Helsingin Taideyliopistossa on voinut opiskella kirjoittamista jo pitkään, mutta oman maisteriohjelmansa se sai vuonna 2019. Kirjoittamisen maisteriohjelmassa voi suuntautua yleisimpien muotojen proosan ja lyriikan lisäksi myös mediasensitiiviseen kirjoittamiseen tai taiteesta kirjoittamiseen. Taiteidenvälisyys on ohjelmassa keskeinen vahvuus, vaikka ensimmäiseen maisteriksi opiskelevien joukkoon vuonna 2019 ei valikoitunutkaan taidekirjoittamiseen suuntautuvia kirjoittajia. Koulutusohjelman kursseille osallistuu myös muiden oppiaineiden opiskelijoita ja yhteistyötä tehdään eri yliopistojen kanssa. Koulutusohjelmajohtajana toimii kirjailija ja dramaturgi Jusa Peltoniemi. Ohjelmassa työskentelee tällä hetkellä neljä osa-aikaista vierailuprofessoria, kirjailijat Mikael Brygger, Riikka Pelo, Antti Salminen ja Jussi Valtonen. Keskustelimme Mikael Bryggerin ja Jussi Valtosen kanssa siitä, millaista on opettaa kirjoittamista ja millaisia merkityksiä yhteisöllisyydellä on kirjoittamisen opiskelussa.

Millainen tausta teillä itsellänne on kirjoittamisen alalla? Entä miten olette päätyneet opettamaan tähän ohjelmaan?

Mikael: Opetin ensimmäistä kertaa Taideyliopistossa viime vuosikymmenen alkupuolella. Pari vuotta sitten nykyisen koulutusohjelman johtajana toimiva Jusa Peltoniemi pyysi opettamaan isompaa kurssia ja mukaan maisteriohjelman suunnitteluryhmään. Siitä asti olen ollut todella innoissani ja tyytyväisenä mukana tässä.

Olen osallistunut aktiivisesti toimintaan kirjallisuuden ja erityisesti runouden kentällä, muun muassa runouslehti Tuli & Savun toimitustyöhön sekä sitä kustantavan Runoyhdistys Nihil Interit ry:n toimintaan. Olen myös osallistunut esimerkiksi Suomen PENin eli kirjailijoiden kansainvälisen sananvapausjärjestön toimintaan. Perustimme myös vuonna 2010 Poesian, joka on osuuskuntamuotoinen, erityisesti runouteen keskittyvä kustantamo.

Osin myös näistä syistä oma kirjoittajuuteni on keskustelevaa. Olen kiinnostunut tekijöiden ja taiteiden välisestä vuorovaikutuksesta. Esimerkiksi Henriikka Tavin ja IC-98:n kanssa tehty yhteistyö on ollut todella antoisaa.

Jussi: Olin opettanut useita yksittäisiä luovan kirjoittamisen kursseja ja työpajoja eri paikoissa, ja olin jo pitkään haaveillut siitä, että saisin olla mukana opettamassa ja kehittämässä pitkäjänteisempää kirjoittajakoulutusta, jossa opiskelijat eivät vaihtuisi joka kerta ja jossa ei aina aloitettaisi alkeista. Ajattelin jo haikeasti, ettei se olisi Suomessa mahdollista. Kuulin tästä koulutusohjelmasta asuessani New Yorkissa ja hain professorin paikkaa. Olin onnekas saadessani sen. 

Kirjoittajataustani on monivaiheinen. Aloitin toimittajan työn kautta ja se opetti paljon muun muassa sovituissa aikatauluissa ja merkkimäärissä pysymisestä ja siitä, kuinka teksti usein paranee, kun sitä tiivistetään. Opiskellessani yliopistolla olin monta vuotta mukana luovan kirjoittamisen ryhmä Nobelistiklubissa. Se oli todella olennainen vaihe fiktion kirjoittamiseni kannalta. Luimme toistemme tekstejä, kommentoimme niitä ja keskustelimme kirjallisuudesta. Monet ryhmästä saivat julkaistua tekstejä ja se kannusti. Kun myöhemmin kaipasin lisää välineitä kirjoittamiseen, opiskelin elokuvakäsikirjoittamista.

