Sanna Lipponen: Viime vuonna järjestetty Taiteilijoiden saari -näyttely, Harakan Taiteilijatalo ja koko saari ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Mieleeni jäi erityisesti se, miten näyttelytekstissä sanallistettiin ja tuotiin esiin paikallisen, työskentely-ympäristöönsä ja yhteisöönsä sitoutuneen taiteilijaryhmän sukupolvi- ja genrerajat ylittävää yhteistyötä. 

Olitte molemmat mukana tuossa näyttelyssä ja jaatte työhuoneen Harakan Taiteilijatalossa. Millä tavalla taiteilijayhteisö on vaikuttanut työskentelyynne?

Kastehelmi Korpijaakko: Taiteilijatalon yhteisö on ihana, ja välillä siihen taas kaipaa etäisyyttä. Yhteisön osana oleminen tarjoaa paljon erilaisia mahdollisuuksia, mutta joskus täytyy myös opetella sitä, että laittaa työhuoneen oven kiinni ja keskittyy omaan tekemiseen. 

Harakka on vaikuttanut ainakin suhteeseeni taidemaailmaan. Täällä on eri sukupolvia ja eri tavalla taidemaailmaan suhtautuvia ihmisiä. He ovat tietynlainen vastavoima sille, mitä Helsingin keskustassa on. Harakka on eräänlainen periferia, jossa on vapaampaa ja rennompaa kokeilla asioita.

Saaren taiteilijat voivat pitää ilmaiseksi lyhyitä näyttelyitä, ja se on iso työsuhde-etu. Täällä voi laittaa esille myös jotakin kokeellisempaa, keskeneräisempää tai vähemmän tuotettua, kun taas keskustassa siihen on jo galleriavuokrienkin vuoksi suurempi kynnys. 

Lotta Djupsund: Harakassa järjestetään monenlaisia näyttelyitä: hyvin hiottuja, kunnianhimoisia, kokeilevia, galleriamaisia tai puolivalmiimpia näyttelyitä. Muodon voi päättää itse enkä arvota näitä suhteessa toisiinsa. Näyttelyissä myös tiedotus ja oheisohjelma tehdään itse. 

Yhteisö yhteisön sisällä on myös perustamamme kollektiivi, johon kuuluvat Harakan taiteilijoista meidän kahden lisäksi myös Marika Maijala, Petra Vehviläinen ja Aoi Yoshizawa. Tällä kollektiivilla olemme järjestäneet performanssitapahtumien sarjan Island Rehearsals.

Harakka vaikuttaa todella ainutlaatuiselta paikalta työskennellä. Taiteilijayhteisön lisäksi voisin kuvitella, että ympäröivä luonto ja tietyt käytännön realiteetit voivat vaikuttaa aika konkreettisestikin työskentelyyn. Kertoisitteko enemmän arjesta saarella? Entä miten ja milloin päädyitte Harakkaan? 

LD: Olemme olleet täällä nyt nelisen vuotta. Muistan lukeneeni Ursula Länsmanin haastattelun Kodin Kuvalehdestä, jossa hän sanoi, että “[k]aupungissa tuntui kuin olisi ollut koko ajan sisällä, mutta siihenkin tottui”. Mietin pitkään, että mitä se oikein tarkoittaa, kunnes Harakassa viimein ymmärsin sen. 

Minusta tuntuu, että kun tulee saarelle, ilmasto muuttuu ja tapahtuu joku solutason rentoutuminen. 

KK: Aluksi olimme yhden kesän alivuokralaisina Pira Cousinin työhuoneessa alakerrassa. Kun tämä huone vapautui, haimme sitä yhdessä. Etukäteen emme tienneet huoneesta juuri mitään. 

Jos haluaa työskennellä täällä, täytyy tosiaan ymmärtää myös saareen liittyvät realiteetit ja tietyt hankaluudet, kuten liikkuminen saarelle ja esimerkiksi isojen teosten kuljettamiseen liittyvät haasteet. Vaikka soutumatkaa on vain se viisi minuuttia, matka vaatii eri tavalla orientoitumista kuin raitiovaunuun tai metroon hyppääminen. Talvisin saareen ei aina pääse, jos jäätilanne on haastava. Toisaalta on maagista ja myös vähän jännittävää, kun kovilla pakkasilla saareen voi kävellä jään yli.

