuhansien vuosien mittainen perspektiivi tuo pysyvyyden tuntua epävarmoina, myllertävinä aikoina, ja toisaalta muistuttaa, että emme itse ole ikuisia. Prosessit ympärillämme jatkuvat, vaikka itse katoamme.

Mortarium-näyttelystä avautuu eri kohdista ja kulmista katsoessa erilaisia näkymiä, kokonaisuuksia ja jännitteitä. Näyttelytilaan sijoitetut elementit tuntuvat olevan esineinä tuntemattomia, lähes näkymättömiä, mutta materiaaleiltaan tuttuja. Niiden funktio jää hämäräksi, mutta samalla niiden raaka-aineet ja olemukset ovat jollain tapaa jokaisen arkeen kuuluvia.

Katsojan kehon suhde esineisiin ja niiden materiaaleihin saa varomaan omaa liikkumista. Esineet ja niiden materiaalit tuntuvat esittävän kovaa ja kestävää, mutta voivat ohi kulkiessa tai hipaisusta paljastua huteriksi ja hauraiksi. Ympärilleen katsellessa alkaa vähitellen tuntumaan, kuin tilaan olisi kudottu jonkinlainen näkymätön koodi. Tietyistä kohdista katsoessa osa elementeistä muistuttaa typografiaa, merkkejä ja symboleita, joiden viesti hahmottuu etenemällä pisteeltä toiselle. Yhdessä luettuna ne muodostavat jotain uutta, vahvempaa.