Kirjoittamisen opiskeleminen tai itselle sopivien opintojen äärelle pääseminen ei ole itsestäänselvää. Olisitteko itse hakeneet tähän ohjelmaan, jos tämä olisi ollut olemassa aiemmin?

Mikael: Todennäköisesti. Mietin myös sitä, mikä sai minut hakeutumaan aikoinani Kriittisen Korkeakouluun. Asuin Vaasassa ja olin hiukan syrjässä tapahtumista ja tilaisuuksista. Ystäväni vihjasi tällaisesta koulutuksesta ja sanoi tietävänsä, että olen lähinnä kirjoittanut viime aikoina. Koulutus oli antoisa ja olen kiitollinen, että sain kuulla siitä. Ei ole itsestään selvää, että näistä asioista tulee tietoiseksi.

Jussi: Varsinkaan silloin, kun sille olisi tarvetta. Joskus niistä kuulee vasta jälkikäteen, kun on jo joutunut tekemään toisenlaisia valintoja. Toisaalta: ehkä koskaan ei ole liian myöhäistä. Sanoin juuri yhdelle opiskelijalle, että toivottavasti nämä kurssit ovat edes puoliksi yhtä antoisia teille kuin mitä ne ovat meille. Olen myös iloinen siitä, miten motivoituneita, hyviä lukijoita ja ahkeria opiskelijoita meillä on.

Millainen rooli yhteisöllisyydellä ja taiteidenvälisyydellä on tässä maisteriohjelmassa?

Mikael: Olen alkanut ajatella kurssitilanteita yhä enemmän kohtaamispaikkoina. Vaikkapa dramaturgia- ja digitaalisuustyöpajassa on opiskelijoita eri koulutusohjelmista, Aalto-yliopistosta ja Taideyliopistosta. Eri näkökulmista ja taustoista tulevat ihmiset kokoontuvat yhteen tietyn teeman äärelle ja kaikki tuovat oman osaamisensa ja näkökulmansa keskusteluun. 

Jussi: Minulla on ihan sama kokemus. Opetusryhmät ovat aika pieniä, mikä mahdollistaa tietynlaisen ryhmäytymisen ja luottamuksen, mikä ei tapahdu 150 ihmisen luentokurssilla. Kirjoittamisen kursseille osallistuu myös muiden aineiden opiskelijoita, ja osallistujista riippuen syntyy usein jotakin ennakoimatonta. Anton Tsehovin sanataide -kurssilla keskustelu meni nopeasti hyvin henkilökohtaisille ja eksistentialistisille tasoille. Se johtui varmasti osaltaan myös Tsehovista mutta myös juuri niistä ihmisistä, jotka olivat kurssilla mukana ja heidän kyvystään peilata yhdessä tekstejä omiin kokemuksiinsa ja aiemmin lukemaansa. Analyyttisten sävyjen lisäksi taiteen tekeminen ja siihen perehtyminen on ehdottomasti henkilökohtaista ja ennakoimatonta. 

Vaikuttaa siltä, että kohtaamisten merkitys on näissä opinnoissa keskeistä. Miten tämä suhteutuu usein yksilölajina pidettyyn kirjoittajan työhön?