LD: Nämä talvet ovat olleet tosi erilaisia Harakkaan kulkemisen kannalta. Ilmaston lämpeneminen näkyy selvästi – varsinkin kuunnellessa niitä, joilla on ollu työhuone Harakassa jo 1980–90-lukujen taitteesta. 

Soutukautta on noin kahdeksan–yhdeksän kuukautta vuodesta. Veneilykausi olisi pidempi, jos meillä olisi moottorivene. Ja jos on esimerkiksi satanut paljon, on laitettava kumpparit jalkaan ja varauduttava äyskäröimään vesi veneestä. Tällaiset asiat tuottavat minulle kuitenkin pelkästään iloa. Ne ovat konkreettista ja maadoittavaa tekemistä. 

KK: Jos haluaa ymmärtää paremmin Harakan arkea, kannattaa katsoa Harakan Taiteilijatalon Instagram-tililtä talvistooreja, joissa kauhotaan lunta veneestä! Talvi on toisaalta myös monille taiteilijoille parasta aikaa. Silloin täällä ei juuri ole ketään muita. Saa rauhan ja saaren itselleen.

Harakan saari tai meri eivät näy omassa työskentelyssäni erityisemmin, mutta toisten lajien kanssa oleminen saarella vahvistaa sitä, mikä omassa työskentelyssäni on merkittävä pohjavire: haluan antaa näkyvyyttä ja ääntä toisenlaisille olemisen tavoille. 

LD: Harakka on tietynlainen pastoraali. Erityisesti linnut ovat täällä vahvasti läsnä, ja alkuun pelkäsin kohti syöksyviä tai hyökkääviä lintuja aika paljon. 

Keväisin ja alkukesästä saarella liikkuminen ja kallioilla kuljeskelu on suunnitelmallista ja tarkkaa. Samat lintuparit palaavat joka vuosi ja pesivät tietyissä paikoissa. Kun linnunpoikaset lähtevät liikkeelle, tilanne rauhoittuu, mutta omat kävelyreitit jäävät päälle.

KK: Olen huomannut, että lintuja alkaa sympatiseerata ja niihin voi suhtautua myös uteliaasti: ahaa, sinä hyökkäät tosiaan kohti ja tulet ihan iholle asti. On myös mielenkiintoista, miten eri ihmiset kohtaavat ne omalla tavallaan. Joku taputtaa käsiään, joku nostaa kepin korkealle päänsä päälle suojautuakseen syöksyiltä ja joku juttelee niille. 

Lintujen elämän seuraamisessa on myös traagisia ja riipaisevia sävyjä. Kesällä 2020 yhdessä Island Rehearsals -performanssissa Harakan luontokeskuksen Pekka Paaer piti saaren linnuille puheen, jossa hän avasi esimerkiksi niiden keskinäisiä konflikteja ja sitä, miten miten monet poikaset tulevat syödyiksi.

SL: Millaisia teidän työpäivänne Harakassa ovat? Miten kuvailisitte omaa praktiikkaanne ja millaisten asioiden parissa työskentelette tällä hetkellä? 

KK: Unelmoin siitä, että kiertäisin saaren aina ennen työhön ryhtymistä, mutta oikeasti tuijotan aika paljon tietokoneen näyttöä sisätiloissa.

LD: Minulla ei ole mitään struktuuria työpäivissä. Haahuilen ja olen ulkona Harakan kallioilla ja ryteiköissä pitkiä aikoja. Kuvaan todella paljon, ja täällä se vaan lisääntyy.

Pohdin sitä, mikä oikeastaan kuuluu omaan elinpiiriin. Mikä kaikki on niin lähellä itseä, että siitä kokee huolta ja vastuuta? Helsingissä minulla ei välttämättä kehity juuri yhteyttä kotini ympäristöön, mutta Harakassa elinpiirini laajenee ja suhde paikkaan syvenee. 

