Suomessa ei ole koskaan käyty laajamittaista julkista keskustelua kolonialismista. Moni saattaa yhdistää dekolonialismin ainoastaan siirtomaa-aikaan ja sen päättymiseen. Ja koska siirtomaita ei enää virallisesti ole, ei myöskään dekolonisaatiolle nähdä tarvetta. Usein vedotaan myös siihen, ettei Suomi ottanut osaa kolonialismin hirmutekoihin, koska sillä ei koskaan ollut omia siirtomaita.

Väite ei ainoastaan ylenkatso vaan sivuuttaa täysin Suomen valtion ja kansalaisten osallisuuden eri kolonialistisissa projekteissa sekä eritoten saamelaisten kohtelun. Tämän lisäksi se jättää huomiotta mahdollisesti tärkeimmän seikan eli kolonialismin, rodun ja kapitalismin väliset suhteet.

Kolonialismissa ei ole koskaan ollut kyse ainoastaan taloudellisesta ja materiaalisesta riistosta. Sen olennaisena osana on ollut rotuun perustuvan ihmiskuvan luominen, mikä on asettanut yksilöt, kansat ja kulttuurit hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen. Tämän rakenteen sisällä valkoisesta eurooppalaisesta ihmisestä tuli modernin ajan sekä ihmisen kehityksen mittatikku, jonka eritasoisina esiasteina muut ihmisryhmät ja kulttuurit on kuvattu.

Näitä väitettyihin biologisiin eroihin perustuvia rodullisia valtarakenteita ei pystytetty ainoastaan näennäistieteen voimin. Museoinstituutiolla on ollut keskeinen rooli näiden rakenteiden luomisessa, ylläpitämisessä ja uusintamisessa. Museot ovat piirtäneet näyttelyillään kuvan sankarillisista tutkimusmatkailijoista ja antropologeista, jotka henkeään uhaten lähtivät kartoittamaan suurta tuntematonta maailmaa. Näiden ”löytöretkien” saavutuksia on esitelty osana suurta sivistysprojektia, johon rationaalinen länsimainen ihminen on luonnostaan velvoitettu.

Löytöretkillä vastaan tulleiden kansojen ja kulttuureiden ei katsottu kuuluvan modernin ihmisyyden piiriin. Edelleen kaikenlaisten ryöstösaaliiden säilyttämistä ja esittämistä eurooppalaisissa ja pohjoisamerikkalaisissa museoissa pidetään perusteltuna. Nämä näyttelyt on usein rakennettu muinaisten sivilisaatioiden tarkastelemisen ympärille, jotta yleisö voi hämmästellä, mitä yhtäläisyyksiä niillä onkaan ollut valkoisen sivistyneen ja modernin ihmisen kanssa.

Museoinstituutio ja dekolonialismi

2010-luvulla Suomessa käytiin kiivasta julkista keskustelua Guggenheimin säätiön taidemuseon avaamisesta Helsinkiin. Yksi hankkeen puolestapuhujien argumentti oli, että Suomesta puuttui kansainvälistä mainetta nauttiva taideinstituutio. Guggenheimin saapuminen Helsinkiin jäi hankkeen tukijoiden haaveeksi. Kaupunki sai kuitenkin uuden museon, kun Amos Rex¹ avasi ovensa vuonna 2018. 

Alusta asti Amos Rex on todistanut, ettei kansainvälisen näkyvyyden saavuttamiseksi tarvita kallista tuontibrändiä. Museo on kerännyt ylistystä niin kotimaisilta kuin ulkomaisilta kävijöiltä, ja sen näyttelyihin jonotetaan ajoittain tunteja. 

2020-luvun alussa keskellä koronapandemiaa Black Lives Matterin kaltaiset liikkeet synnyttivät poliittisen paineen, jonka myötä rasismin ja kolonisaation kysymykset palasivat voimalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vuonna 2020 Amos Rexissä avautunut näyttely Egyptin loisto on hyvä esimerkki, kun tarkastellaan yhtä tuon ajan merkittävimmistä kansainvälisistä taide- ja kulttuurikentän megatrendeistä, dekolonisaatiota. 

Egyptin loisto -näyttely esitteli faaraoiden ajan Egyptin kulttuurin rikkautta lukuisten eri artefaktien avulla. Se pyrki esimerkiksi havainnollistamaan, kuinka silloin käytössä olleet asiat – kuten 12 kuukaudesta muodostuva kalenterivuosi – ovat edelleen käytössä nykyaikana.

