Espoon modernin taiteen museon EMMAn Nykyaikaa etsimässä -näyttelyn keskiössä ovat erilaiset älyn ja elämän muodot: ihmiset ja robotit, kasvit ja eläimet. Arja Millerin ja Ingrid Ormanin kuratoima yhteensä 16 taiteilijan ryhmänäyttely on sarjassaan toinen. Ensimmäisen kerran Nykyaikaa etsimässä järjestettiin vuonna 2016.

Nyt esillä olevassa näyttelyssä nykyaika ilmenee esimerkiksi teknologiakokeiluissa, luontosuhteen tarkastelussa ja identiteettipohdinnoissa. Viime vuosien muotikäsite antroposeeni tuntuu leikkaavan läpi koko näyttelyn. Moni teos tarkastelee ihmisen vaikutuksia planeettaamme ja sen tulevaisuuteen. Nykyaikaa etsimässä ei ole yksiselitteisesti teknologiaoptimistinen, mutta se ei ole myöskään mikään dystopia. Pikemminkin näyttely etsii, pohtii ja kokeilee erilaisia mahdollisuuksia.

Identiteetti ja antroposeeni

Brandon Lipchikiltä on esillä näyttelyn ainoat varsinaiset maalaukset. Kuvissa on kalifornialaista joutilasta elämäntapaa, rentoa oleilua uima-altailla tai puutarhanhoitoa, katsottuna kuitenkin melankolisen linssin läpi. Yhteensä seitsemän maalausta, ripustettuina yhdelle seinälle suoraan riviin, tuovat mieleen jättikokoon suurennetut sarjakuvaruudut. Ensinäkemältä queer-identiteettiä tutkiskelevat maalaukset ovat konemaisen tyyliteltyjä, mutta niiden pinnoista löytyy myös yllättävää tekstuuria. Lipchikillä on omintakeinen ja hyvin tunnistettava 1980- ja 90-lukujen videopelimaailmasta vaikuttunut estetiikka, joka viittaa etäisesti myös kubismiin.

Raimo Saarisen työ, Kuvitteellisen rinteen poikkileikkaus (2022), on yksi tämän näyttelyn mieleenpainuvimmista. Se on suuri, paikkasidonnainen ja elävä kasvi-installaatio, eräänlainen illuusio rinteestä. Usein eläviä kasveja ja maa-ainesta teostensa materiaaleina käyttävä Saarinen käsittelee installaatiossaan ihmisen roolia osana luontoa ja ihmisen vaikutuksia luonnon tilaan.

Samantyyppiset teemat (ajan kuluminen, luontokato) jatkuvat Jakob Kudsk Steensenin teoksessa Henkiin herätetty (2018–2019). Sukupuuttoon kuolleen kauainkiharapyrstö-linnun huudosta inspiroitunut installaatiokokonaisuus tuo yhteen monenlaisia elementtejä: fyysistä rakennetta, videota, VR- ja AR-teknologiaa, ääntä ja niin edelleen. Rauhoittava ääniraita kuulostaa aivan meditaationauhalta ja sen komea visuaalinen maailma tuntuu tämäkin ammentavan videopeleistä.

Vuoropuhelua tekoälyn kanssa

Refik Anadolin koneoppimista ja AI-teknologiaa soveltava dataveistos Koneharhoja: Unelmia luonnosta (2021) muistuttaa hypnoottisesti sykkivää tietokoneen näytönsäästäjää vuosituhannen vaihteesta. Ilman taustatietoja ei arvaisi, että sen käyttämä lähdemateriaali koostuu yli 90 miljoonasta luontokuvasta. Näistä teoksen käyttämä tekoäly generoi luuppina pyörivää abstraktia värimassaa suurella led-näytöllä. Omassa genressään Anadol on yksi kiinnostavimpia tekijöitä, joten ei yllätä, että hänen teoksistaan on tullut viraalihittejä sosiaalisessa mediassa. Wow-efekti on taattu.

Anna Ridlerin teos Mosaiikkivirus (2019) on inspiroitunut historian ensimmäisestä talouskuplasta, 1630-luvun Hollannin tulppaanimaniasta. Teos hyödyntää niin ikään uutta teknologiaa (GAN-video), vaikka sen kaunis kukka-aihe on mitä perinteisin. Myös tutkijana tietojärjestelmien parissa työskentelevä Ridler on teoksissaan Anadolin tapaan ehkä lähempänä hauskaa teknologiakokeilua kuin huippukiinnostavaa nykytaidetta. Tulppaanimania rinnastuu kuitenkin varsin osuvasti ajankohtaiseen krypto-kuplaan.

Stephanie Dinkinsin teokset jatkavat edelleen kokeiluja uusien teknologioiden parissa. Videoinstallaatiossa Keskusteluja Bina48:n kanssa (2018) taiteilija itse tutustuu maailman ensimmäiseen mustaan naisrobottiin ja he pohtivat yhdessä muun muassa ihmisyyttä, tietoisuutta ja rasismia. AI-oppiva lasiveistos Ei ainoa (2018) puolestaan kysyy: Mistä juuri sinä haluat keskustella tekoälyn kanssa?

WeeGee-talon brutalistiset betonihallit ovat selvästi tälle näyttelylle oikea paikka. Puitteet sopivat hyvin sen postapokalyptiseen tunnelmaan ja näyttävät teokset pääsevät hienosti oikeuksiinsa. Erityisesti Dora Budorin huikea paikkasidonnainen installaatio, Säilytyskone (2018-2019) jää mieleen aavemaisena sci-fi-lavasteena.

Nykyaikaa etsimässä -näyttely ei suuremmin provosoi vaan tarjoilee ennemminkin kutkuttavia, mutta silti useimmiten helppoja makupaloja viime vuosikymmenen ilmiöistä. Hetkittäin teosvalintoja tosin tuntuu vaivaavan jonkinlainen pikkunäppäryys tai kikkailevuus. Parhaimmillaan näyttely on silloin, kun se pysähtyy jonkin aivan perustavanlaatuisen äärelle: Mitä on olla ihminen? Mihin meillä ihmisinä on oikeus?

Teksti on toteutettu Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apurahan tuella.

Artikkelikuva: Refik Anadol: Koneharhoja: Unelmia luonnosta, 2021. © Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo.