”Mehän elämme postfeminististä sukupuolivapauden ja transseksuaalisuuden aikaa. Ketä kiinnostaa kumpi kukakin on? Nykyään on paljon naistaiteilijoita. Missä muka taistellaan?”[1]

kysyy Rune, kopea nuori miestaiteilijatähti, Siri Hustvedtin tuoreimmassa romaanissa Säihkyvä maailma (2014). Tämä kömpelö kommentti (ja/tai sen suomennos) tiivistää sen, mitä Hustvedt satoine sivuineen käsittelee romaanissaan: onko taiteilijan sukupuolella merkitystä tämän päivän taidekentällä? Aihe on kiinnostava, mutta harmillisesti Hustvedtin luennoiva lähestymistapa tukehduttaa lukijan määrällisesti ja sisällöllisesti tolkuttomiin viittauksin. Romaani on saanut paljon myönteisiä arvioita ja ihmettelenkin, eikö ketään muuta tuskastuta joutuminen taidehistorian Maailman taiteen historian -kurssin (joka nyt toki on tässäkin tapauksessa länsimaisen taiteen kaanon) amatööriluennolle. Osallistuttaisin tuolle kurssille mieluusti taidealaa opiskelevat ja sillä työskentelevät tyypit itseni mukaan lukien vaikka vuosittaisiinkin kertausharjoituksiin, mutta romaanissa se ei tässä muodossa toimi. Teemaa sivuten katsoin pian sen jälkeen kun olin saanut kahlattua läpi tuon Hustvedtin oppikirjamaisen tiiliskiven tietenkin YLE:n esittämän Naisia taiteen historiassa –minisarjan (The Story of Women and Art, Iso-Britannia, 2014). Sarjan kolmessa jaksossa professori Amanda Vickery esittelee naisia taiteen maailmassa. Jaksot esittävät kukin kerrallaan kurkistuksen tiettyyn aikakauteen: renessanssiin (ulottaen sen 1600-luvun Alankomaihin), 1700-lukuun ja 1900-luvun alkuun. ”Sarjan kolmessa osassa professori Amanda Vickery kaivaa varastotilojen, luostarien ja kellareiden sopukoita, ja tuo valokeilaan taiteilijoita, jotka ovat jääneet pimentoon ja paljastaa uskomattomia tarinoita lahjakkaista ja sinnikkäistä naisista, jotka ovat kautta historian voittaneet usein lähes ylitsepääsemättömiä esteitä täyttääkseen taiteellisia tavoitteitaan.”[2] Sekä Hustvedtin teosta että Vickeryn luotsaamaa sinänsä melko mielivaltaista poukkoilua taiteen historian sivuilla määrittävät eittämättä erityisesti jälkimmäisessä tapauksessa perustellut oletukset siitä, että taidemaailma on läpikotaisin miesten maailma ja nainen aina altavastaajan roolissa. Naistaiteilija esitetään molemmissa tapauksissa poikkeusyksilönä, jonka täytyy menestyäkseen olla sukupuolensa vuoksi aina monin verroin parempi ja silloinkin miesten alueelle tunkeutuvan naisen sanotaan olevan joko lesbo, huora tai hullu. Itse olen siinä mielessä otollista kohdeyleisöä taidekentän tarkasteluun sukupuolinäkökulmasta (paitsi siis että olen nainen ja sukupuolentutkija), että olen kiinnostunut sukupuolen merkityksestä, sen vaikutuksista sekä sen luku- ja esittämistavoista. Ja silti, ahdistaa! Ovatko nämä todella vuoden 2014 kamaa? Aihe on tärkeä, mutta toteutustapoihin kaipaisin tuoreempaa otetta. Naisia taiteen historiassa –sarjan mielettömät lahjakkuudet miltei hukkuvat osa vihdoin parrasvaloihin päästessään sarjan naiskertojan yliartikulointiin ja saman mantran toistamiseen. Mietin onko myötähäpeä vain omani kun minun tekee mieli alkaa kirkua joka kerta kun professori Vickery ilmaantuu teatraalisesti kävellen ruutuun tai siitä pois, kunnes luin Lisa-nimimerkillä jätetyn