Olipa kerran ihminen ja öljy. He rakastuivat sukujensa kielloista huolimatta. He päättivät kuolla yhdessä, sen sijaan että suostuisivat elämään erillään.

Maan päällä eli yksi hirviö: Hirviö-Jaakko.

Hirviö-Jaakko oli kotona nauramassa vakaville asioille. Se tuntui hyvältä ja väärältä. Ei pitäisi nauraa, mutta Hirviö-Jaakko nauroi silti.

Hirviöt eivät mahtuneet indekseihin, lajiluokituksiin. Hirviöt olivat häiritseviä yhdistelmiä. Oli asioita, joita ei olisi pitänyt saattaa yhteen. Hirviö-Jaakon nenäkarvat olivat titaania. Hirviö-Jaakon sarvet olivat vuohelta ja aivot strutsilta.

Taivaalta enkelit katselivat maahan. Enkelit itkivät nähdessään Formula 1 -kisat: autot ajamassa tarkoituksetonta ympyrää, polttaen öljyä, lähettäen päästöt synkkinä terveisinä taivaisiin. Enkelit oksensivat, kun huomasivat että Frieze-taidemessuilla oli taas myynnissä kallista jäkälää.

This artist is very concerned about the state of things. This is a visualisation of their grounded ethics. This is authentic lichen, grown here as a critical praxis.

What?

This is Nordic Wisdom.

How wonderful. I’ll take two.

Cash or credit?

Cash, obviously. These taxes are not going to evade themselves.

Do you want me to bag the lichen for you?

Sure. Thanks, babe.

Helsinki oli Jumalan selän takana, eivätkä enkelit jaksaneet vilkuilla sinne. Helsinkiin lennätettiin kymmeniä toimittajia katsomaan installaatiota, jossa loisteputket oli strategisesti laitettu pois päältä, jotta installaatio olisi ympäristöystävällinen ja kestävä. Oli hyvä polttaa nämä aineet, kiihdyttää toimittajat lentävissä kapseleissaan, jotta he pääsisivät Suomeen todistamaan sitä, että valot tosiaan saattoi laittaa myös pois päältä. This is Nordic Wisdom.

Tietysti olisi naurettavaa moralisoida noita toimittajia ja huomiota kaipaavia taideinstituutioita. Tietysti kaikki olivat huolissaan, voimattomia ja parhaansa tehneitä. Parhaamme oli symbolinen ele. Tietysti valtio oli ainoa käsillä oleva poliittinen järjestelmä, joten oli Järkeä vedota sen Tunteisiin. Tietysti kapitalismi oli pahasta, mutta se oli se kieli mitä nyt oli pakko käyttää. Aika oli lopussa.

Tietysti maailman kohtalo olisi kostonhimoisen Jumalan käsissä. Savuavan katedraalin tuhkista he nostivat avoimet kämmenensä, pitelivät jäkälää. Koirat, joiden kanssa he olivat tehneet taiteellista yhteistyötä jo monta vuotta, haukkuivat Jumalalle.

Eettiset kuraattorit ja taiteilijat toivoivat resursseja ja huomiota. He toivoivat hyvyytensä leviävän. He halusivat johtaa hyvyyden joukkoja kohti valoa. Osa oli jo luovuttanut, odotteli kuolemaa ja toivoi että sen jälkeen voisi tapahtua jotain kivaa. Kuolemanjälkeinen elämä oli kuitenkin karvas pettymys: Koneen Säätiö oli laajentanut toimintaansa ja hakemusten arvioitsijat odottivat nyt taivaankin porteilla. Vain rohkeimmat neljä prosenttia kelpaisivat pehmeään kirkkauteen. Loput syöstäisiin takaisin maailman savuaville raunioille, työharjoittelijoiksi kiirastuleen tai pakkoyrittäjiksi helvettiin. Hyvää joulua ja kiitos kaikille hakijoille, ootte rakkaita <3, arvioitsijat muistivat toivottaa vajoaville.

