Avaruus, kulta ja koristautuminen ovat ajankohtaisia teemoja paitsi loppuvuoden bilettämisen myös nykytaiteen suhteen. EDITin Sanna ja Anu kävivät pikkujouluretkellään taidekaupunki Mäntässä katsastamassa Göstan runsaan näyttelyvalikoiman ja keskustelivat kultahippusateesta, hanhien kuulennosta ja vaikka mistä muusta.  

Avaruus

Anu: Tieteen ja taiteen suhde on kyllä kiinnostava teema. Avaruudessa ja tähdissä on tosiaan mistä ammentaa. Tässä Markus Hotakaisen ja Helena Sederholmin kuratoimassa Taiteen tähtitaivaat -näyttelyssä oli tosi laaja skaala erilaisia lähestymistapoja, mutta ehdottomasti vetoavin teos oli se hanhivideo. Sanna: Se hanhivideo oli todella mieletön! Se koko idea kouluttaa hanhia astronauteiksi ja toteutus! Kyse on siis saksalaisen Agnes Meyer-Brandisin teoksesta Moon Goose Colony. Miten sitä kuvailisi? Video, fiktiivinen dokumentti, hanhien kouluttamisesta astronauteiksi. Siinä todellinen ja keksitty sekoittuvat monella tavalla. Taustalla oli 1600-luvun alussa julkaistu Francis Godwinin teos The Man in the Moone jossa hanhet vetää jollain vaunuilla sen kertojan kuuhun? Anu: Joo, oli pakko googlettaa se teos ja on jotenkin hauskaa, että julkaisuvuosi on 1638 ja genreksi ilmoitetaan science fiction. Kyllähän monilla taiteenlajeilla on tietysti pitkä historia, mutta scifi-kirjailijoista nyt tulee kuitenkin ekana mieleen jotain ihan muuta kun Tudorien aikaiset kirkonmiehet… Mutta niin, tykkäsin siitä videoteoksesta erityisesti siksi kun se oli lempeällä tavalla hämmentävä (tää on ehkä mun favvo nykytaidegenre). Sanna: Ai jaa! Hanhi-scifiä! Se video oli tarina tai kuvitus sille Godwinin teokselle ja samalla myös vähän sellainen opetusvideo. Että näin opetat hanhet astronauteiksi. Ja se taiteilija oikeasti luki munille tekstejä koska leimautuminen alkaa jo ennen kuoriutumista. Sit kun ne kuoriutu, se kävelytti ja paijas niitä untuvikkoja. Ne piti sitä emonaan ja tepasteli perässä joka paikkaan. Ne kasvoi ja harjotteli kaikkea mitä tulevat astronautit nyt harjottelee. Kävi opintomatkalla observatoriossa ja uimassa. Meyer-Brandis piirsi liitutaululle niille avaruusjuttuja ja ne pyöri siinä menemään pulpeteilla ja lattialla. Anu: Ne peräkanaa viipottavat hanhet oli kyllä tosi liikuttavia ja tietenkin toi astronauttikoulutusasetelma vaan korosti sitä miten eläimiä aina tahtomattaankin tulee inhimillistettyä. Ja sitten sitä videota oli jotenkin entistä oudompaa katsella, kun muisti miten ristiriitaista ja vähäistä tutkittu tieto esimerkiksi lintujen aivoista ja älykkyydestä vielä tuntuu olevan. Tuli tosi vahva fiilis siitä, ettei sitä teosta katsellessa edes halunnut muistaa ”todellisen tieteen” näkemystä lintujen kyvyistä vaan halusi oikeasti uskoa, että ne hanhet voi lentää kuuhun. Sanna: Just noin! Se tarina vei mukanaan ja mulle tuli samanlainen innostus kun joskus lapsena satuja kuunnellessa – että tässä on tällaista taikaa ja kaikki on mahdollista! Se teos oli tosi surrealistinen ja kauniskin. Ja onnistunut simuloidessaan systemaattisia koejärjestelyjä ja opetusjaksoja. Se mua siinä vaivaa tosi paljon että ne hanhet oikeasti leimaantu siihen taiteilijaan. Ja taiteilijalle se oli vaan projekti. Että oppiko ne hanhet ees lentämään? Anu: Tää kysymys jäi itseäkin mietityttämään, että millaiset eettiset linjaukset se taiteilija oli tehnyt. Niitä ei muistaakseni siinä teoksessa käsitelty tai kommentoitu, kun siinä oli pääosassa se kaksiääninen tarina ja fiktion taika olisi varmasti kärsinyt sellaisesta näkyvästä reflektiosta. Mutta pakostikin sitä pohtii, että missä ne hanhet nyt on ja kutsuiko niitä kukaan niillä astronauttinimillä mitä siinä teosplakaatissa niille oli annettu. Sanna: Niin sen videon lopussa vaan sanottiin että ne jatkaa harjoittelua siellä jossain avaruuskeskuksessa ja ne tallaili jollain tekokraatterilla. Se avaruusnäyttely jäi muuten vähän ontoksi kokemukseksi mutta hanhien lisäksi upee oli Petri Eskelisen Kuoleva tähti (2016). Onneksi meidän opas ajoitti meille sen oikein. Että mentiin sinne pimeään huoneeseen oikealla hetkellä. Anu: Niin, harvoin ehkä ton tyyppisissä näyttelyissä kaikki tai ees suurin osa teoksista iskee mitenkään erityisesti. Mut just se Kuoleva tähtikin oli sellainen hämmentävä, ihanan vähäeleisen jännä kokemus. Ja silti varmaan tuhat kertaa elämyksellisempi kuin vaikka joku Lontoon tiedemuseon 3D-avaruusmatkaspektaakkeli. Sanna: Kyllä! Rakastan taideteoksia joissa tila muuttuu avaruudeksi. Siellä ne pienet tähdet tuikki ja tuntui että ne katos syvyyteen, oikeesti leiju siellä. Punaiset jättiläiset ja valkoiset kääpiöt. Anu: Eskelisen teoksessa tavallaan konkretisoitui tiedon valo, kun lopussa paljastui se miten arkisilla asioilla se avaruudellinen kokemus oli tuotettu. Mutta sen hienous oli siinä, ettei se ”paljastuminen” kuitenkaan särkenyt sitä visuaalista elämystä vaan sen tuoma oivallus toi siihen teokseen kokonaan uuden tason. Sanna: Se oli lopulta niin riisuttu ja teoreettinen, mutta samaan aikaan tosi oivaltava. Ihan 5/5.