Yksi näyttelyn keskeisistä teemoista oli kuolema, ja esille oli laitettu kolme muumiota. Vainajat saivat suurta huomiota osakseen, mikä ei ole ihme. Eurooppalaisia ovat pitkään kiehtoneet eksotiikkaa tihkuvat kuvaukset muinaisesta Egyptistä. Lisäksi muumiot elävinä kuolleina ovat vakiintunut osa länsimaista populaarikulttuuria. 

Muumiot onnistuivat lumoamaan myös Amos Rexin. Vaikka museo pyrki siihen, ettei muumioita karnevalisoitaisi, se järjesti näyttelyn yhteydessä muumioteemaisen Kauhujen yö -elokuvakokonaisuuden yhteistyössä Night Visions -festivaalin kanssa. Museossa tiedostettiin muumioiden esittämiseen liittyvät eettiset kysymykset, mutta samalla ne sivuutettiin sanomalla, ettei Amos Rexillä ole tarjota valmiita vastauksia niihin. Sen sijaan toivottiin, että näyttely kirvoittaisi keskustelua muumioita koskevista eettisistä ja moraalisista dilemmoista.²

Kriittisemmän katsauksen Amos Rexin näyttelyyn toi Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden toteuttama Egyptin varjo -kurssiprojekti. Opiskelijat perehtyivät näyttelyyn ja pyrkivät tarjoamaan siellä esillä oleville esineille oman äänen. Projekti nosti esiin Egyptin loiston kaltaisten näyttelyiden merkityksen kolonialistisen maailmankuvan uusintamisessa. Vaikka Amos Rexissä on tiedostettu ainakin osa näyttelyn ongelmista, ei museo itse ole halunnut käsitellä niitä – puhumattakaan siitä, että näyttely olisi rakennettu eurosentristä ja kolonialistista ymmärrystä historiasta haastavaksi tai purkavaksi. Sen sijaan museo halusi ensisijaisesti järjestää spektaakkelin, jonka sivutuotteena saattaisi parhaimmillaan syntyä rakentavaa keskustelua museoinstituution roolista eettisesti hankalien sisältöjen äärellä.

Ei-eurooppalaisten kansojen ja kulttuurien esittämistä erilaisina mutta tasa-arvoisina tapoina olla ihminen ei ole pidetty museoissa merkityksellisenä ennen kuin viime aikoina. Sen sijaan museot ovat olleet eurooppalaisen valkoisen tilan ja katseen ruumiillistumia. Ei ole riittävää vain pohtia, onko eettisesti kestävää tapaa näyttää muumioita yleisölle. Rasismiin nojaavan kolonialistisen rakenteen sisällä sille löytyy aina jokin hyvä peruste. 

Pikemminkin tulisi kysyä, onko muumioiden esittäminen relevantti keino haastaa nämä ongelmalliset rakenteet. Museoinstituutioiden dekolonisaatio ei ole vain identiteettipoliittinen kuriositeetti, vaan instituutioiden on otettava aktiivinen rooli sen edistämisessä. Tämä edellyttää tietoisuutta siitä, mitä dekolonisaatiolla tarkoitetaan ja miksi museot ovat olleet keskeisessä roolissa rasistiseen hierarkiaan perustuvan kolonialistisen maailmankuvan edistämisessä. 

On pureuduttava tarkemmin siihen, mitä dekolonialismi museoissa voisi tarkoittaa. Egyptin loiston kaltaisten näyttelyiden tarkoitus on toimia spektaakkeleina eikä pyrkiä tietoisesti haastamaan kolonialismin värittämää kuvaa kulttuurien historiasta. Sen sijaan näyttelyt tarjoavat lähinnä Indiana Jones -henkistä viihdykettä.

Kokoelmat ja yleisötyö

Museoinstituution keskeisimpiä tehtäviä on kokoelmiinsa kuuluvien kulttuurillisesti merkittävien aineellisten tai aineettomien asioiden säilyttäminen. Vaikka kokoelmien muodostamiseen liittyvistä eettisistä ongelmista on keskusteltu sekä museoammattilaisten että kulttuurintutkimuksen saralla, on niiden tunnistaminen ja tunnustaminen yleisellä tasolla vähintäänkin vajavaista. Kokoelmia koskevien eettisten kysymysten ymmärtäminen on kuitenkin kriittistä museoinstituution dekolonisaatiota ajatellen. Kuten jo aiemmin mainittiin, ei riitä, että kysytään, onko muumioiden esittäminen moraalisesti oikein. Museoiden on kysyttävä: miksi muinaisten ihmisten ruumiit edes kuuluisivat niiden kokoelmiin?

