Nytkäys-näyttely nostaa esiin maailman haastavan tilan, mutta tekee sen leikin ja absurdin huumorin kautta.   Limasienirihmastojen ja erilaisten hajottajien perustama aktivistinen yhteisö ylläpitää toimistoa, jossa se suunnittelee toimintaansa ja manifestejaan. Vuonna 2070 ilmastokriisi on voitettu ihmisten ja kasvien yhteistyön ansiosta. Hajottajaorganismit ovat opettaneet ihmisille, kuinka eri lajien välillä kommunikoidaan. Niiden mielenosoituslakanassa lukee ”Lopulta kaikki on yhtä!”.

Leena Pukin teoskokonaisuus Hajottajien syndikaatti on yksi ilahduttava esimerkki Lappeenrannan taidemuseossa nähtävän Nytkäys-näyttelyn tavasta lähestyä monimutkaisia ja hankalia aiheita leikin ja absurdin huumorin kautta. Tekstiilitaidetta, veistoksia, korutaidetta ja videoteoksia yhdistävä herkullinen kokonaisuus on materiaalien ja yksityiskohtien runsaudensarvi. Mukana on 14 taiteilijaa: Maiju Ahlgrén, Sanna Majander, Komugi Ando, Kalle Hamm, Viivi Kiiskinen, Ninni Luhtasaari, Maria Nuutinen, Leena Pukki, Teemu Salonen, Aiju Salmén-Salminen, Maria Stereo, Anna Rikkinen, Kristiina (Tikke) Tuura ja Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen.

Nytkäys merkitsee usein pientä liikahdusta, lähes huomaamatonta tapahtumaa, jolla voi kuitenkin olla kauaskantoisiakin vaikutuksia. Kun jokin nytkähtää liikkeelle, on sitä usein mahdotonta pysäyttää. Myös Nytkäys-näyttelystä löytyy viittauksia erilaisiin riippuvuus- ja vaikutussuhteisiin, jotka vähitellen kasaantuvat ei vähempää kuin maailman tilaksi. Luultavasti jo kauan sitten tapahtunut nytkähdys on alkuunpannut tapahtumasarjan, jonka vaikutukset ovat nyt näkyvissä kasvilajien sukupuuttona. Kalle Hamm on antanut äänen kahden tämän tapahtumasarjan häviäjälle. Videoteoksen Waiting for the Extinction äänimaailma koostuu perämeren rannoille loukkuun jääneiden jääleinikin ja nuokkuesikon sähkökenttien muutoksista. Lähivuosina niiden ainoat mahdolliset elinolosuhteet tulevat katoamaan.

Kasvit on nostettu kirjaimellisesti jalustalle myös Aiju Salmén-Salmisen fantasiamaisissa Santa Planta -veistoksissa, jotka tasapainoilevat keinotekoisen ja luonnollisen välillä. Teokset ovat maatuvia ja palaavat lopulta osaksi kiertokulkua muodostuen materiaaliksi uusille kasveille ja muille organismeille. Useat näyttelyn leikillisistä teoksista vaikuttavat tekevän pilaa ja kyseenalaistavan perinteisen kuvanveiston konventioita, kuten pysyvyyttä ja monumentaalisuutta.

Taidekäsityön ja veistotaiteen rajoilla liikuskelevan Teemu Salosen teokset ovat kuin matkalla huonekalusta veistokseksi tai toisinpäin. Ne yhdistelevät tuttuja elementtejä surrealistisiksi kokonaisuuksiksi, jotka tavallaan esittävät katsojalle esimerkiksi lattiavalaisinta tai kukkapöytää. Humoristiset objektit tuntuvat nauravan myös huonekalu- tai esinemuotoilun kierrätystrendeille ja kysyvän: mikä on taide-esine ja mikä on käyttöesine – ja mitä väliä sillä on?

Näyttelyn kolmas huone pitää sisällään suorastaan ylitsevuotavan runsaita teoksia. Ninni Luhtasaaren kreisi keraaminen suihkulähdeveistos Kaikki mitä valo koskettaa huokuu vapautuneisuutta, mutta assosioituu myös esimerkiksi ajankohtaisiin viruksentorjuntatoimenpiteisiin. Veistoksen sympaattiset oliot ovat yhteydessä ympäristöönsä kehonsa eritteiden kautta niiden kiertäessä maasta takaisin ruumiiseen ja jälleen eteenpäin. Maria Stereon kitchiä ja rokokoota yhdistelevä mosaiikkiposliiniveistos Tuonelasta ylös sekä Komugi Andon samaten kalevalaista kansallismaisemaa muistuttava installaatio Birds influence ovat kuin kurkistus toiseen todellisuuteen, jonne aikamme suuret ongelmat silti kurottavat. Näyttelyn tunnelma ei kuitenkaan ole dystooppinen tai julistava, vaan se muistuttaa pehmeän aktivismin, mielikuvituksen ja leikin mahdollisuuksista – liikuttaa.

Pääkuva: Aiju Salmén-Salminen: Santa Planta. Kuva: Rosa Kuosmanen
Nytkäys

Lappeenrannan taidemuseo
29.2.–10.5.2020