Taiteilija kaatoi kylpyammeeseen 80 litraa kauramaitoa ja meni siihen kellumaan.

Hän viilsi ranteensa auki keraamisella veitsellä ja punainen veri sekottui kasvimaidon likaiseen valkoiseen. Tämä ei ollut rohkea avaus, sillä katoaminen maailmasta oli pelon ja väsymyksen motivoimaa. Olisi ollut parempi jatkaa elämää tieteen ja taiteen välisenä hirviönä. Itsensä kuvittelu hirviöksi oli ainoa jäljellä oleva optimistinen teko. Hirviöt voisivat selvitä.

He elivät ilmastokriisin aikaa. Taiteilijat olivat järkeviä ja rauhallisia kriisin äärellä. Taiteilijat, kuraattorit, podcastaajat, tuottajat, pitkiä muotoja suosivat toimittajat, reippaat filosofit. He olivat kaikki käyneet samaa lukiota. Sensibiliteetti oli sama, sama COSin villapaita, sama normaali ryhti ja huolesta rypistyneet mutta avoimet kasvot. Oli kuin heillä olisi kaikilla sama kohtelias partneri ja sama keskikokoinen koirakin, mutta Hirviö-Jaakko ei ollut tästä havainnosta varma, koska kaikki oli samankaltaisuudessaan nopeasti unohtuvaa. He olivat menossa metsikköön itkemään kivelle kertyneen hauraan jäkälän äärelle.

Oli hienoa, että nuo kulttuurialan ammattilaiset osasivat vielä tuntea, kykenivät kokemukseen, toisin kuin muut ihmiset, jotka halusivat vain harhailla tunnottomina Mall of Triplassa ja ostella puolalaisia halpispaitoja. Tavalliset pahat ihmiset tykkäsivät värivaloista ja karaokekellareista. Ne halusivat räikeitä pokemoneja ja superpalloja ja aurinkolasit ja popperssia.

Helsinki Biennaalin avajaisissa yksi taiteilijoista naulasi itsensä ristille. Kuraattorit toivoivat tämän houkuttelevan Vallisaareen katolisia turisteja. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät, taiteilija sanoi vuotaessaan kuiviin paikallisen kulttuuritoimittajan Insta-storyssä. Oli epäselvää keitä ”he” olivat.

Vitsi, vitsi. Oikeasti avajaisissa ei taaskaan tapahtunut mitään kiinnostavaa.

Hirviö-Jaakko hymyili ja naputteli koneelle lisää tekstiä. Oli ihana lytätä ihmisten säälittävät yritykset. Oli ihanaa nauraa. Hihihihihiiiiii. Hirviö-Jaakko ei ollut menossa huolestuneiden metsäretkelle tutkimaan juurakoita. Hirviö-Jaakko ei halunnut kokea tai tuntea mitään. Oli paadutettava itsensä, rakennettava kuorta, jotta tulevat vuosikymmenet olisivat kestettäviä, jotta nykytilanne olisi sitä. Taiteen olisi oltava brutaalimpaa, kasaan teipatumpaa, katseiden illuusiottomia ja värien voimakkaampia. Verenpunainen, sähkönsininen, ei-olemisen valkoinen ja musta.

Elämä jatkui. Keskustelut jatkuivat. Ihmiset eivät olleet vielä pääseet itse asiaan: ei-hierarkisen, pehmeän, ekologisen kollektiivin perustamiseen. Oli vielä tämä Projekti, joka olisi saatettava päätökseen. Oli seuraava Projekti ja sitä seuraava. Ja niin, sitten olisi taas mietittävä rohkeampia avauksia, alojenvälisempiä, innovatiivisempia, radikaalimpia. Ehkä Empatia ja Ystävyys voisivat olla ensi vuoden projekteja. Se, että oli Hyvä Tyyppi toiselle Hyvälle Tyypille voisi olla siisti Projekti.

