Hevosista ja niihin liittyvistä teknologioista – EDIT

Sulje

Sulje

Hevosista ja niihin liittyvistä teknologioista

Laura Wesamaan HAM-galleriassa esillä oleva näyttely au hasard Pegaso tarkastelee ihmisen suhdetta hevoseen sekä siihen liittyviä teknologioita. Samat teemat olivat läsnä myös Experiments on Togetherness: Herding in Helsinki Central Park -työpajassa. Tämä teksti käsittelee niitä, mutta lähtee luultavasti laukalle.

Tällaisissa kohdissa sekoan. Tiedän mitä tämä on. Tätä varten olen ja tämä on juuri minulle. (Kukaan ei voi estää minua kertomasta kaikkea tätä, ja se on mahtavaa.)

Heinäpaalit rytmittävät tilaa, kuivan heinän pölyinen tuoksu ujuttautuu jopa maskin alle, kutittaa nenää. Tekisi mieli avata paali, katsoa kuinka siivut irtoavat ja kuitenkin jäävät vähän toisiinsa kiinni. Napata siivut syliin, tuntea heinien pistely ja taas se pöly. 

Seinän päällä keikkuu viuhka, crocsi ja huitula, joka valuu seinää pitkin sileänä. Hius- tai häntätupsu. Kauempana katonrajassa roikkuu riimunnaru. Sen lukko hohtaa keltaisena, kiiltävä pinta näyttää uudelta. Tiedän millainen loksahtava ääni syntyy, kun sen kiinnittää päitsiin. 

Liikun tilassa, katselen öljyvärimaalauksia. Niiden väripinnat ovat vaaleita ja tasaisia. Keltaista, sinistä, violettia. Maalauksissa esineet on kuvattu kaksiulotteisina ja kuin pöydälle tarkasti aseteltuina tai jonkinlaisissa kaavakuvissa. Avaimia, muovipulloja, vyölaukkuja, kalastajanhattuja ja taas se crocsi. Maalausjälki niissä on tarkkaa, piirrosjäljen kaltaista viivaa. 

Lattialla makaa iPhone latauspiuhassaan. Siinä näkyy kaiken vehreyden keskellä häntäänsä bumerangina edestakaisin huiskuttava valkoinen hevonen. 

Rakastan tällaista. Sitä että taide ja hevoset kohtaavat tällä tavalla. Tai siis tietysti sitä, että minä saan kohdata ne yhdessä. Velloa siinä, mitä hevoset (ja taide, mutta siis ehdottomasti lähinnä ne hevoset) merkitsevät. 

 

“toiset uskovat, että minulla on siivet.

paitsi elävä, kuten kaikki tässä maailmassa, olen immateriaalinen.

uudelleen ja uudelleen synnyn itseriittoisena subjektina objektien maailmaan ja toimin käsitteenä ollen siten itsekin objekti tähti tähdistö hevonen olio elävä tarina maalaus nisäkäs myytti substanssi substraatti atomi dna hiukkanen neste kuva kumppani”

Laura Wesamaan HAM-galleriassa esillä oleva maalausinstallaatio au hasard Pegaso on ihana. Näyttelyteksti avaa sitä, miten Pegaso on myyttinen ja käsitteellinen entiteetti sekä ihan todellinen, Rooman lähellä asuva ja persikoista pitävä hevonen. Jokainen hevonen on paitsi ihan taikaolento, myös oma yksilönsä ja persoonansa arkisine mieltymyksineen ja pelkoineen. Joku varoo astumasta märkään tai auringonvalon värjäämään kohtaan, joku pelkää muovipussia tai kentän aidalle jätettyä takkia. Maailma näyttää ja tuntuu erilaiselta, jos on 600-kiloinen pakoeläin. 

Näyttelytekstissä puhutaan siitä, miten hevonen on subjektina objektien maailmassa. Jään tähän kiinni. Hevonen ihmisten keskellä, jos joku, on kyllä todella objektina subjektien maailmassa. Hevonen on se, jota puunataan, hoidetaan, ratsastetaan, pidetään hyvänä tai huonosti. Hevonen on pinta, johon projisoidaan (kaikki). Omat toiveet – olivat ne sitten menestystä jossakin urheilulajissa tai sitten siinä lajienvälisestä kumppanuudesta – mutta myös omat epävarmuudet ja pelot. 

Jokin näyttelyn teoksissa, ehkä hevosen kuvat vihkojen kansissa tai ylipäätään hevosten ja arkisten esineiden yhdistäminen, herättää muistoja mutta myös laajempia assosiaatioita siitä, millaista on olla heppatyttö. Elää ja hengittää hevosia. Yrittää ihan kaikin voimin ymmärtää niitä ja sitten kuitenkin olla näkemättä hevosta hevosena. Sitä ajattelee koko ajan ja näkee unia, ihailee ja rakastaa ja toivoisi, että hevonen tuntisi samoin. Ei tunne. 