Kulta

Sanna: Marita Liulian näyttely Kultakausi oli mulle vähän too much. Oli valokuvaa, maalausta, kultaa ja laavaa, Afrikkaa ja Ad Astraa. Oli Veikko Halmetojaa poseeraamassa puudelinsa kanssa, muovijäteräjähdystä seinillä ja kultaisessa mökissä kultasateessa lapsi joka yrittää tosi paljon olla paikoillaan. Valitettavasti siitä näyttelystä jäi puuttumaan punainen lanka. Mun mielestä se ei ollu harkittu kokonaisuus vaan jäi aika hajanaiseksi. Anu: Mulla tuli mieleen jotkut festarit, just silleen jokaiselle jotakin -teemalla. Tuntui vähän siltä, että tila oli pitänyt täyttää mahdollisimman täyteen ja sitten sinne oli keksitty monta isoa elementtiä. Tosi vaikea oli olla vertaamatta viime talven Anselm Kieferiin ja sen monumentaalisten teosten mittasuhteisiin ja rytmiin. Sanna: Mä oon nähny siinä tilassa viimeksi just Kieferin ja se varmaan vaikutti mun kokemuksen taustalla edelleen. Kiefer oli tosi onnistunut kokonaisuus, harkittu ja vaikuttava. Liulia valitettavasti ei. Anu: Mä kyllä tykkäsin siitä paviljongista, jossa se kultasadevideo Vilma pyöri. Toisaalta mietin sitä, että kuinka paljon se johtuu siitä, että siellä ihanalla antiikkinojatuolilla levätessä sai rauhassa keskittyä yhteen teokseen ja vaipua Kimmo Pohjosen musiikin tehostamaan hypnoosiin. Vaikka onhan sekin kai jonkin tason oivallus, että taiteen kokemiseen sais olla enemmän pyöreitä tiloja. Sanna: Siinä mökissä näkyi Liulian teatteritausta hyvällä tavalla. Siinä oli sellasta elämysmeininkiä. Ja ne tuolit, joilta kultasadevideota katseltiin, oli tosi mukavat. Anu: Jäin miettimään sitä, että missä se kysymys tämän päivän kultakaudesta siellä näyttelyssä sitten näkyi. Heräsikö sulla siitä jotain ajatuksia? Sanna: Kultakausi jäi mulla aika ohueksi ja kaukaiseksi konseptiksi tossa näyttelyssä. Ehkä siihen oli vaan liian monta tulokulmaa: henkilökohtainen, poliittinen, taidehistoriallinen… Kulta materiaalina ja symbolina sen sijaan välkähteli ihan houkuttelevissa muodoissa siellä. Maalauksissa kulta hohti laavan rinnalla ja sit taas toisaalta mikä vois olla kauempana kullasta kuin muovijäte? Ja oliko näin että Liulialla oli henkilökohtainen suhde kultaan kun sitä on käytetty hänen reumahoidoissaan? Anu: Joo, hoitotoimenpiteenä kultapiikki kuuluu kyllä omissa silmissä kategoriaan ”elämä on parasta scifiä”. Toi on kyllä ihan totta, että monipuolisuus koitui nyt Kultakauden kohtaloksi ja että jo siitä materiaalin näkökulmasta olisi saanut jo paljon irti, jos olisi malttanut keskittyä sen kokonaisuuden keskellä. Siellä näyttelytilassa oli tietysti helpompaa miettiä miltä ne leijailevat lehtikullan hiutaleet tuntuisi omalla iholla kuin sitä, mitkä olisi ne oman elämän henkilökohtaiset tai yhteiskunnalliset huippuvuodet. Tässä ajassa kultakauden konsepti tuntuu todella nostalgiselta ja melankoliselta teemalta.