Kansallismuseon Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu -näyttely³ vuosina 2021–2022 oli onnistunut esimerkki koloniaalisten rakenteiden tarkastelusta sekä tietoisesta yrityksestä lähteä purkamaan niitä. Yhdessä saamelaismuseo Siidan kanssa toteutettu näyttely rakentui Kansallismuseon kokoelmissa olleiden saamelaisesineiden palautuksen ympärille. Näyttelyssä nämä esineet asettuivat dialogiin saamelaisten käsityöntekijöiden ja nykytaiteilijoiden teosten kanssa. Vuoropuhelussa korostuivat kulttuuriperinnön merkitys yksilöiden ja yhteisöjen identiteeteille, minkä lisäksi sen avulla haluttiin purkaa kolonisaation normalisoimia tapoja esittää saamelaiskulttuuria museoissa.

Läntisessä maailmassa on totuttu ajattelemaan, että ei-eurooppalaisten kansojen artefaktit saavuttavat todellisen arvonsa vasta kun ne ovat osa sen sivistyskoneistoa. Artefakteja esittelemällä on pidetty yllä kolonialismin myötä syntynyttä rasistista ymmärrystä siitä, mitä on olla ihminen. On myös ollut tärkeää, etteivät ne päätyisi osaksi ”väärien” ihmisten yksityiskokoelmia. Tai mikä kamalinta, etteivät ne koskaan pääsisi osaksi länsimaisen ihmisen ja kulttuurin tietoisuutta. Koska museot ovat olleet keskeisessä roolissa tämän valtarakenteen luomisessa, niiden tulee olla myös olennaisessa asemassa sen purkamisessa. 

Kulttuurihistoriallisesti merkittävien esineiden ja teosten päätymisestä länsimaisten museoiden kokoelmiin on koitunut yhteisöille ja kulttuureille korvaamattomia menetyksiä. Ajatus siitä, että nämä esineet olisivat arvokkaimmillaan osana länsimaisia instituutioita, joissa niiden avulla kerrotaan ”universaalia” tarinaa ihmisyyden historiasta, on räikeä esimerkki länsimaisen tietoisuuden hybriksestä. Kulttuurihistoriallisesti merkittävien esineiden ryöstö on ollut keskeinen osa kolonisaation myötä toteutettua ihmisyhteisöjen, kulttuurien, identiteettien ja historioiden tuhoamista. Esineiden avulla on luotu eksotisoitunutta, toiseuttavaa ja epäinhimillistävää ymmärrystä ei-eurooppalaisista kulttuureista ja ihmisistä. 

Museoiden kokoelmia ei tule ymmärtää neutraaleina ja objektiivisina historian aittoina. Päinvastoin, ne ovat osaltaan olleet muodostamassa kolonialistista tiedon arkistoa, jonka varassa eurosentrinen ymmärrys maailmasta ja ihmisyydestä on. Tämä ymmärrys taas tuottaa valkoista katsetta, valkoisia tiloja ja valkoisena olemisen muotoja. Niiden muodostamisen eteen on tehty tietoisia valintoja ja hyödynnetty museoiden kokoelmissa olevia esineitä sekä niiden historiaa.

Kokoelmien lisäksi yleisötyö on olennaista museoiden dekolonisaatiossa. Usein dekolonisaatiotyö aloitetaan representaatiosta keskittymällä museohenkilökunnan ja taiteilijoiden moninaisuuden lisäämiseen: kunhan vain saadaan tarpeeksi vähemmistöjen edustajien tuottamia sisältöjä ja näyttelyitä, koloniaalinen maailmankuva on selätetty. Pelkkä representaatio ei kuitenkaan takaa mitään, vaan yhtä suurta huomiota on kiinnitettävä tiloihin ja konteksteihin, joissa esillä olevat sisällöt kohdataan.

Espoon modernin taiteen museo EMMAssa vuosina 2024–2025 esillä olevassa Tschabalala Selfin Samasta korttelista -näyttelyssä⁴  representaation kautta tavoiteltu rasististen ja seksististen stereotypioiden haastaminen ei toteudu. Self on musta amerikkalaistaiteilija, jonka teokset käsittelevät rotua ja sukupuolta. Omakohtaisista kokemuksistaan ammentava naistaiteilija on paperilla täydellinen kiinnitys nykytaiteen museolle, joka pyrkii representaation laajentamiseen. Selfin maalaukset, kollaasit ja veistokset eivät kuitenkaan toimi toivotulla tavalla tilassa, jonka EMMA on luonut.