Jussi: Koska proosan kirjoittaminen on luonteeltaan yksinäistä puuhaa, kohtaamiset ovat siksikin tärkeitä ja antoisia. Tämän lisäksi olennainen osa proosan kirjoittamista on yrittää oppia ennakoimaan, mitä kirjoittamani teksti herättää lukijassa ja kuinka erilaisin tavoin samaa tekstiä voi tulkita. Tätä voi olla aika vaikea oppia, jos ei saa koskaan kuulla toisten reaktioita siihen, mitä on itse kirjoittanut. On tärkeä nähdä, kuinka monenlaisia lukukokemuksia sama teksti voi herättää ja kuinka joistakin asioista syntyy usein silti laaja yksimielisyys. Kirjoittamisen opiskelu on tässä mielessä siis varsin sosiaalinen prosessi.

Mikael: Suomessa runous on valtavan yhteisöllistä. Se ideointivoima ja vertaistuen määrä on valtavan tärkeä ja olennainen osa ruohonjuuritason toimintaa. Näissä opinnoissakin se oma yhteisö on tärkeä ja ohjelmien tai koulujen välisten rajojen ylittäminen on todella luonnollista ja hienoa. Samalla opiskelijat kartuttavat kontakteja läpi koko Suomen ja kansainvälisenkin taidekentän. 

Kollektiivisen työskentelyn merkitystä tuodaan nyt paljon esiin eri taiteiden aloilla. Opetetaanko kursseillanne esimerkiksi yhdessä kirjoittamista vai painottuuko pyrkimys yhteisöllisyyteen näihin edellämainittuihin kohtaamisiin ja keskusteluihin? 

Mikael: Kursseillani teemme usein harjoituksia, joihin liittyy yhteistä kirjoittamista. Olemme pelanneet opiskelijoiden kanssa erilaisia tekstuaalisia pelejä ja tutkineet pelikorttien, noppien ja vastaavien käyttöä kirjoittamisen apuvälineinä. Tänään vielä ehkä kirjoitamme jaetussa yhteisessä tilassa tekoälyn avustamana. Olen pyrkinyt tietoisesti tiettyyn interaktivisuuden teemaan kirjoittajien ja lukijoiden välillä. Ajattelen, että se kuuluu tähän kirjoittamisen välisyyksistä, välineistä ja mediumeista kiinnostuneeseen näkökulmaan. 

Jussi: Minun kursseillani ei ole niinkään yhdessä kirjoittamista, mutta sitäkin enemmän yhdessä lukemista. Ajattelen, että kirjoittamisen maisteriohjelma rakentuu kahden asian ympärille: lukemisen ja kirjoittamisen. Molemmat ovat valmistautumista toista varten, ja ne ruokkivat ideaalisti toisiaan. Se näkyi myös Tsehov-kurssilla: keskusteluissa novelleista löytyi usein uusia yksityiskohtia, kerroksia ja tulkintoja, jotka saattoivat muuttaa myös omaa lukutapaa. Kurssin jälkeen tuntui melkein siltä, että novellit menevät suorastaan hukkaan, jos ei ole omia näkökulmia täydentävää keskustelukumppania.

Ensimmäinen maisteriohjelma päättyy keväällä ja tällä hetkellä on avoinna haku uusille opiskelijoille. Onko ensi syksynä alkavaan seuraavaan maisterikoulutukseen tulossa muutoksia? Oletteko saaneet opiskelijoilta palautetta? Entä mitä ajattelette taidekirjoittamisen suuntauksesta?

Jussi: Tutkinnon rakenne pysyy samana, ja monet kurssisisällöistäkin varmasti toistuvat. Opintojen sisältö riippuu kuitenkin myös tulevien pääaineopiskelijoiden suuntautumisesta. Kurssisisältöjä pyritään miettimään myös opiskelijoiden omien taiteellisten projektien näkökulmasta. Otamme tietysti palautetta jatkuvasti vastaan, ja voimme tehdä muutoksia myös matkan varrella. Nyt meillä on myös kokemusta ensimmäisestä vuosikurssista, jonka pohjalta voimme tehdä tarvittavaa hienosäätöä. 

Mikael: Suhde opiskelijoihin ja muihin opettajiin on kollegiaalinen ja nähdäkseni opiskelijoilla on suuri vaikutus ohjelman luonteeseen ja sisältöihin.

