Tilat vaihtuvat toisiin. Ne ovat tyhjiä rappukäytäviä, toimistoja, asuinhuoneistoja ja loputtomia käytäviä. Kuuluu vain ilmastointilaitteen hurinaa, loisteputkien särinää sekä askelten kokolattiamatolla tassuttelevat tai linoleumilla läpsyttelevät äänet – ja sitten tömähdys, kun hypähdetään tilasta toiseen. 

Osana Jaakko Pietiläisen Sinnessä esillä olevaa Architectural Digest –näyttelyä nähtävä Sentences-videoteos (2023) kuvaa jonkinlaisessa välitilassa olevia tai siirtymiin liittyviä tiloja. Kahdenkymmenen minuutin mittaisessa teoksessa ollaan jatkuvasti liikkeessä, ja se perustuu yhteen pitkään kamera-ajoon. Kamera liukuu paikasta toiseen seinien lävitse ja pompahtaa vaivattomasti yläkerrasta alakertaan tai toisin päin. 

Pietiläinen ammentaa sekä modernistisesta arkkitehtuurista että pelimaailmasta. Sentences-videoteoksen digitaalisesti luodut ympäristöt kuvaavat ihmisen rakentamia tiloja, mutta ihmisiä niissä ei juurikaan nähdä. Rakennukset ovat aikakapseleita, ja jokainen tila on täynnä materiaaleja ja yksityiskohtia, jotka assosioituvat tiettyyn aikaan: puolipaneelit, rappukäytävän sinappisenruskeat tai pastelliset sävyt, keittiön kaapistot ja tasot tai asuntojen ulko-ovet. Kaikki on viimeisteltyä yksityiskohtia, materiaaleja ja valon heijastuksia myöten. Tilojen tunnelma on kuitenkin outo ja levottomuutta herättävä. Ja vaikka paikat vaihtuvat, jokin junnaa paikoillaan. Liukuportaat pyörittävät samaa mattoa ympäri, ympäri. Kanankoivet pyörivät itsensä ympäri mikrossa. Robotti-imuri rullailee kaikessa rauhassa lattialla jätesäkin ympärillä näöntarkastuksissa käytettävä E-taulu kyydissään. 

Tilat laajenevat myös itsensä ulkopuolelle ja vuotavat toisiinsa esimerkiksi televisiovastaanottimien muodossa. Eräässä huoneessa televisiosta näkyy, miten jossakin toisessa ajassa ja paikassa sijaitseva henkilö heiluttelee valtavan pitkiä vaaleita hiuksiaan. Kukaan ei vain ole tyhjää sohvaa lukuunottamatta katsomassa sitä. 

Samaan aikaan – vai seuraavaksi? – yläkerran vaaleansinisessä kylpyhuoneessa kuuluu veden tiputtelun ääni. Ehkä joku pian tulee kylpemään tai korjaamaan sen. Ehkä kukaan ei enää tule.

Hyvästit hotellille

Näyttelyn toinen teos on viidestätoista vedoksesta koostuva julkisivupiirros Suunnitelma (2023), joka kuvaa muistinvaraisesti rakennusta Pietiläisen lapsuudesta. Tunnistan sen, miten tiettyihin rakennuksiin voi palata mielessään ja liikkua niissä. Juuri nyt kuljeskelen Hotelli Savonsolmussa Pieksämäellä. 

Muistoni Savonsolmusta tuntuvat samalta kuin liukumat ja hypähdykset tilasta ja ajasta toiseen Sentences-teoksessa. Alakerran terassi, pomppulinna ja asfaltti. Ravintolan metallijalkaiset, siniset tuolit ja liinoilla peitetyt pöydät. Matala, sylinterimäisten muotojen peittämä katto ja sisääntulon suihkulähde. Alakerran yökerhon pieni, kaiteilla rajattu ja upotettu tanssilattia, välkkyvät värivalot ja valtavat ikkunat ulos pimeään järvimaisemaan. Hotellikäytävien kokolattiamatot, saunaosasto ja uima-altaan vaaleat kaakelilaatat. 

