Maeve Brennanin Listening in the Dark (2018) kuuluu Wäinö Aaltosen museossa hiljattain alkaneeseen hankkeeseen, jonka teemana tänä vuonna on juurikin erilaisten elämänmuotojen vuorovaikutus ja kanssaelo. Aiemmin Valokuvakeskus Perin tilana toiminut suuri huone museon toisessa kerroksessa on nyt omistettu WAMx-ohjelmistolle, joka suunnitellaan yhdessä vaihtuvan kansainvälisen asiantuntijan kanssa. Tämän kauden vierailevana kuraattorina on toiminut brittiläisen Camden Arts Centren Gina Buenfeld.

Listening in the Dark kertoo lepakoista, kivistä, tutkijoista ja tuulivoimaloista, muun muassa. Kolme varttia kestävä dokumentaarinen videoteos kerrostaa eri kertojan ääniä, kuvamateriaalia, paikkoja ja aikakausia hallitusti, mutta liikoja selittelemättä. Elokuvaa rytmittävät kuvat, joissa tuulimyllyjen lavat humisevat metsiköiden takana ja peltoaukeilla. Teoksen lähtökohtana on ollut Brennanin opiskeluaikoinaan kohtaama uutinen, jonka mukaan tuulivoimaloiden ympäristöstä on löytynyt kuolleita lepakoita.

Elokuva tarkastelee uutista ja siihen liittyviä syy-seuraus-suhteita paljolti tieteen historiaa ja nykypäivää rinnastamalla, tuoden esiin sekä tietomme vähyyden että viimeaikaisuuden. Esimerkiksi lepakot ovat edelleen suurelta osin tuntematon eläinryhmä, vaikka nykypäivänä pidämme itsestään selvänä tietoa siitä, että ne suunnistavat kaikuluotauksen avulla. Yhtenä merkittävänä äänenä elokuvassa onkin yhdysvaltalainen eläintieteilijä Donald Griffin (1915–2003), joka oli keskeinen hahmo varhaisessa eläinten tietoisuuden ja kaikupaikannuksen tutkimuksessa. Lepakoiden ominaisuudet ja merkitys ekologiassa avaavat vaihtoehtoisia näkökulmia eri lajien evoluutioon, asemaan ja toimintaan ekosysteemissä. Ei vähiten ihmisten. 

“The human body reaches physically into other things, and the boundaries between one thing and another collapse.”

Jälkikäteen muistoa elokuvasta hallitsee sen äänimaailma, jossa sekoittuvat lepakoiden vikinä, kaikuluotaimen naksutus, veden eri olomuodot meren tyrskyistä luolassa kaikuviin tippuviin pisaroihin sekä tuuliturbiinin lapojen pahaenteinen humina. Äänessä on toki myös joukko ihmisiä, tutkijoita useasta sukupolvesta, kaikilla erilaiset englannin kielen aksentit. Tekstityksen puuttuminen terästää kuuloaistin, mutta silti jotain jää peittoon. Katselukokemukseen sekoittuu huomio siitä, kuinka mieli takertuu kielellä ilmaistun tiedon talteen saamiseen. Epäonnistuminen tässä tehtävässä voi johtaa turhautumiseen, ja sen myötä mahdollisesti myös havaintojen hierarkiasta irti päästämiseen. Ymmärränkö enemmän, jos kuulen tarkasti joka sanan? Jääkö jotain huomaamatta, jos keskityn ihmisten puheisiin?

Videoesseen alussa on kuva valkoisten hansikkaiden peittämistä käsistä, jotka liikkuvat oudon kiehtovalla tavalla. Ääni paljastaa, että nyrkkien sisällä on lepakko. Olento on käsittelyssä, jonka samanaikainen herkkyys ja määrätietoisuus hätkähdyttää – tutkimus tuntuu yhtä aikaa arvostukselta ja väkivallalta. Elokuvan estetiikka on paikoin tulkittavissa dystooppiseksi, mutta lepakkotutkijoiden aito innostus ja ihmetys ei-inhimillisen edessä luo teokseen lämpöä. Näiden havaintojen suhde toisiinsa puolestaan tuo tajuntaan outouden tunteen siitä, miksi tietynlaiset luonto(suhde)kuvauksen tyypit herättävät tietynlaisia tuntemuksia. Brennanin teoksessa virtaa hitaasti kuvia muun muassa paleontologisista näytteistä ja merenalaisten räjähteiden aiheuttamista paineaalloista, jotka tuntuvat välillä irrallisilta, mutta kuitenkin jollain tapaa painavilta. Jokin elokuvan rakenteen ja sisällön suhteessa, jokin yhtä aikaa vakaa ja jännittävä vire saa kyseenalaistamaan arvojärjestelmän, jossa ihmisen muotoinen eläin on suuremman samaistumisen kohde kuin vaikkapa veden vuosituhansien aikana uurtama rantakallio.

Tuota kivettynyttä käsitystä työstää omalla tavallaan myös Daisy Hildyardin The Second Body. Esseen lähtökohtana on ajatus siitä, että ihmisellä on kaksi kehoa: arkitodellisuudessa käsitettävä, paikallinen keho ja toinen, universaali keho, jonka olemassaolo vaikuttaa koko ajan kaikkiin eläviin olentoihin. Näinä päivänä tuota toista kehoa käsitellään usein ihmiselämän aikana tuotettujen päästöjen ja kulutettujen luonnonvarojen kautta. Hildyard puhuu kuitenkin globaalien vaikutusverkostojen sijaan nimenomaan kehollisen olemisen, huokoisuuden, epävakaisuuden, vuotamisen ja pysymättömyyden tasoista. Hän etsii mahdollisia reittejä siihen, missä ja milloin nämä kaksi olemassaolon muotoa voisivat olla läsnä kokemuksessa yhtäaikaisesti, ilman tunnetta niiden erillisyydestä.

The Second Body hahmottelee yllättäviä yhteyksiä tunnettujen tietämisen tapojen välille ja esseemuodolle ominaisesti teokseen piirtyy myös kirjoittajan omakuva. Hildyard lähtee tutkimaan ihmislajia eläimenä ja sen suhdetta kanssaeläimiin sekä henkilökohtaisten kokemusten ja fiktiokirjallisuuden hahmojen kautta että kohtaamalla erilaisia asiantuntijoita teurastajasta molekyylibiologiin. 

“If you are to believe that you are present in the intestines of a Russian seagull then you need to see at least a little of its blood.”

Kuten Brennanin videossa, myös Hildyardin teoksessa erityisesti luonnontieteiden tapa hahmottaa ja muokata todellisuutta asetetaan mikroskoopin alle. Ekologian ja käyttäytymistieteen oppikirjojen kautta käy lähes irvokkaalla tavalla selväksi, ettei ihmistä nähdä eläimenä muiden joukossa. Niiden(kin) kautta opimme, että ihminen ei elä ekosysteemeissä vaan häiritsee niitä, ja tämän yhden lajin vaikutus mihin tahansa elinympäristöön on sen “luonnollisuuden” loppu. Sen sijaan etäisyys ihmisen ja muiden lajien välillä esitetään luonnollisena. 

Tarkastellessaan kehojen maailmaa yhä lähempää Hildyardille kuitenkin selviää väistämättä, ettei tiedekään todellisuudessa tue käsitystä olentojen erillisyydestä. Lajien väliset erot ovat keinotekoisia, sillä “lajit” muuttuvat ja liukuvat koko ajan eikä evoluutio lakkaa tapahtumasta. Mikrotasolla ei ole edes yhtä vallitsevaa tulkintaa siitä, mikä on eläin. Siitä huolimatta käsitystä erillisyydestä ylläpidetään, sillä kompleksissa maailmassa usein “yksinkertaistus on parempi kuin totuus”. Hildyard huomaa, että pelkästään mittakaavaa liu’uttamalla on vaikeaa päästä kiinni molempiin kehoihin. Esimerkiksi Earthrise, kuuluisa kuva maapallosta avaruudesta käsin katsottuna, hämärtää kaikki elämänmuodot yhteen. Pelkästään kehojen sisälle katsominen hukkaa sekin jotain. Ääripäät hävittävät yksilön.

Yksilöllisyyden menetys on jotain, mitä kulttuurissamme on pyritty viime aikoina välttämään kaikin keinoin. Hildyard jäljittää kahden kehon asuttamisen ja sen käsittämisen tietynlaiseen kauhun kokemukseen, jota hän havainnollistaa muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjan Lilan hahmon avulla. Kauhu syntyy kehon rajojen liukenemisesta, toisiin olentoihin rinnastumisesta ja sulautumista. Tämän ajan ihmislajin käyttäytymiselle on ominaista kokea omasta ainutlaatuisuudesta luopuminen tuskalliseksi.

Hildyardille itselleen eräs tuskallinen tapahtuma muuttuu kuitenkin vapautumisen kokemukseksi. Joen tulviessa hänen taloonsa ja ottaessa haltuun jokaisen hänen omistamansa tavaran tulevat kaksi kehoa lähemmäs toisiaan. Oman kodin liuetessa veteen ja täyttyessä mudasta sekä läheisten ja tuntemattomien ihmiseläinten kanssa suoritettu loputon puhdistustyö tekevät hetki sitten selkeinä olleista rajoista absurdeja.

“…as if my body was growing longer and more loose. I no longer had to be responsible for this woman’s clothes, this kitchen knife, this child’s toys. They had been repossessed.”

Hildyardin kuvailema kauhun kokemus sijoittuu Brennanin Listening in the Dark -elokuvassa sen alkupisteeseen. Tuulimyllyjen aiheuttama kärsimys lepakoille tuo tietoisuuteen ekosysteemin laajuuden ja monimutkaisuuden konkreettisella tavalla. Pyrkimys hyvään ei takaa välttämättä hyvää kaikille toisen kehomme koskettamille olennoille. Tarvitsemme sekä yksilöllisiä kehon, kodin ja lajin rajoja pystyäksemme tarkastelemaan kokonaisuutta, että mitä erilaisimpia keinoja näistä käsityksistä hellittämiseen.

WAMx: Maeve Brennan – Listening in the Dark
30.8.–17.11.2019
Wäinö Aaltosen museo, Turku

Daisy Hildyard: The Second Body
Fitzcarraldo Editions, 2017

Kaikki kuvat Maeve Brennanin teoksesta Listening in the Dark | WAM
Kaikki sitaatit Daisy Hildyardin kirjasta The Second Body