KESKUSTELU MSL-PERFORMANSSISTA SORBUKSESSA
7.8.2014
“MSL on oireileva performanssiduo, jonka esitykset syntyvät pimeydestä ja karismaattisista näyistä.” – Luonnehdinta tapahtuman fb-sivuilta Lauantaina 2.8. todistimme yhtä edellä kuvatun kaltaista MSL:n performanssia Sorbus-galleriassa. Sen herättämiä ajatuksia puimme katkonaisesti ainakin Kallion kaduilla, Torkkelinmäellä, Molotovissa, Fafassa ja chatissa. Alla yhteenvetoa MSL:n performanssin herättämistä ajatuksista. Tällä kertaa mukana on EDIT:in Viivin ja Sannan lisäksi […]
“MSL on oireileva performanssiduo, jonka esitykset syntyvät pimeydestä ja karismaattisista näyistä.”
– Luonnehdinta tapahtuman fb-sivuilta
Lauantaina 2.8. todistimme yhtä edellä kuvatun kaltaista MSL:n performanssia Sorbus-galleriassa. Sen herättämiä ajatuksia puimme katkonaisesti ainakin Kallion kaduilla, Torkkelinmäellä, Molotovissa, Fafassa ja chatissa. Alla yhteenvetoa MSL:n performanssin herättämistä ajatuksista. Tällä kertaa mukana on EDIT:in Viivin ja Sannan lisäksi vierailevana tarkastelijana Heikki Kivelä. Viivi: Tykkäsin kun oli ilokaasu ja poppers! Sanna: Mä en ees tajunnu eka että siinä on jotain ilokaasua tai poppersia! Katoin vaan, että jaha jotain ne siellä vetää pandan peristä. Sit ku ymmärsin tän poppers- ja ilokaasujutun niin se alko vaikuttaa joltain bailukulttuurin (öö oisko joku katu-uskottavampi sana tälle?) tai sen tyhjyyden kommentaarilta. Heikki: Minusta se performanssi vaikutti tosi vahvasti sellaiselta maskuliinisen seksuaalisen energian patoutumien ja purkaumien nähtäväksi ja osin kuultavaksi saattamiselta. Tuli tosi vahva mielleyhtymä Coilin vuoden 1984 debyyttijulkaisuun How to Destroy Angels, joka on eräänlaista “rituaalimusiikkia miehisen seksuaalisen energian akkumuloimiseksi”. Samaistumista edesauttoi koko se asetelma; kaksi miestä, vähän kokeelliset äänimaailmat, huumautuminen ja tämän kaiken mielenkiintoinen esitystapa. Sanna: Hmm. Kun musta se ei jotenkin ollu edes niin seksuaalinen. Toki ne siinä nylkytti paljon – ilmaa ja pandaa ja sitä toista pehmolelua, mutta se oli tosi mekaanista. Että joo, tässä vedän kaikkee ja sitte nylkytän, koska näin kuuluu tehdä. Heikki: Totta, ei se ainakaan semmosen kaikista konventionaalisimman maskuliinisuuden ja/tai seksuaalisuuden esittelyä ollut, jotain semmosta valitun pakon ja impulssien ohjailemaa liikehdintää ilman mitään vihjailuja. Sanna: Niin ja siis mekaanista sillä tavalla, että siitä puuttu jotain. Halu! Jotenkin siitä puuttui kokonaan halu. Sit ne alakuloset repliikit vielä. Puhuu pimeydelle ja “I’m gonna fuck you in your wound”. Onneks ne repliikit oli muuten englanniks! Sillä tavalla ne etäännytti sopivasti. Heikki: Joo, “Hello darkness, my old friend” ja tuo haava-asia esitettiin minusta pääosin mukavan säyseästi. Kaikki tapahtui muutenkin tosi angstivapaalla vyöhykkeellä, mikä oli minusta oikeastaan koko jutun vahvuus. Omalla tavallaan just se pimeyden (miten kukin sen nyt tahtoo määritellä) tervehtiminen kävi viihdyttävän lakonisesti, samoin kuin muutenkin koko esityksen loppuunsa vieminen: ilman puuduttavaa tunne-elämöintiä. Viivi: Oonpas nyt myöhässä tässä kommentoimassa. Irrallaan performanssista mua rupes oikeesti tekee vähän pahaa sen ilokaasun ja nitriittien määrä siinä kuumuudessa. Hui. Oon Sannan kanssa samaa mieltä siitä, että tuli just olo, että “nylkytän, koska näin kuuluu”. Niin ja siitähän vähän puhuttiin, että kun “naisseksuaalisuus” on jotenkin niin pinnalla, niin oli jotenkin virkistävää kaks miestä. Mutta ehkä johtuu vaan siitä skenestä missä me ollaan? Mä pidin siitä, mutta tuntuu että oon jo sanaton. Mut siis toimi hyvin oikeestaan kaikki siinä. Mitä muuten mietitte näiden kahden esiintyjän keskinäisestä suhteesta? Nehän olin aika erillään toisistaan, tehden kuitenkin molemmat samaa juttua. Kommunikoiko ne teidän mielestä mitenkään? Heikki: Ilmapallo oli yhteinen ja molempien kasvoissa oli jotain tahraista nöyhtää! Ehkä se tekohaava oli vain toisessa ja siirtyi siitä sitten pehmoleluun. Näistä nyt voisi tietysti tehdä jotain päätelmiä, mutta ei se perusajatus sinänsä mitään ylitulkitsemista kaipaa. Esiintyjien keskuudessa vallitsi sellainen kahden performanssitaiteilijan välinen koheesio, molemmat toimi yhtä tärkeinä ja tasapainoisina elementteinä siinä kokonaisuudessa. Molempia oli yhtä mukava tarkkailla, vaikka ehkä se tatuoitu oli kuitenkin minusta jotenkin enemmän inessä (tai pihalla). Sanna: Niiden yhtenevät pooloasut (ja paitojen riisuminen) sitoi ne visuaalisesti toisiinsa, mut muistaakseni kumpikaan ei oikeastaan ottanut toiseen kontaktia elein tai katsein – varmaan just ainoastaan silloin kun vaihtoivat popperspandaa (vai oliks se ny se ilokaasu? oon niin ulkona näistä!). Mietin, että oisko siinä eroa jos olis ollu vaikka vaan yksi tyyppi. Luulen, että se ois voinu toimia niinkin mutta se toisto tehosti sitä mekaanisuudentuntua hyvin. Viivi: Ilokaasupanda! Mun mielestä se olis voinut toimia niinkin, että on vaan yksi esiintyjä. En ole muistaakseni nähnyt MSL:n performanssia aiemmin, vaikka jotenkin ne tiedänkin. Jos olis nähnyt aiemmin niin vois sanoa ehkä enemmän heidän kahdenkeskisestä olemisestaan. Sanna: Oiski kreisi ku siinä performanssissa olis vaikka kymmenen tyyppiä! Musta oli kiva, että tulin paikalle tietämättä oikeastaan mistään mitään ja kaikkeen kyllästyneellä asenteella (lol). Silloin voikin joskus päästä vähän paradoksaalisesti ehkä kaikkein avoimimpaan asenteeseen ja nyt yllätyin tosi positiivisesti. Lisää tätä!]]>