Muistot kiinnittyvät tiettyjen tilojen lisäksi tapahtumiin: Pilkkikilpailut, penkkareiden jatkot, PMMP:n tai isäni tanssiorkesterin keikat. Ja sitten se hetki, kun katson palavaa hotellia auton ikkunasta.

Olin pääsiäisenä Pieksämäellä, kun Savonsolmussa syttyi tulipalo. Olen yrittänyt ottaa haltuun aikajanaa. Kiersin hotellin ympäri rantateitä pitkin koirani kanssa varmaankin juuri silloin, kun yhdessä hotellihuoneessa raapaistiin tikku tai sytytettiin sytkäri. Olin ehtinyt mummoni luokse, kun hälytys tuli hätäkeskukseen. Ikkunat ja ilmanvaihto piti sulkea ja pysytellä sisällä, mutta aika moni paikallinen paineli katsomaan. Mekin ajoimme autolla ohi. 

Katson puhelimeni ruudulta kuvaa, jossa yläkerran betoniparvekkeelta liekit lyövät ja savu nousee. Mielessäni näen toisen kuvan samoilta parvekkeilta: Hannele Lauri tupakoimassa aamutakki yllään kaikessa rauhassa. Melkein kuulen sateen ropinan ja verkkaisen, pimputtavan musiikin. 

Jälkimmäinen kuva, sade ja musiikki ovat Honkasalo–Niemi–Virtanen-kollektiivin videoteoksesta Terminal Beach (2018), joka perustuu brittiläisen J. G. Ballardin vuonna 1964 julkaisemaan scifi-novelliin. Videoteoksessa seikkaillaan ydintuhon jälkeisessä ajassa eräällä saarella, mutta se on kuvattu Savonsolmussa. 

On palanutta nurmikkoa, aneemisia puita ja ihmisen rakentama maisema: harmaa betonirakennus, sen rujot pinnat ja suuret ikkunat. Historiallisiin saumakohtiin mieltynyt turisti, Traven, käyskentelee atomiajan kynnyksellä viihtymis- ja rentoutumistarkoituksiin rakennetussa keskuksessa. Hän nojailee kaiteeseen parvekkeella tai käytävällä, makaa tyhjän uima-altaan pohjalla ja asettuu syömään järvelle – tai altaille – avautuvien ikkunoiden viereen liinalla peitetyn pöydän ääreen, siniselle tuolille. Hannele Laurin käheä, upottava ääni kertoo, kuinka keskuksen avajaisia juhlittiin villisti. Oli konjakkia ja toisiinsa kietoutuneita kehoja ja sitten kosmista syyllisyyttä. Niin, atomi revittiin rikki ja sen hiukkanen halkaistiin. Kodit, kaupungit ja linnoitukset tuhoutuivat. Samaan aikaan kuvassa jälkiruoaksi tilattu punainen hyytelö hyllyy lautasella, kunnes Traven lopulta halkaisee, paloittelee ja syö sen.

Terminal Beach on hidastempoinen ja hypnoottinen. Hannele Laurin äänellä se maalaa kauniita ja karmivia kuvia, jotka sopivat täydellisesti Savonsolmun miljööhön ja tuntuvat kertovan juuri siitä ja jotka samaan aikaan muuttavat hotellin täysin fiktiiviseksi. Näen tutut tilat ja samalla jotain ihan muuta. Hurjien juhlien lisäksi on helppo kuvitella sen ympäristössä hiippailevan nykyisinkin säteilykissoja (Strahlenkatzen), jotka on jalostettu varoittamaan vaarallisesta säteilystä mutta vaihtavat turkkinsa väriä mielensä mukaan. 

Ajan ja tilan kynnykset ylittyvät saareen rakennetussa keskuksessa kerta toisensa jälkeen, kunnes on aika hyvästellä kaikki. Hyvästi Alamogordo, hyvästi Peking, hyvästi Pariisi, hyvästi New York ja hyvästi Traven, Hannele Laurin ääni luettelee, kun katson Travenin loittonevaa hahmoa.