Maalauksessa on hevonen ylösalaisin. Sillä on kukkia hännässään. Hevonen on maalauksessa suuri, mutta oikeaan hevoseen verrattuna tosi pieni. Mittasuhteita on muutenkin hankala hahmottaa. 

“heinää, yrttejä ja kukkasia pureskellen se hengittää ja hikoilee erottamattomana osana ympäristöä, johon myös ihminen esineineen kuuluu.”

Näyttelyssä toistuvat crocsit vaivaavat minua. On vaikea kuvitella huonompia tallikenkiä: Ne eivät mahdu jalustimeen tai putoaisivat jalasta ratsastaessa. Tallissa niiden rei’istä tursuisi sisään kaikki ja jos hevonen sattuisi astumaan jalan päälle, ne painuisivat kasaan ja liiskautuisivat varpaiden kanssa kavion alle. 

au hasard Pegaso tekee kuitenkin näkyväksi sen, miten ihminen ulottaa teknologian myös suhteisiin toislajisten kanssa. Hevonen on iPhonessa. Hevonen on kuvaa, videota, ääntä ja tekstiä. Hevosen kanssa oleminen on ratsastusta ja siitä kuvien ottamista. Ratsastus voi olla oman kehon, hevosen kehon sekä niiden liikkeiden tuntemista ja tunnustelua. Ratsastus voi olla niiden katsomista videolta. Muistiinpanoja ja Whatsapp-viestejä ratsastaville kavereille. (Niissä käymme läpi sitä, miten emme vieläkään osaa mitään, vaikka tiedämme kaikesta niin paljon enemmän kuin lapsena.)

Näyttely saa pohtimaan myös sitä, mikä kaikki lasketaan teknologiaksi? Ovatko sitä heinäpaalit tai suolakivet? Entä hoitovihkot, joihin kirjasimme silloin joskus huolellisesti kaikki kannetut vesisaavit, siivotut karsinat, harjatut hännät, puhdistetut kaviot ja haavat? 12-vuotiaana hoitohevoseni oli ori(!), jonka nimeä kirjoitin joka paikkaan (ja piirsin sydämen ympärille) ja jonka mielialoja yritin tulkita ja sanallistaa hoitovihkoon. Otin siitä filmikameralla kuvia, joissa hevonen osui kuvaan tai ei. Nykyään on huomattavasti helpompi ottaa samalla kertaa vaikka kuinka monta kuvaa, joissa ehkä hevosen korvatkin ovat nätisti höröllä ja asento muutenkin otollinen. 

Laura Wesamaa: au hasard Pegaso © Kuva: Laura Wesamaa

Osana Frame Contemporary Art Finlandin Vieraanvaraisuusharjoituksia-viikkoa yhdessä Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin kanssa järjestetyssä Experiments on Togetherness: Herding in Helsinki Central Park -tapahtumassa sekä erityisesti taiteilija Eero Yli-Vakkurin Care & Control –työpajassa käsiteltiin myös ihmisen hevosiin soveltamia teknologioita. 

Meitä pyydetään kokoontumaan hiekkakentälle ja tulemaan kuulolle. Asetumme kiltisti croissantiksi ja katsomme taiteilijaa, joka puhuu. Käännämme turvallisin mielin selkämme, katsomme samaan suuntaan. Hevoset eivät toimi niin. Meitä ei pelota astua vihreän, rapisevan pressun päälle tai antaa lennättää sitä yläpuolellamme. Hevosille se on jo suurempi haaste, minkä osoittaa kauempana kentällä ratsastettava ja sitä pelästyvä, vain hetki sitten näpsäkästi laukanvaihtoja tehnyt kouluhevonen. 

Hevosten käsittelyssä keskeisimmät ja sen hallintaan liittyvät teknologiat ovat olleet – ja ovat yhä – köydet ja narut, kuolaimet, satulat ja lopulta niihin lisätyt jalustimet. On kreisiä kuulla, että jalustinten kehittäminen on mahdollisesti vaikuttanut jopa feodalismin syntymiseen! Parin kanssa käpistelemme sinistä ympyräksi sidottua köyttä ja vedämme sitä puolin ja toisin. Voimaa ei tarvitse kovinkaan paljoa siihen, että jo vaikuttaa toiseen. Saati silloin kun se kaikki voima kohdistuisi toisen suuhun. 

Yli-Vakkuri kuvaa, miten hevosten on laumassa osattava reagoida toistensa liikkeisiin. Jos koko lauma säikähtäessään ryntäisi holtittomasti liikkeelle, hevoset törmäilisivät, kaatuisivat ja kaikki menisi pilalle. Onneksi ne osaavat lukea toisiaan tarkasti, muuttavat liikkeen suuntaa jo toisen hevosen omaan kehoon osuvista harjaksista. Hevonen on iso mutta herkkä eläin.