KK: Teemat, joiden parissa työskentelen, ovat ruohot ja nurmikot, kontrolli ja vallankäyttö. Minua kiinnostaa ihmisen tarve kontrolloida ympäristöään. Se on toki läsnä myös Harakassa: osa saarta jäsennetty ihmisen tarpeiden mukaan, mutta on myös kohtia, joissa se ei näy. 

Tarkastelen sitä, miten ihminen on luonnossa ja sen kanssa: Millaiset ympäristöt saavat esimerkiksi olla osa kaupunkitilaa? Mitkä kohdat tehdään tietynlaisiksi? Miten ympäristöön vaikutetaan ja miten sitä muokataan? Mikä on se estetiikka, johon pyritään? Mitkä ja millaiset kohdat jätetään rauhaan? Taustalla on se ajatus, että mielestäni ympäristöä pitäisi jättää enemmän rauhaan, antaa olla ja olla muokkaamatta. 

Edellisiltana pohdin myös oma suhdettani kotiin: Silloin, kun suhtautuu lempeästi itseensä, suhtautuu myös oman kodin kaaokseen lempeämmin. Mutta kun rakkauden puute iskee, pyrkii kontrolloimaan ympäristöä enemmän. Ehkä tämä liittyy myös siihen, millä tolalla ihmislajin asiat laajemmin ovat.  

LD: Kotona suihkussa on paljon helpompaa sanallistaa omaa tekemistään – se on niin helppoa ja eleganttia, suurta runoutta! 

Mutta siis tunnistan myös kategorisoinnin ja väkivallan teemat. Tärkein tarkastelemani teema on tällä hetkellä arkikokemuksen ja taidekokemuksen välinen suhde. Se, miten ne erotellaan, tympii, ärsyttää ja turhauttaa minua. Turhautumisenergia vie työskentelyäni eteenpäin! 

Näiden kokemusten jaottelu tapahtuu esimerkiksi kielen avulla, ja kielihän on lähtökohtaisesti asioiden lokerointia. Koen päälle liimattuna sen, miten elämää erotetaan palikoiksi niin, että on jotakin taidekokemuksia ja harrastuskokemuksia. Eri osa-alueisiin jaottelussa ja oman elämän suorittamisessa on myöhäiskapitalistinen viba, joka on vahvasti myös työelämän määrittämää. 

Kuvaan paljon arkea ja se voi tarkoittaa monta asiaa. Ne kuvat, jotka teen teoksiksi, syntyvät kuitenkin siinä samalla. Arki on niiden koti.

SL: Jaatte työhuoneen yhdessä, ja työskentelyssänne on myös selkeitä yhtymäkohtia, esimerkiksi valokuva ja kirjoittaminen välineinä. Kertoisitteko suhteestanne näihin välineisiin? Entä minkä verran keskustelette yhdessä työstä? 

KK: Työskentelytapamme ja ilmaisukeinomme ovat erilaisia, mutta ajattelussamme on varmastikin samoja piirteitä ja keskustelut vahvistavat tiettyjä näkemyksiä, jotka ovat toisellekin tärkeitä. Keskustelemme eniten silloin, kun on jokin haaste omassa tekemisessä ja sitä pitää pohtia ääneen. 

Kirjoittaminen aina ollut minulle luonteva tapa lähestyä asioita – pidän sanoista ja tykkään lukemisesta. Kun olen uuden äärellä ja yritän hahmottaa mitä seuraavaksi tapahtuu, usein selviää juuri lukemisen kautta se, mikä tuntuu tärkeältä.

Näyttelyä kohti työskennellessäni mietin paljon tilaa ja fyysistä kokemusta tilassa. Ajattelu on silloin kolmiulotteisempaa ja pyrin ikään kuin ratkaisemaan tietyn tilallisen ongelman. 

Työskentelyprosessini ovat aaltoilevia. Minun on vaikea tehdä ja esittää erillisiä, selvärajaisia teoksia. Näyttelyni koostuvat pikemminkin toistensa kanssa jonkinlaisessa juttelussa keskenään olevista teoselementeistä. Varmaankin ne pärjäisivät yksinkin, mutta toimivat paremmin kavereiden kanssa. Ehkä tapani lähestyä näyttelyä on esseistinen: siinä on jotakin fragmentteja ja kysymyksiä teosten muodossa. 

LD: Valokuva ja kirjoittaminen ovat minulle tärkeimmät välineet. Palaan vielä siihen, miten Harakassa on mahdollista kokeilla asioita ilman suurta painetta. Olen tehnyt esimerkiksi ääniteoksia ja installaatioita tiloihin täällä. Toteuttamani installaatiot ovat kuitenkin vahvasti valokuvallisia. Saatan kuvitella tekeväni jotakin ihan muuta, mutta katse on aina valokuvallinen.

Kirjoittaminen on aina läsnä tekemisessäni. Yritän jatkuvasti sanallistaa, mitä näen. Huomaan olevani tosi kiinni käsitteissä ja siinä, miltä joku sana tuntuu. Välillä teksti voi olla muistiinpanomaista ja ripottelevaa. Usein tuntuu siltä, että tavoitan asiat kaikkein kirkkaimmin kirjoittamisen kautta, ja silloin kysyn itseltäni, mitä ylipäätään teen valokuvataiteen maisteriohjelmassa!

Valokuvan esittämiseen teoksena liittyy minulla joku vaikeus. Valokuvat eivät ole myöskään minulle sellaisia selvärajaisia asioita, vaikka valokuva toisaalta on sitä todella kirjaimellisesti.

KK: Ymmärrän hyvin sen, että jos työskentelee vaikka kanssaolemisen ja lajien välisen yhteistyön kaltaisten teemojen parissa, valokuva voi näyttäytyä ongelmallisena mediana. Sehän on lähtökohtaisesti kontrollia ja vallankäyttöä. 

Olen itsekin painiskellut tämän asian kanssa. Silti valokuva kiehtoo minua ja erityisesti mahdollisuudet purkaa valokuvan kautta tiettyjä totuttuja asioita, esimerkiksi sen suhdetta todellisuuteen. 

Perinteinen valokuvanäyttely on helposti lähestyttävä, saavutettava ja vahva formaatti, mutta itse en oikein kykene tai halua valita sellaista esittämisen tapaa. 

Tekstit ovat omalla kohdallani tulleet mukaan näyttelytilaan vasta viime vuonna. Ne itse asiassa ovat yritys hidastaa tai pysäyttää näyttelyssä kävijä – pakottaa suhteeseen sen teemojen kanssa.  

LD: Pohdin paljon myös kuvataiteen esittämisen paikkoja. Ne eivät ole kaikkien ihmisten paikkoja, mutta tarvitseeko niiden edes olla sitä? Entä mitä ne muut olemisen tavat voisivat olla niissä tiloissa? Millä tapaa sitä voisi muuttaa, että mennään kokemaan taidenäyttely ja sitten lähdetään sieltä pois?

Näyttelyvalvojana työskennellessäni olen viettänyt todella paljon aikaa teosten kanssa. Olen ajatellut, että saisin niin paremman kosketuksen teoksiin, mutta kauhukseni olen myös onnistunut sivuuttamaan teoksia. Esillä on siis ollut teoksia, joita en ole edes huomannut!  

Yritän myös jatkuvasti selvittää praktiikassani sitä, että onko oma suhteeni kirjoittamiseen ja kuvaamisen samanlainen. Ne ovat erilaisia välineitä, mutta tuntuvat samalla tavalla pakottavilta. Minun on vain pakko tehdä molempia enkä ajattele siinä kohtaa esimerkiksi niiden esittämistä – sen aika tulee myöhemmin tai sitten ei. Tekemiseni on tässä mielessä hyvin itsekeskeistä, ja se vain tapahtuu. En tunne olevani oma itseni, jos en kirjoita tai kuvaa.