Jussi: Meillä on myös mahdollisuus käyttää runsaasti vierailijoita ja tuntiopettajia. Pidän taidekirjoittamisen suuntausta tärkeänä sekä koulutusohjelmallemme että taidekentälle ylipäätään. Meillä ei ole juuri nyt opiskelijoita sillä painotuksella, mutta rohkaisisin lämpimästi kaikkia kiinnostuneita hakemaan.

Kuulostaa siltä, että koulutusohjelmassa kuunnellaan opiskelijoita varsin herkällä korvalla ja otetaan vastaan se, mitä heillä on sanottavanaan. Joulukuussa julkaistu Suomen Kuvalehden juttu taidekoulujen opetustilanteista herätti paljon keskustelua. Jutusta välittyi vaikutelma siitä, että opiskelijoiden halu ajatella, vaikuttaa ja kritisoida olisi jotenkin huono asia. Taiteen tekeminen, kirjoittaminen ja lukeminen voivat nostaa esiin myös hyvin henkilökohtaisia asioita. Millä tavalla luodaan sellainen luottamuksellinen ilmapiiri, jossa avoin keskustelu on mahdollista?

Jussi: Tämä on mielestäni superolennainen kysymys. Luottamus on yhteisen taiteellisen työskentelyn kulmakivi. Kaunokirjallinen teksti saa merkityksensä vasta yhteistyössä lukijan kanssa. Lukija tulkitsee tekstiä omista lähtökohdistaan, kontekstistaan ja omassa ajastaan. On mahdotonta pohtia nyansoituja reaktioita taideteoksiin ilman avointa ja luottamuksellista ilmapiiriä, joissa opiskelijat kokevat, että he saavat – ja haluavat – sanoa, mitä oikeasti ajattelevat. Sitä, miten onnistumme siinä, pitäisi tietysti kysyä opiskelijoita. Ryhmän jokainen jäsen osaltaan vaikuttaa myös siihen, millaiseksi yhteinen ilmapiiri muodostuu.

Viime vuonna pitämälläni kurssilla pohdittiin omien elämänkokemusten käyttämistä fiktion ja asiaproosan työvälineenä. Siellä mietimme ensimmäisellä kerralla, mikä olisi parasta ja mikä pahinta, mitä kurssilla voisi käydä. Niiden pohjalta teimme ryhmälle yhdessä säännöt ja sovimme, että kaikki noudatamme niitä. Yksi säännöistä oli, että niistä henkilökohtaisista asioista, joista puhumme kurssilla, emme puhu sen huoneen ulkopuolella. 

Mikael: Luottamuksen ilmapiiri on todella olennainen. Me ihmiset teemme omasta mielestämme hirveän paljon virheitä, isompia ja pienempiä. Pienten virheiden ja kömmähdysten käsittelyssä on mahdollisuus luoda turvallista tilaa pysähtymällä niiden ääreen ja korjaamalla sanomaansa tai tekemäänsä. Asiat kannattaa käydä läpi silloin, kun ne tapahtuvat. Jo tällaisten toimintatapojen kautta synnytetään asioiden avointa ja luottamuksellista käsittelyä. Ja sitten jos potentiaalisesti hankalampi asia tapahtuu tai tulee ilmi, silloin on jo jonkinlaisia välineitä sen käsittelyyn.

Tämänkaltaisissa keskusteluissa tuntuvat yhdistyvän usein laaja näkökulma ja yksittäinen hetki, esimerkiksi opetustilanteessa voi nousta esiin isoja rakenteellisia kysymyksiä. Yksittäisessä vuorovaikutustilanteessa tulee tietenkin reagoida asianmukaisesti, mutta usein näihin tuntuu liittyvän vaatimus, että samalla pitäisi ratkaista myös se valtavan laaja ongelma. Kohtaaminen ja keskustelu vaikuttaisivat olevan tässäkin avainroolissa.