Kuka itkisi betonikuution perään? 

En haluaisi hyvästellä Savonsolmua. Sen kohtalo surettaa minua. Olen kiintynyt siihen henkilökohtaisella tasolla, mutta 1970-luvun betoniarkkitehtuuria edustavalla rakennuksella on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 

Vuoden 2016 rakennusinventaariossa Savonsolmun todetaan edustavan “1970-luvulle tyypillistä hillittyä betonibrutalismia. Julkisivuissa samoin kuin sisustuksessa näkyy myös ajankohdalle tyypillinen futurismi ja avaruusarkkitehtuuri.” Vielä silloin rakennuksen alkuperäinen, SOK:n arkkitehdin Maunu Kitusen suunnittelema ulkoasu oli säilynyt hyvin, samoin Harry Boströmin suunnittelema sisustus. Sisätilojen verhoilut ja seinäpinnat, alkuperäiset kokolattiamatot sekä alkuperäiset kiinto- ja irtokalusteet olivat säilyneet siinä määrin, että hotellia markkinoitiin design- ja retrohotellina. 

Joitakin vuosia sitten hotelli sai uuden, hyvin epämääräiseksi osoittautuneen omistajan, joka suurista lupauksista huolimatta jättää jälkeensä laiminlyötyjä kiinteistöjä pitkin maakuntia. Sen seurauksena hotelli oli jo ennen tulipaloa päässyt rapistumaan, ikkunat rikottu ja paikat sotkettu. 

Tuntui erikoiselta sattumalta, että samana päivänä, kun Savonsolmu paloi, julkaistiin YLE Areenassa betoniarkkitehtuurin purkubuumia käsittelevä Rehellisesti ruma betoni -dokumentti (2022).

Mikaela Weurlanderin dokumentti näyttää betonirakennusten karun monumentaalisuuden mutta katsoo niitä myös läheltä ja tarkentaa upeisiin harmaisiin pintoihin. Niitä kuvaillaan kauniisti; ne tuovat mieleen yöperhosen siiven tai ihmisen ihon. Kun rakennus on riisuttu koristeellisuudestaan, huomio voi kiinnittyä tunnelmiin, muotoihin, pintoihin ja valon liikkeeseen. 

Dokumentissa kerrotaan, miten suomalaisen arkkitehtuurin erikoisuuksia on hieno modernismi mutta myös näiden rakennusten systemaattinen purkaminen. Rakennusteollisuus tuottaa 40 prosenttia Suomen päästöistä, ja on järkyttävää, että jatkuvasti puretaan vanhaa ja rakennetaan uutta, vaikka kestävämpää olisi korjata. Erityisesti modernismin kohdalla tuntuu olevan jonkinlainen sokea piste siinä, ettei sitä (vielä?) nähdä säilyttämisen arvoisena. 

Kuka itkisi betonikuution perään, dokumentissa kysytään. Minä ainakin. Olin pöyristynyt siitä, miten moni tuntui iloitsevan siitä, että Savonsolmussa oli syttynyt tulipalo. Palaisi vaan maan tasalle, jotkut sanoivat. Ei betoninen rakennus kuitenkaan sillä tavoin pala, vaan se täytyy purkamalla purkaa. 

Nyt Savonsolmu on välitilassa. Se ei ole enää kunnossa, mutta sitä ei ole vielä purettu. Se on terminaalivaiheessa erään fiktiivisen rannan tapaan ja niin saattaa olla modernistinen arkkitehtuuri laajemminkin. En haluaisi, että sellaisiin tiloihin pääsee kohta enää vain virtuaalisesti. Hyvästi Traven, hyvästi Savonsolmu. 

Mielessäni vilistän edelleen näissä kaikissa tiloissa. Tömähdys, ja olen vaihtanut taas paikkaa.

Jaakko Pietiläinen: Architectural Digest Sinnessä 21.5. saakka.

Artikkelikuva: Jaakko Pietiläinen, Sentences, 2023 (rajattu stillkuvasta)