Koristautuminen

Sanna: Merja Tanhuan Kirsikkamadonna -näyttelyssä lasten renessanssilookit oli tosi vaikuttavia. Kuinka ne on itse pukeneet itsensä ja ilmeisesti kuvaustilanteessakin heitä on ohjattu vain hiukan. Kuinka niistä tuli sellainen vaikutelma että ne on ihan omia itsejään siinä ja sitten kuitenkin se asu ja tilanne saa niistä myös jotain ihan muuta esiin. Anu: Musta oli ihanaa, että ne teokset ei olleet ”vain valokuvia lapsista”. Totta kai niissä oli koskettavia ja huvittavia lapseuteen liittyviä assosiaatioita, mutta ne toimi myös muilla tasoilla. Samaan aikaan herätti jotain ikuisia kysymyksiä ihmisyyden olemuksesta, mutta toi mieleen myös ajankohtaisia teemoja sukupuolirooleista ja niiden representaatioista. Ja sitten myös muistutti tosi konkreettisella tavalla luovuudesta ja sen rajoittamisen turhuudesta. Sanna: Joo tässä näyttelyssä kietoutu yhteen jännällä tavalla identiteetti ja leikki, katsottavana ja kuvattavana oleminen, toimijuus, sukupuolen esittäminen, lapsuus ja aikuisuus, aika ja ajattomuus. Ja kun kerta pitää parittaa nykytaidetta kokoelmateosten kans, niin tässä näyttelyssä se yhteys toimi eikä ollu päälleliimattu. Anu: Siinä oltiin kyllä onnistuttu. Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmiin kuuluva Quinten Massyksen renessanssimaalaus Madonna ja lapsi on kuin henkinen kummitäti näille Tanhuan valokuville, tietysti visuaalisten referenssien kautta, mutta myös sellaisen arvokkuuden ja mietiskelevän ilmapiirin luojana. Siksikin on tosi vaikuttavaa, että näyttelyn teokset on toteutettu yleisötyöprojektina. Että noin intensiiviset ja rauhaa henkivät kuvat on tuotettu työpajojen hälinässä ja kiireessä.   Taiteen tähtitaivaat 14.5.-2016-8.1.2017 Merja Tanhua: Kirsikkamadonna 17.9.2016-5.2.2017 Marita Liulia: Kultakausi 5.11.2016-23.4.2017   Serlachius-museo Gösta Joenniementie 47, Mänttä Serlachius-museot avoinna talviaikaan ti-su 11-18   Kuvat: Sanna Lipponen: Marita Liulian videoteos Vilma, 2016 Sampo Linkoneva: Taiteen tähtitaivaat -näyttely Merja Tanhua: Jalmari, 2015]]>