KK: Olen myös mietiskellyt paljon tekstin ja kuvan suhdetta, muun muassa opinnäytetyössäni Aalto-yliopistoon. Usein opinnäytteissä kirjallinen ja teososa hahmotetaan erillään toisistaan. Omassa työssäni pyrin siihen, että niiden dynamiikka olisi sama ja että ne olisivat kaksi tasa-arvoista tapaa lähestyä samaa teemakimppua.

SL: Millainen merkitys tekstien kielellä on teille? Millä kielellä kirjoitatte?

LD: Olen kaksikielinen ja kirjoitan omia tekstejäni sekä suomeksi että ruotsiksi. Kun kirjoitan, joku asia tulee minulle jommalla kummalla kielellä ja sitten kirjoitan sen ylös sillä. Joskus saatan vaihtaa kieltä, jos tuntuu siltä, ettei teksti toimi. Haluan myös sekoittaa kieliä ja tutkia sitä, mitä kaikkea sillä voi tehdä ja saavuttaa. 

Välissä olemisen kokemus on minulle tuttu monella tavalla: olen kahden kielen välissä, kun kyse on suomesta ja ruotsista mutta myös kuvasta ja sanasta.

Lisäksi käännän jonkin verran tekstejä. Yksi vaikeimpia asioita, joita tiedän, on kääntää tekstiä, jota en ymmärrä. Jotta tekstin voi kääntää, on ymmärrettävä ja sisäistettävä sen sisältö syvällisesti. Proosatekstiä kääntäessäni olen ollut vaikuttunut siitä, mille kaikille leveleille teksti on laajentunut! Silloin olen pysähtynyt siihen ajatukseen, että miten paljon kaikenlaisista teksteistä voisi saada irti paneutumalla niihin samalla intensiteetillä! 

KK: Taiteilijoiden saari -näyttelyssä tekstini olivat esillä Suomen kuudella yleisimmällä kielellä, jotka olivat Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 suomi, ruotsi, venäjä, viro, arabia ja englanti.

Omien tekstien käännättäminen on mielenkiintoista. Kun kääntäjä lukee tekstin ja pyrkii tavoittamaan sen sisällön mahdollisimman tarkasti, koen tulevani todella nähdyksi! 

Kääntämisen ajatus on valokuvaajalle likeinen: miten joku asia kääntyy kuvaksi. Samalla siihen liittyy valintoja, jotka määrittelevät sitä, kuka voi lukea tekstin ja ymmärtää sen milläkin kielellä. 

Saavutettavuuden lisäksi kääntämisen eleeseen liittyy laajemminkin kysymyksiä kommunikaation ja toisen ymmärtämisen mahdollisuuksista. Itselleni se, etten ymmärrä, voi olla joskus jopa riemukas kokemus!

SL: Haluaisitteko vielä lopuksi kertoa, mitä teillä on tällä hetkellä työn alla tai jotakin esimerkiksi tulevista näyttelyistä tai muista projekteista? 

LD: Minulla on tulossa Hippolyte Studioon ensi vuoden helmikuussa näyttely, jonka nimi on Pyrin pitkäaikaiseen suhteeseen todellisuuden kanssa, osa III.

KK: Tänä keväänä julkaistaan esseekokoelma Jälki – kirjoituksia valokuvasta, jonka kirjoittajakaartissa minulla on ollut ilo ja onni olla mukana. Kirjan on toimittanut Hanna Weselius. Kirjoittajat ovat valokuvataiteilijoita, ja tekstejä on kypsytelty yhdessä keskustellen. Lähtökohtana on, että jokainen kirjoittaa valokuvasta omasta praktiikastaan käsin. Omassa tekstissäni “Sininen marmorikuula” lähestyn maapallon ikonista valokuvaa toiston ja erilaisten tekstifragmenttien kautta. Rikas ja monipuolinen teos luvassa!

Artikkelikuva: Näkymä työhuoneesta | Kastehelmi Korpijaakko