Oli kesä 2020. Helsinki Biennaalin avajaisissa säälittävä ihmisraunio oli latkinut kitkerät avajaisviinit ja valitti nyt elämänsä yksinäisyyttä ja tyhjyyttä muille avajaisvieraille. Onneksi positiivinen Supermonsteri tajusi puuttua asiaan ja vei katkeran sivuhuoneeseen puhutteluun, juotti kahvia ja syötti raakapuuroa, joka sai ihmisraunion oksentamaan. Oli hyvä saada negatiiviset energiat liikkeelle, ulos kehosta, vapautumaan, pois, pois pois.

Suuri kello, kuin kirkon kello, alkoi soida, ja sen sointi raikui koko saarelle. Se oli merkki. Helsingin Ekologisten Miesselittäjien paneelikeskustelu oli alkamassa. Oli aika kokoontua salonkiin.

Paneelikeskustelun yleisö seurasi keskustelua Ikean aukitaitettavilta muovituoleilta. Hirviö-Jaakon selkää särki. Se nojasi taaksepäin tuolissaan ja tuolin valkea muovi rasahti hirviökehon painosta rikki. Paneeli ja yleisön jäsenet kääntyivät katsomaan hirviötä kysyvästi ja hieman vihaisestikin.

Hirviö-Jaakko teeskenteli puhelimensa juuri soivan, ja vastasi, mutisi siis itsekseen pujotellessaan yleisön läpi ulos huoneesta hiostavaan kesäiltaan.

Ulkona ihmisiä kastettiin yhteisön jäseniksi. Kun Hirviö-Jaakon otsaan piirettiin nykytaiteen tiedotuskeskuksen logo siunatulla paikallisella intersektionaalisella lähdevedellä, paloikin otsaan syvä aukko. ?

Lauttamatkalla Vallisaaresta takaisin kauppatorille Hirviö-Jaakko loikkasi yllättäen lautasta ja sukelsi meren syvyyksiin. Ensin muut luulivat sen hukkuneen, mutta kun Hirviö-Jaakko sukelsi viimein takaisin pintaan he huomasivat sen kasvattaneen suomuja ja eviä. Hirviö-Jaakko vilkutti heille räpyläisellä kädellään ennen pohjaan vetäytymistä. Meressä alkaisi uusi elämä. Sama vanha kapitalisminvastainen kamppailu tosin jatkuisi. Kaikki olisi tavallista ja tilapäistä.

Hirviö-Jaakon poistuttua avajaiset menivät mukavasti. Vain kombucha-raparperi-lithium-saasta-boolin aiheuttama raju ripuliaalto synkensi hieman tunnelmaa. Enkelit olivat seuranneet avajaisia kauempaa, Vallisaaren kukkuloilla hengaillen. Teknikot olivat sytyttäneet illan huipennukseksi Juhannuskokon, this very tradition Finnish mid summer fire very pagan authentic inspiration, ja enkelit eivät voineet vastustaa sen kutsua. Ne olivat langenneet, tanssineet liekeissä hetken, ja palaneet sitten loppuun aplodien säestämänä.

Wow this is just like that Anne Imhof performance we saw at Hamburger Bahnhof except they clearly don’t know about Balenciaga in heaven, kuraattori kommentoi toiselle. I wonder if all cocaine goes to heaven? toinen pohdiskeli. Cocaine is so 2005, we drink non-caffeinated organic teas now, remember?

Tää aamu kolkon rauhan meille suo; Surusta peittää kasvons’ aurinkoinen.
Nyt kertokaa, kuink’ yltyi vaino tuo,
Ett’ armahtaa tai rangaista ma voinen.
Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa, Kuin öljyn ja hänen ihmisensä.

Demoni oli ottanut länsituulen muodon. Se puhalsi pimeyttä heihin.

Teksti ja kuvat: Jaakko Pallasvuo.

Aiemmin julkaistut OP-ED-jutut löydät täältä. Vuonna 2018 julkaistussa kolmen ensimmäisen OP-ED-jutun sarjassa tarkasteltiin taidekentällä ja yhteiskunnassa esiintyvää vallankäyttöä ja näiden valtarakenteiden risteyskohtia.