kommentin: ”Sarja on kyllä oikein hyvä ja mielenkiintoinen, mutta minua häiritsee Vickeryn tapa painottaa melkein jokaista sanaa, kuin puhuminen tuottaisi hänelle suuria vaikeuksia. Lisäksi hän säestää painotustaan kammottavilla ja mielestäni aivan luonnottomilla käsien liikkeillä. Suutaankin hän venyttää, kuin puhuisi huonokuuloisille. Hän on ottanut mallia edellisten sarjojen miehistä. Heistäkään monen puheessa ei ole mitään hauskaa eikä luonnollista, pelkästään junnaavaa ja rasittavaa. — Rouvaa itseään ei kyllä tarvitsisi näyttää alvariinsa, vaan voitaisiin paremminkin keskittyä taiteeseen.”[3] Vickeryn dramaattisen artikulaation, huitomisen, hänen ballerinojensa ja saappaidensa lähikuvien ohella, sarja nostaa esiin kiistatta kiinnostavia ja valitettavasti vaiettuja kykyjä erityisesti renessanssin ajalta ja 1700-luvulta. Heidän teoksensa ja toteutustapansa ovat rajallisten resurssien pakottamana käsittämättömän kekseliäitä ja teknisesti huikeita: ”Välttämättömyys on taiteellisen kekseliäisyyden äiti”, kuten Vickery summaa sarjan ensimmäisessä osassa. Materiaalien puuttuessa veistos syntyy vaikkapa luumun- tai nektariininkiveen, kuten Properzia de Rossi osoittaa hopeafiligraanivaakunallaan. Naiset on pyritty pitämään pois taiteilijan ammatista moninaisin tavoin ja kun he ovat sille saralle kuitenkin ujuttautuneet, on heidän mahdollisuuksiaan rajattu toisella tapaa. Naisten taiteilijan uran mahdollistuttua tietyissä genreissä, on arvostetuimpaan genreen kuuluvan historiamaalauksen haltuun ottamista tietoisesti hankaloitettu ja rajattu moraalisäännöin. Historiamaalaus oli siis naisen(a) erityisen hankala ottaa haltuun ilman anatomian tunteja: mikäli tunnet miesten anatomian liian hyvin, maine menee naisena ja mikäli taas et tunne miesanatomiaa, maine menee taiteilijana. Sarjan toisessa jaksossa kuvataan, kuinka Angelica Kaufmann ratkaisi tämän umpikujan tuomalla historiamaalaukseen naisnäkökulman ja erikoistui esittämään teoksissaan klassisia ja Britannian myyttisiä naissankarittaria. Tämän kaltaiset taiteilijoiden uran ja sosiaalisen säätelyn elävöittämät käänteet tuovat toisinaan kekseliäisyydessään ilahduttavan ulottuvuuden heidän taideteostensa tarkasteluun. Toisinaan taas traagiset omaelämänkerralliset tapahtumat pysäyttävät, kuten italialaisen taidemaalari Artemisia Gentaleschin kohdalla. Susanna ja vanhimmat –teoksessaan Tintoretto kuvaa vanhimpien huomiossa paistattelevan kauniin naisen. Vain 17-vuotiaan Gentaleschin versio samasta aiheesta esittää ahnaita kurottavia käsiä pakenevan naishahmon. Teema kaikuu Gentaleschin omassa kohtalossa hänen pari vuotta myöhemmin läpikäydessään oikeusjuttua tultuaan opettajansa raiskaamaksi. Gentaleschin myöhempää tuotantoa määrittelevää kuvastoa voisi tulkita miessukupuoleen kohdistettujen väkivaltaisten kostoretkien värittämänä, mutta Vickery näkee sen naisten rohkeuden ilmentymänä. ”Kukaan ei riemuitse kostosta yhtä paljon kuin nainen, kirjoitti Juvenal. Naiset iloitsevat kostosta, kirjoitti sir Thomas Browne. Kosto on suloinen, erityisesti naisista, kirjoitti lordi Byron. Ja minä sanon: Miksiköhän, pojat. Miksiköhän.”