Mikael: Suomen Kuvalehden juttuun liittyen luin Pietari Kylmälän kommentin (jossa myös jaettiin Tiina Tuppuraisen blogiteksti aiheesta) Twitterissä, minkä voin allekirjoittaa: “En ole koskaan Teakissa opettaessani törmännyt SK:n ja @AAARamo‘n jutussa esitettyyn opiskelijoiden herkkänahkaisuuteen. Enemmän on ollut halua ja kykyä herkkyyteen ja luutumien kyseenalaistamiseen. Tämä kirjoitus tukee myös omaa havaintoani.” 

Nämä asiat on äärimmäisen tärkeitä ja tekisi mieli antaa kääntää näkökulmaa toisin päin ja antaa kunniaa ja huomiota sille herkkyydelle, joka kuitenkin on taiteen tekemisessä tärkeää – herkkyyttä nähdä asioita ja ottaa niitä esille.

Ei mikään oppilaitos tai instituutio voi enää tänä päivänä olla sellainen, että se on rajattu seiniensä sisälle omaan toimintakulttuuriinsa. Asioiden ja ilmiöiden täytyy virrata sen läpi. 

Jussi: Tämä ei ole ainoa keskustelu, jossa tuntuu käyvän yhä helpommin niin, että ihmiset polarisoituvat ja suuttuvat toisilleen. Kuunteleminen ja toisten kunnioittaminen ovat tosiaan avainroolissa. Meillä on myös kulttuurina, yhteiskuntana ja globaalina maailmana jättimäisen isoja kysymyksiä ratkaisematta, mikä tietenkin heijastuu myös näihin keskusteluihin. Tietysti toivoisi että keksisimme niihin hyviä ratkaisuja yhdessä.

Koulutusohjelman tavoitteissa kuvataan, kuinka opiskelijoita pyritään valmistelemaan taiteilijoiksi ja pärjäämään taiteen kentällä tulevaisuudessa. Millä tavalla sellainen onnistuu ja mitä se vaatii?

Jussi: Sanoisin että kahdella tavalla: lukemalla ja kirjoittamalla. On tietysti selvää, että jokainen, joka haluaa tehdä taidetta, joutuu tekemään sitä jossakin yhteiskunnassa, joka toimii omien pelisääntöjensä mukaan ja ne eivät välttämättä tai ehkä koskaan ole taiteilijoille suotuisat tai armeliaat. Ajattelen kuitenkin, että nämä kaksi vuotta kirjoittamisen maisteriohjelmassa ovat sellaista aikaa, jolloin voi keskittyä rauhassa taiteen tutkimiseen, oman taiteellisen työn pohtimiseen, taiteen alaan ja työvälineisiin perehtymiseen. 

Mikael: Allekirjoitan tämän kaiken ja lisäisin siihen vielä keskustelun merkityksen. Teosten ja tarkan lukemisen ohella valmiudet keskustella taiteesta ja kirjallisuudesta vahvistuvat voimakkaasti. 

Jussi: Toki meillä on myös proosallisia osuuksia: esimerkiksi Antti Salminen on pitänyt työelämään liittyviä kursseja, joissa pohditaan, mitä tapahtuu näiden seinien ulkopuolella taiteilijalle tällä alalla. Lisäksi opiskelijat ovat toivoneet muun muassa enemmän tietoa kustannusalasta ja eri kustantamoista. Emme tietenkään unohda, että on olemassa muu maailma yliopiston ulkopuolella.

Haastattelu on tehty osana EDITin ja Taideyliopiston sisältöyhteistyötä. Kirjoittamisen maisteriohjelman haku on avoinna 7.–20.1.2021.

Teksti: Sanna Lipponen ja Anu Pasanen 

Artikkelikuva: Veikko Kähkönen | Taideyliopisto (rajattu)