Useat näyttelyn teoksista nojaavat vahvasti mustien ihmisten kehollisen esittämisen rasistisiin stereotypioihin ja trooppeihin hyperseksuaalisista ja korostetun muodokkaista kehoista⁵. EMMAssa ne ovat esillä valkoisissa tiloissa pääsääntöisesti valkoiselle yleisölle.⁶ On vaikea kuvitella Selfin teosten visuaalisen kielen kykenevän purkamaan mustiin kohdistuvia stereotypioita Suomen kaltaisessa maassa. Oletuksena vaikuttaa olleen, että teokset itsessään riittäisivät tuomaan amerikkalaisen mustan kulttuurin Harlemista Tapiolaan ja laajentamaan ihmisten ymmärrystä rotuun perustuvien identiteettien merkityksellisyydestä sekä ongelmallisuudesta. Kulttuuri ei kuitenkaan koskaan rakennu ainoastaan symbolien, esineiden tai ajatusten varaan. Ne vaativat ympärilleen ihmisiä. EMMAssa Selfin teokset on tuotu keskelle suomalaista kulttuuria, jossa rasismin historiaa koskeva yleissivistys on vähintäänkin puutteellista. Näin ne eivät enää tutki ihmisyyttä vaan ovat valkoisen katseen eksotisoimia, erikoisia kohteita.

Tiloja eivät määritä ainoastaan seinät ja katto vaan se ympäristö – eli kulttuuri – jossa ne sijaitsevat. Tilojen luonteen muokkaaminen vaatii niitä koskevien normien purkamista: mikä on kohdeyleisö, kuka kokee museon omakseen, ja ketkä sinne saapuvat. Onko Selfin näyttely EMMAssa rakennettu puhuttelemaan valkoisten kaupunkilaisten lisäksi myös mustia ja ruskeita suomalaisia ja maahanmuuttajia? 

Jos pyrkimyksenä on uusintamisen sijaan purkaa kolonialismin normalisoimia tapoja esittää ei-eurooppalaista kulttuuriperintöä, prosessi on ulotettava museon tiloihin ja näyttelyiden kokonaisvaltaiseen kuratointiin. Vähemmistöihin kuuluvien henkilöiden palkkaamisen ja taiteilijoiden esittämisen lisäksi on saavutettava yleisöt, jotka kykenevät muokkaamaan ja purkamaan ulossulkevia ja toiseuttavia olemisen sekä esittämisen normeja. Tämä vaatii museohenkilökunnan ja taiteilijoiden moninaisuuden lisäksi yleisöjen kulttuurillisen moninaisuuden aktiivista lisäämistä ja vaalimista.

Museoiden dekolonisaatiolla ei tavoitella ainoastaan taiteen kentän moniäänisyyden ja tasa-arvon lisäämistä. Dekolonisaatio on työkalu, jonka avulla vuosisatoja rodulliseen hierarkiaan perustuneet maailmanlaajuiset valtarakenteet puretaan. Kyse ei ole museoiden sivistystehtävästä vaan kolonialistisen maailmankuvan muuttamisesta. Dekolonisaation myötä museoiden poliittinen toimijuus tehdään näkyväksi, eikä sitä enää valjasteta näiden rakenteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Tällä kertaa tavoite on luoda uusi ymmärrys maailmasta ja siitä, mitä on olla ihminen.

¹ Amos Rex korvasi edeltäjänsä Amos Andersonin taidemuseon, joka toimi Helsingin keskustassa vuosina 1965–2017.
² HS 10.10.2020
³ Näyttely oli esillä 31.10.2021 – 27.2.2022 ja sen visuaalisesta toteutuksesta vastasivat saamelaistaiteilijat Outi Pieski (taiteen valinnoista vastaava) ja Lada Suomenrinne (graafinen suunnittelu/visuaalinen ilme) yhteistyössä sitä valmistelleen työryhmän kanssa.
⁴ Näyttely on avoinna 8.5.2024 – 4.5.2025 ja on osa EMMAn ja Saastamoisen säätiön InCollection-näyttelysarjaa.
⁵ Kuten Jezebel (mustat naiset) ja Mandingo (mustat miehet)
⁶ On muistettava, ettei valkoisuus ole biologinen ominaisuus, vaan poliittisesti luotu epäoikeudenmukainen identiteetti.

Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia

Toimittanut EDIT: Rosa Kuosmanen, Sanna Lipponen, Anu Pasanen ja Viivi Poutiainen
Kirjoittajat: Helen Korpak, Anna-Kaisa Koski, Rosa Kuosmanen, Tuomas Laulainen, Sanna Lipponen, Päiviö Maurice Omwami, Jaakko Pallasvuo, Anu Pasanen, Viivi Poutiainen ja Sini Rinne-Kanto
Graafinen suunnittelu: Jaakko Suomalainen
ISBN 978-952-65243-3-7

Khaos Publishing 2024
Tilaa kirja Khaoksen verkkosivuilta

Teosta ovat tukeneet Saastamoisen säätiö, Grafia ja Taiteen edistämiskeskus