[4] Kostoteeman tiimoilta Vickery avaa Lanvinia Fontanan maalaaman perhemuotokuvan piilotettuja merkityksiä. Perheen isä on luvannut jättää omaisuutensa sille tyttärelle, joka ensimmäisenä synnyttää poikalapsen. Lanvinian sisar voittaa hedelmällisyyskilpailun, minkä johdosta Lanvinia kuvaa hänet Vickeryn mukaan ”hirvittävän rumana”. Lisäksi Lanvinia paljastaa pienin yksityiskohdin syyn tappioonsa. Sisaren medaljongissa on kuvattuna alaston mies reippaan erektion kanssa, kun taas hänen omaa medaljonkiaan koristaa alaston mies penis velttona. Sarjan viimeisen jakson taiteilijavalintoja en kuitenkaan kerta kaikkiaan tajua. Näiden Vickeryn valitsemien mielestään kiintoisimpien naistaiteilijoiden valintoja tuomitsematta ja heidän luovuuttaan ihaillen ihmettelen, miksi Vickery nostaa esimerkiksi Karen ”Carl-Larssonin-vaimo” Larssonin esiin jonakin IKEA:n mainoksena. Toki Virginia Woolfin ajatus naisen omasta huoneesta kaikuu kivasti IKEA-huonekaluilla sisustettunakin ja ajatus feminiinisinä pidettyjen kättentöiden arvonpalauttamisesta suurten kaunotaiteiden rinnalle on kaunis, mutta että vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun kohdalla hän päättää esittää lukuisista mahdollisuuksista juuri taiteilijamiehensä vuoksi itse taiteilijan urasta luopumineen naisen ja IKEA:n. WTF? Palatakseni vielä Hustvedtin romaaniin Säihkyvä maailma, on Oma huone muuten luultavasti ainoa asia koko länsimaisessa tieteessä ja taiteessa johon Hustvedt ei suoraan viittaa romaanissaan ja joka saattaisi olla ehkäpä se osuvin. Hustvedtin omasta tekstistä puuttuu se viittausten hienostuneisuus, jonka hän pyrkii kiihkeästi liittämään päähenkilönsä taiteeseen. Hustvedt tuntuu kirjoittavan omaa Naisia taiteen ja tieteen historiassa –sarjaansa. Säihkyvässä maailmassa seikkailevat sulassa sovussa ainakin Margaret Cavendish, Cindy Sherman, Edith Stein, Alice Neel, Louise Bourgeois, Grace Hartigan, Joan Mitchell, Eva Hesse, Lee Krasner, Camille Claudel, Dora Maar, Simone de Beauvoir, Anne Fausto-Sterling, Toril Moi, Elizabeth Wilson, Judith Butler sekä Naisia taiteen historiassa -sarjassa esiin nostatetut Artemisia Gentileschi ja Judith Leyster. Tähän jatkumoon Hustvedt liittää kiinnostavaa kyllä myös itsensä viitatessaan itseensä päähenkilön ”liikkuvana kohteena”.[5] Romaanissa Hustvedt kertoo Harriet ”Harry” Burdenin tarinan. Harry on keski-ikäinen taiteilija, joka kokee jäävänsä taiteilijana sukupuolensa vangiksi ja päättää tästä syystä ryhtyä tietynlaiseen naamioleikkiin. Yhtenä suurena taideteoksena näyttäytyvässä projektissa hän kutsuu kolme täysin erillisiä uria luonutta nuorta miestaiteilijaa esittämään vuorollaan Harryn teoksia omilla nimillään. Hän haluaa todistaa ehkä eniten itselleen, mutta myös maailmalle kuinka suhtautuminen taideteoksiin riippuu taiteilijan sukupuolielimistä: ”Katsojilla on yksi mieli, ja ideat säätelevät ja viettelevät tuota mieltä. Tässä on naisen tekemä esine. Se haisee seksiltä. Minä haistan sen. Kaikki älylliset ja taiteelliset hankkeet, myös vitsit, ironia ja parodia, uppoavat paremmin yleisöön, kun se tietää, että suurenmoisen teoksen tai mojovan huijauksen taustalta löytyy mulkku ja munat (hajuttomat tietenkin). Molon ja hernepussien ei tarvitse olla aidot. Voi ei, pelkkä ajatus niiden olemassaolosta riittää kannustamaan yleisön entistä raikuvimpiin aplodeihin. Siksi minä turvaudun mentaaliseen kaluun. Terve Aristofanes! Terve fiktiivinen sauva, taikasauva, joka avaa silmät näkymättömään maailmaan.”[6] Oma huone kaikuu Säihkyvässä maailmassa paitsi sukupuolinäkökulman kautta, myös Harryn taideteoksissa: hän rakentaa erilaisia huoneita ja hänen Naamiaiset –trilogiansa keskimmäinen teos on nimeltään Tukahduttamishuoneet. Interiöörit ovat vakiintuneet yksityisen ja feminiinisen alueiksi, mutta huone taipuu totutusti myös omaperäisen mielikuvituksen allegoriaksi, alitajunnan lokeroiksi. Siitä myös romaanin nimi Säihkyvä maailma tavallaan saa muotonsa kunnianosoituksena Harryn (ja ilmeisesti myös Hustvedtin itsensä) esikuvalle, Margaret Cavendishille: ”Aion tehdä talonaisen. Sillä on sekä sisä- että ulkopuoli, niin että siihen voi kävellä sisään ja ulos. — Ja pään sisällä pitää olla hahmoja, pieniä miehiä ja naisia toimittamassa kaikenlaista. Kirjoittamassa ja laulamassa ja soittamassa instrumentteja ja tanssimassa ja lukemassa hyvin pitkiä unettavia puheita. Se saa olla minun lady Contemplationini kunnioituksena Margaret Cavendishille, Newcastlen herttuattarelle, tuolle 1600-luvun eriskummallisuudelle: naispuoliselle intellektuellille, joka kirjoitti näytelmiä, romanttisia kertomuksia, runoja, kirjeitä, luonnonfilosofisia esseitä ja yhden utopiaromaanin, Säihkyvän maailman.”[7] Säihkyvä maailma assosioituu mielestäni ja mielessäni kauniisti myös Naisia taiteen historiassa –sarjan toisessa jaksossa esitellyn taiteilijan Elizabeth ”Betty” Radcliffen teoksiin. Radcliffe oli 1700-luvulla elänyt englantilainen palvelijatar, joka sai poikkeuksellisesti isäntänsä siunauksella luoda säihkyviä helmiäisin koristeltuja rakennelmia. Vickery esittelee dokumentissa Radcliffen tulkintoja eksoottisista esikuvista, kiinalaisesta pagodasta sekä Palmyriassa Syyriassa sijainneen aurinkotemppelin raunioista. Molemmat teokset kuvaavat romanttista näkemystä rakennuksista, huoneista, joissa Radcliffe ei koskaan itse käynyt mutta joiden innoittamina hän loi niistä omat säihkyvät versionsa. Sekä Hustvedtin että Vickeryn kuvaukset kiinnostavista naistaiteilijoista hukkuvat osin kerrontaan, Vickeryn elehdintään ja Hustvedtin tiedoilla brassailuun. Hustvedtin tapa kuvailla taidemaailmaa ja taidepuhetta on toki toisaalta kiehtovaakin, joskin kovin opitun oloista luontevan sijaan. Hustvedt tuntuu olevan ”muodikkaasti kiinnostunut” esimerkiksi käsitteistä postfeministinen, posthumaani ja postbiologinen. Toisaalta hän viittaa laajalla skaalalla neurotieteisiin ja vanhoihin partoihin Hegelistä Nietzscheen ja Freudiin. Oppituntimaisuuden vaimentaminen antaisi lukijallekin tilaa aliarvioimatta tätä. Itselleni lukijana on palkitsevaa havaita yhteyksiä ja kaipaisin tilaa assosiaatioille. Hustvedtin kyydissä viittauksiin kasatut tiedot kaikesta ahdistavat, eivät innoita. Samaa tilaa kaipasin myös Naisia taiteen historiassa –sarjaa katsoessani, vaikka näiden teosten funktio ja formaatti ovatkin hyvin erilaiset. Naisia taiteen historiassa olisi voinut herättää välittömämpiä tunteita ilman jatkuvia ”Ooh, kylläpä olikin naisella käsittämättömän hankalaa ja oikeastaan aivan mahdotonta kaikki, mutta näin taas tämäkin nainen voitti kaikki maailman esteet lahjakkuudellaan ja uskomattomalla kekseliäisyydellään ja oli näin tajuttomanupeahuikea nero katsokaapa nyt”-tyyppisiä kommentteja, jotka liian tiuhaan tahtiin toistuessaan tuntuvat tyhjentyvän merkityksestään. Katsojana ja lukijana toivon tilaa kuitenkin ennen kaikkea tarinoille. Parasta Säihkyvä maailma -teoksessa ja mielestäni koko Hustvedtin tuotannossa onkin hetkellisessä kepeydessään (ilman niitä viittauksia!) paikoittain todella osuva tapa kuvata henkilöhahmojen suhteita ja niiden kehitystä. Ja, ironista kyllä ihmisten välisten suhteiden kuvaushan onkin ollut kirjallisuudessa oikein sitä perinteisintä naisten osaamisaluetta! ”Olen alkanut miettiä, voisinko panna töitä esille anonyymisti. Se saattaa olla mahdotonta. Ilman kontekstia ei ole järkevää visiota, siltä tuntuu. Ei taiteen sallita syntyä spontaanisti ilman tekijää.”[8] Vaikka haluan uskoa, että menestykseen taiteilijana vaikuttavat sukupuolen rinnalla ja sen sijaan monet muut asiat, tietynlaisen mahdollisuuden sukupuolen häivyttämiseen taiteen tieltä antaa Hustvedtin naamioleikkien rinnalla tuo edellä mainittu täysi anonymiteetti. Ja taas mieleeni tulee Unknown Cargo (ehkä siksi, että alan olla drinkin tarpeessa), joka suo konseptillaan helpotuksen paitsi tahtomattaankin sukupuoleen tuhmasti nojautuvalle katsojalle, myös riisuu paineet taiteilijan sijoittamisesta tarkemmin taidekentän koordinaatistoon: ”Meillä on toiveena, että kuka tahansa voi katsoa taideteosta ilman että siitä tarvitsee tietää mitään etukäteen. Kokemus on aivan erilainen: tämä on uusi ja nimenomaan demokraattinen tapa kokea taidetta” kuten taiteilija-galleristi Timo Wright muotoilee. Tasa-arvoisuuden auvoon anonymiteetin kautta sukeltamisen ohella, on toisaalta naiserityisyyden ja feminiinisininä naiseuteen liitettyjen aiheiden tai menetelmien nostaminen keskiöön myös tärkeää. Kuten Veikko Halmetoja toteaa Tampereen TR1:ssä esillä olevan Marja Pirilän retrospektiivin yhteydessä: ”Voi siis sanoa, että Pirilän teokset edustavat tyypillisiä naistaiteilijoiden aiheita. Näin ei kuitenkaan enää sanota, se ymmärretään epäsopivaksi. Voisiko tässä piillä kuitenkin totuus?” Epäsopivaksi naistaiteilijoiden tyypillisiksi aiheiksi niputtamisen tekee vain niiden väheksyminen. Feministinen taiteentutkimus luotaa esimerkiksi tapoja tarkastella naisten tekemää taidetta ja pohtii ”kuinka voimme ymmärtää sitä, ‘lukea’ sitä?” kuten feministisen taideteorian tutkija Hilary Robinson kysyy. Robinsonin mukaan naisen subjektiviteetti, sukupuolittuneen subjektiviteetin näkyväksi tekeminen sekä subjektien välisyys ovat tärkeitä myös nykytaiteen kohdalla käytävässä teoreettisessa ja kriittisessä keskustelussa.[9] Mielestäni nämä tulee ulottaa laajempaankin taidetta koskevaan keskusteluun. Keskusteluun, johon myös katsoja tai lukija kutsutaan mukaan luentojen sijaan.   ”Naisen kohtalo, Harry sanoi, on aina henkilökohtainen, kiinni rakkaudesta ja isoista kihoista joita he nussivat. Ja yksi Harryn lempiteemoista oli se, miten isälliset kriitikot kohtelivat heitä kuin lapsia, puhuvatkin heistä etunimillä: Artemisia, Judith, Camille, Dora.”[10]     Naisia taiteen historiassa katsottavissa YLE Areenassa: osa 1, osa 2 ja osa 3.   Kuvankaappaus Naisia taiteen historiassa -ohjelmasta. ]]>