-Tuleeko sun käytyä muuten teatterissa?

-No tosi harvoin.

-Niin munkin.

-Pitäis käydä kyllä useemmin.

-Niin pitäis.

Tuo banaali sata kertaa käyty keskustelu, joka päättyy usein kulttuurinnälkäisen omituiseen syyllisyydentunteeseen siitä, ettei tunne tai ymmärrä kaikkia taiteenlajeja. Että joku on vierasta. Mutta sitten kun sen itselle oudomman äärelle päätyy, muistaa taas ettei se ole sen vieraampaa kuin muutkaan taiteenlajit. Sille täytyy vain raottaa vähän ovea.

Rivejä on ehkä viisi, pujottelemme ylimmälle. Minimalistisen näyttämön täyttävät neljä pehmeän groteskia turistihahmoa, jotka ovat aiemmassa elämässään seikkailleet muun muassa Ruisrockissa ja Ilmiö-festareilla.  Minä en ole kohdannut heitä aiemmin, törmännyt vain somessa kuvaan, joka jollain oudolla tavalla muistuttaa lapsuuden suosikkiohjelmastani Iltalypsystä. Nyt hahmojen myötä termi lifesize doll saa mielessäni uuden merkityksen. Vauvanuken sijaan nämä ovat kooltaan aikuisia, hellyttävän muhkuraisia, pömppömahaisia ja paksuposkisia. Vauvan ja vanhuksen attribuutit sekoittuvat sekä ulkomuodossa että eleissä. Liikkeet ovat hitaita, tutkivia ja toisteisia. Koskettaminen on kokeilemista. Miltä tämä tuntuu? Mitä tapahtuu kun tartun tuohon? Kasvoille jähmettyneeseen ilmeeseen saa tulkittua yllättävän paljon ristiriitaisia tunteita. Hämmennystä, iloa, maanisuutta, himoa, pettymystä, pelkoa. On vaikea muistaa, että nukkepuvun sisällä on ihminen, ihan toisennäköinen. Ja kuitenkin samaan aikaan on hyvin tietoinen sen ihmisen läsnäolosta, aivan kuin joku katselisi minua, piilosta.

Ei se nukkeihmisten tarkkailtavana oleminen ole kuitenkaan ahdistavaa, ainakaan koko ajan. Kokonaamiopukuun ihmisen kuvana on jollain tapaa helpompi samaistua kuin ”paljaaseen” näyttelijään. Tietoisen kömpelösti muovattuun, turistihahmon kliseille rakennettuun pukuun on saatu sisällytettyä sekä outous että tuttuus. Hahmojen kohtaamisten ja toiminnan sattumanvaraisuus on yllättävän liikuttavaa ja herättelee myötätuntoa kaikkia entropiassa pyristeleviä ja järjestystä etsiviä olentoja kohtaan. Myös itseäni.

Rajat esiintyjien ja yleisön välillä tuntuvat liukenevan, muuttuvan esityksen edetessä. Se tapahtuu erityisesti äänen tasolla. Mannisen ja Jukka Hervan luoma äänimaailma kuljettaa esitystä vahvoilla assosiaatioilla, houkutellen tanssiin, nauruun ja milloin mihinkin. Näytelmän katarttisin kohtaus on kuitenkin se, kun mykkinä laahustavat ja laukkaavat nukkehahmot saavat yhtäkkiä äänet (ainakin katsojalle, jolle tekstin taso taiteessa saa useimmiten sydänsilmäemojit esiin). Näyttämölle heijastettu ja koneäänillä tuotettu nopeatempoinen dialogi on absurdiudessaan ihaninta pitkään aikaan. Puheen synteettinen rytmi vain korostaa kokemuksen raadollisuutta ja hervottomuutta. Sitä, kuinka me kuvittelemme keskustelevamme samoista asioista, mutta päädymme väistämättä ymmärtämään väärin ja puhumaan ohi, oli kyseessä sitten sohva tai parisuhde tai sekä että. Väliajalla, ja vielä monta päivää näytöksen jälkeen toivon, että voisin kuunnella kohtauksen uudelleen. Onkohan teatteriesityksiä Soundcloudissa tai Spotifyssa?

Väliajan jälkeen olen vähän järkyttynyt, sympaattiset nukkeoliot ovat kadonneet ja tilalla on raakaa loisteputkivaloa ja oikeita ihmisiä. Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila tuijottavat kohti, välillämme ei ole enää naamioiden tuomaa suojaa. Esiintyjien spagettipaidat tuntuvat tuovan ruumiillisuuden entistä enemmän näytelmän keskiöön. Liike lavalla alkaa tuskastuttavan hitaasti eikä helpotusta tunnu löytyvän, vaikka vauhti kiihtyykin. Paitsi ehkä silloin, kun ihminen saa syödäkseen ja juodakseen. Kuinka usein pikkulastenkin kanssa hetken rauhan kaikkeen mellastukseen saa vain silloin, kun juodaan ahnaasti vettä tai mutustetaan pikkuleipää? Tulee mieleen, että emme taida olla ”aikuisina” yhtään sen kummempia, maltamme olla säätämättä ehkä vain yhden keksinmurun verran kerrallaan, jos sitäkään.

Esityskuvauksen ”pienimmät rakennuspalikat” ovat totisesti läsnä, ollaan perusasioiden äärellä, hengityksestä alkaen. Tilaa tutkitaan nyt kehojen kautta entistä intensiivisemmin, mutta tuttu teema kohtaamisen haasteista nousee jälleen esiin. Kuinka kohdata itsensä, saati sitten toiset ihmiset? Sitähän voi järkyttyä omista varpaistaankin, kuten Järvenpään hahmolle omalla tutkimusretkellään käy. Tai sitten ollaan olevinaan läsnä, mutta puhutaan puhelimeen, puhutaan pää perseessä, tai ei puhuta ollenkaan. Kaikki ne ovat omalla tavallaan kommunikaation muotoja, mutta aivan yhtä onnettomia sellaisia. Ehkä ne vain estävät ihmisten välisen todellisen yhteyden, toimivat keinoina suojautua peloilta ja kovilta iskuilta. Toisaalta, eri tavoin suojautuminen ja eristäytyminen on kovin inhimillistä, vaikka tekeekin meistä välillä assholeja.

-Kävin eilen teatterissa.

-Aijaa, millanen se oli?

-En mä tiedä osaanko mä kuvailla sitä. Hämmentävä ja liikuttava.

-Okei…

-Siitä tuli sellainen olo, että se aukaisi jonkun oven ja nyt se ovi heiluu tuulessa eikä se tiedä olisko se kiinni vai auki. Siinä se repsottaa. Mut se on ihan ok.

     
Assholes
TEHDAS teatteri
Esitykset klo 19
to-la 9.3.-11.3.
ke-la 15.3.-18.3.
ke 17.5.
pe-su 19.5.-21.5.
Liput täältä.

Kuvat: Jussi Virkkumaa