Care & Control -työpaja muistuttaa siitä, miten hevosten hoitaminen tai niiden kanssa työskentely tarkoittaa liian usein hallintaa, jopa väkivaltaa. Kuuntelin keväällä Katariina Alongin podcastia Hevonen, opettajani. Alongi sanallistaa monta itselleni tärkeää havaintoa hevos- ja ratsastuskulttuurista. Miten varsinkin joskus ysärillä missään muussa ympäristössä nuoria tyttöjä ei rohkaistu aggressioon samalla tavalla kuin tallilla. Sellaista oksettavaa “Nyt näytät sille!” ja “Et anna sen määrätä!” -retoriikkaa, hevosen “kuriin panemista” raipalla, kannuksilla, pohkeilla, ohjilla, riimusta nykimällä tai lyömällä. Miten totaalisen fucked up sellainen ympäristö on, jossa aggressio ja väkivalta eläintä kohtaan on ok, mutta jossa pelkoa tai epävarmuutta ei saa olla tai ainakaan ilmaista millään tavalla? 

Työpajassa saamme esittää kysymyksiä hevosille. Moni kysyy, haluavatko hevoset, että niillä ratsastetaan, tai että haluaisivatko hevoset elää vapaana. Se, mitä hevoset haluavat, tuskin on se, mitä ihmiset niiltä haluavat.

Eero Yli-Vakkuri: Care & Control / Experiments on Togetherness: Herding in Helsinki Central Park. Kuva: Sanna Lipponen

Kuljeskelen Laakson ratsastuskentän hiekalla. Alue on suuri ja aidattu. Katselen muita ryhmäläisiä, jotka hajaantuvat eri suuntiin, liikuskelevat hitaasti pitkin kenttää. He ovat minun laumani nyt. Me kaikki tarkastelemme toisiamme, kuinka vaikutamme toisiimme, olemme yhteydessä toisiimme – koska taiteilija Mari Keski-Korsu käskee meitä kuulokkeista kuuluvan äänitteen kautta tekemään niin. 

Fyysisesti Keski-Korsun Garden of Agency –osuudessa Herding in Helsinki Central Park -tapahtumassa on vain ihmiskehojen toisilleen tuntematon lauma. Kuulokkeet korvissani olen kuitenkin myös jossakin toisaalla ja toisessa ajassa fyysisesti läsnä olevien hevosten ympäröimänä. Kuulen kuinka ne pärskähtelevät, hirnuvat, kävelevät, repivät ruohoa maasta ja piereskelevät aivan lähelläni. Kun suljen silmäni, ne ovat ympärilläni. Kun avaan ne, hevoset haihtuvat kummituksina ilmaan ja vaihtuvat jälleen vaelteleviksi ihmiskehoiksi.

Mari Keski-Korsu: Garden of Agency / Experiments on Togetherness: Herding in Helsinki Central Park. Kuva: Kira Björklund.

Päivät kuluvat. Liikun mielessäni Wesamaan näyttelyssä ja elän uudelleen työpajassa tapahtunutta. Luen Clarice Lispectorin teosta Passio (1964) ja jään itselleni kiinni siitä, että sovellan sitäkin hevosiin ja kokemaani. Vaihdan Lispectorin lauseisiin sanan hevonen: hevonen on meille se, mitä tiedämme siitä ja kuitenkin vielä enemmän. Meillä on hevosesta vain se, mikä mahtuu meihin. (Passio, s. 155) 

Ajatus tuntuu taipuisalta ja venytän sitä eri suuntiin: Wesamaan näyttely on minulle se, mitä tiedän siitä ja enemmän. Varastan osan siitä itselleni – sen mikä mahtuu minuun. Annan sen kasvaa ja muuttua toiseksi. Kirjoitan (olen kaivannut tällaista kirjoittamista niin paljon!) ja keinun mukana. Istun hevosen selässä, sen käynti liikuttaa lantiota, tuntuu koko kehossa. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Hevonen on kaunis, tuttu ja valkoinen. Se voisi olla Pegaso, mutta ei ole.

Kirjoitan sen nimen ja piirrän sydämen. 

Laura Wesamaa: au hasard Pegaso on esillä HAM-galleriassa 26.9. saakka.

 

Experiments on Togetherness: Herding in Helsinki Central Park -työpaja järjestettiin 10.9. Ruskeasuon tallien alueella.

 

 

Kuva: Laura Wesamaa: au hasard Pegaso, HAM-galleria © HAM/Kirsi Halkola (rajattu)

Olen kuvataidekriitikko ja vapaa kirjoittaja. Aiemmin olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa näyttelytuotantoon ja viestintään liittyvissä tehtävissä. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Vuonna 2021 työskentelen Koneen Säätiön apurahalla.

sanna@editmedia.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *