All the World’s Futures katsoo tulevaisuuteen. Kaikkien maailman tulevaisuuksien sijaan jotkin tämän vuoden biennaalin mieleenpainuvimmista paviljongeista tutkivat kansallisia menneisyyksiä. Traumaattisten historioiden esiin nostaminen osoittautuukin parhaimmillaan taiteellisen kypsyyden indikaattoriksi. TRC eli Truth and Reconciliation Commission perustettiin Apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Komissio aloitti toimintansa 1996 ja sen tehtävänä oli kuulla niin sortovallan aikana tapahtuneiden julmuuksien uhreja kuin pahantekijöitäkin. Siinä missä esimerkiksi Nürnbergin oikeudenkäyntien idea oli julmuuksista rankaisemisessa, pyrittiin TRC:n istunnoissa sovintoon ja sitä kautta kansakunnan elvyttämiseen vuosien väkivaltaisuuksien jälkeen. Julmuuksien uhrit saatettiin kasvokkain heitä rikkoneiden kanssa, riippumatta ihonväristä, asemasta tai poliittisesta agendasta. Kuulemistilaisuuksissa vaimonsa menettänyt mies saattoi istua puolisonsa murhaajan vieressä ja pyytää tätä katsomaan itseään silmiin ja vieläpä niin, että tv-kamerat välittivät kohtaamisen kotiyleisöön. Näissä istunnoissa kuultiin myös Winnie Mandelaa, jonka henkivartijat olivat osallisena muutaman nuoren kaappauksessa. Yksi näistä Winnien piiskattavaksi joutuneista oli kymmenvuotiaasta asti UDF:n (United Democratic Front) riveissä Apartheidia vastaan marssinut 14-vuotias Stompie Moeketsi. Etelä-Afrikan näyttely What remains is tomorrow ei sisällä pitkiä johdantoja tai seinätekstejä. Kuraattorit Christopher Till ja Jeremy Rose ovat kutsuneet paviljonkiin 14 taiteilijaa tarkoituksenaan katsoa maan nykyisyyttä suhteessa sen historiaan. Katsoja on tahallaan jätetty omilleen harhailemaan tehokkaasti mutta perustellusti täytetyssä tilassa. Taiteilijoiden töissä tuodaan esille vahvasti historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, jotka ulkomaalaisenkin silmissä määrittävät Etelä-Afrikkaa. Tilannetta avaamaan on valittu näkökulma, joka jättää katsojan silmikkäin teoksen ja siinä tapahtuvien asioiden kanssa, sen sijaan että annettaisiin pitkiä avauksia teosten taustalla vallitsevista sosiaalisista tai yhteiskunnallisista ongelmakohdista. Tällä tahdotaan paeta vakiintuneita käsityksiä tapahtumista. Ikään kuin tätä mantraa kumotakseen yksi ensimmäisistä vastaan tulevista teoksista näyttelyssä on Willem Boshoffin Racist in South Africa, tekstipohjainen työ, jonka voisi eräässä mielessä nähdä ajavan juuri johdantotekstin asemaa.

Päädyn alkajaisiksi tilan takaosassa sijaitsevaan pimennettyyn huoneeseen, jossa on esillä Angus Gibsonin kolmikanavainen videoteos Telling the truth, jossa kiteytyy johdannottomuuden agenda. Teos on koottu TRC:n kuulemistilaisuuksien tallenteista ja sen on tilannut Johannesburgin Apartheid-museo. Vailla kattavia selityksiä koskien videolla näkyviä ihmisiä ja heidän tarinoitaan katsoja astuu pimeään tilaan, jossa kolmella valkokankaalla yhdellä aina joku tunnustaa, vaatii oikeutta tai kuulustelee. Videoon itseensä on sisällytetty joitain tekstiosioita. Tarinat ovat pitkiäkin ja ne on leikattu rauhallisesti ja tavalla, joka siirtää katsojan kuulemisen tilanteeseen. Teos vie katsojan todella lähelle kohdettaan. Ihmisten tunnustukset ovat järkyttävän musertavia. Pakokauhun ja myötätunnon sekalaiset tuntemukset pakottavat kyyneliin, kun seuraan Singqokwana Malgasin kertomusta omasta kidutuksestaan samassa, kun komission johtajana tuolloin toiminut Desmond Tutu painaa päänsä pöytää vasten. Tunnustusten joukossa kuuluu myös poliisina työskennelleen ja 212 vuodeksi vankeuteen tuomitun Eugene de Kockin kertomus. Eugene syyllistyi urallaan murhiin, kidutuksiin ja ties mihin kaikkeen, mutta lopulta tunnusti ja auttoi viranomaisia löytämään kadonneita uhreja, tai siis heidän piilotettuja ruumiitaan. Laupean oikeuden edessä de Kock onkin vapautumassa ehdonalaiseen ihan näinä päivinä. Pastori Tutun pyynnöstä myös Winnie Mandela tunnusti ja myönsi, että asiat eivät menneet ihan niinkuin olisi ollut paras. Winnie oli ilmeisesti painostanut henkivartijoidensa kaappaamia poikia tunnustamaan erästä pappia vastaan ja sanomaan julkisesti tämän käyttäneet heitä hyväkseen. Pojat eivät olleet kai tähän suostuneet. Stompie Moeketsin ruumis oli löydetty muutama päivä tämän kaappauksen jälkeen tunkiolta, hänen kurkkunsa viillettynä.

Teoksena Telling the Truth on Etelä-Afrikan paviljongissa varsin erityinen. Sisällöllisesti se puolustaa maan demokratisoitumista ja pakottamalla katsojan kohtaamaan kauheudet teos toteaa apartheidin sorron kohdistuneen koko kansaa kohtaan. Se on myös todella raskas teos ja kokemuksellisesti tahtookin simuloida sortohallinnon jälkipuintia kaikessa katarsiksessaan. Itselleni teoksesta jäi todella vahva tunnekokemus ja kun vierailin paviljongissa toistamiseen pari päivää ensikäynnin jälkeen, tuntui pala kurkussa vaikka en mennyt edes sisälle itse videokoppiin. 

Muut teokset tuntuvat tähän kyynelehtimiseen suhteutettuna kiehtovan älyllisiltä ja aikaansaatu kontrastinen suhde rakentaa toimivan jännitteen näyttelykokonaisuudessa. Serge Alain Nitegekan teos Black Subjects käsittelee mustuutta, mustaa väriä. Serge viittaa taidehistoriallisiin liikkeisiin ja taiteilijoihin, jotka ovat nostaneet mustan erityisasemaan. Hän tarkastelee lisäksi mustuutta elämän alkua edeltävänä olotilana, elämän lähtökohtana ja aikana ennen valon tuloa maailmaan. Väri saa merkityksiä tekojen kautta ja Nitegekan videoperformanssissa mustiin pukeutunut esiintyjäryhmä suunnistaa ja poukkoilee taiteiljan rakentaman mustan veistosrakennelman lävitse. Myös Gerald Machonan People From Far Away on kiinnostava. Eteläafrikkalaistunut zimbabwelainen Gerald on tehnyt entisen kotimaansa vanhoista seteleistä Afronautin, joka on taiteilijan performanssiväline ja esillä tässä näyttelyssä esineenä ja videoteoksessa. People From Far Away:ssä taiteilija käsittelee rodullisuus-ajattelua ja siirtolaisuutta erittäin tarkkanäköisesti viitaten teosmateriaalilla talouteen ja yhteiskunnan romahduksen tilaan juuri Zimbabwen tapauksessa. Teos kommentoi myös suoraan Etelä-Afrikkaan tulleiden zimbabwelais-siirtolaisten kohtaamaa väkivalta-aaltoa, josta henkirikostilastoja johtavassa maassa on tullut jo toistuvakin trendi. Lähtiessä törmään vielä uudestaan Willem Boshoffin teokseen, jonka toteamukset asettavat suomalaisen mustavalkoisen rasismikeskustelun jonnekin todella kauas.
Belgian siirtomaahistoria on pahamaineisen legendaarinen. Maa piti Kongoa omistuksessaan 1800-luvun lopulta aina 1960-luvulle saakka ja tästä muutama ensimmäinen vuosikymmen Kongon vapaavaltio oli Kuningas Leopold II:n hallinnassa. Tuolloin Kongo oli siis kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta ja Leopoldin hallinto tulikin tunnetuksi mielivaltaisesta väkivallasta siinä määrin, että kansainvälisen painostuksen seurauksena kuningas joutui luopumaan omistustittelistään ja luovuttamaan Kongon valtion siirtomaaksi. Kun itsenäisyys vihdoin koitti 1960-luvulla, oli edessä sekasorron ja sisällissodan kausi jossa osallisina olivat tietysti kylmän sodan tyyliin myös Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Belgian paviljonki Giardinin alueella on ensimmäinen sinne pystytetty kansallispaviljonki. Se rakennettiin Leopold II:n ollessa Belgian kuningas.
Katerina Gregosin kuratoimaan Belgian paviljonkiin valittiin taiteilijaksi Vincent Meessen, joka puolestaan kutsui mukaan kymmenen muuta taiteilijaa. Kokonaiskonseptin ideana on horjuttaa käsitystä kansallispaviljongista, joka tukeutuu kotimaisen taiteilijan neromyyttiin osoittamalla taideprojektinsa yhdelle valitulle tähdelle tai tähtiparille. Gregor, Meessen ja kumppanit tunnistavat Venetsian biennaalin toimivan edelleen samalla fossiloituneella logiikalla, millä se on toiminut maailmannäyttelyiden kultakaudesta asti, he tunnistavat biennaalin noudattavan vanhahtavaa kertomusta ja taiteen ansaintalogiikkaa, joka ei tunnu enää pätevän. Tänä vuonna Belgian paviljongin täyttävät enimmäkseen kansalliskontekstin ulkopuoliset, kansainväliset taiteilijat, jotka hyödyntävät työskentelyssään tutkimuspohjaisia käytäntöjä. Personne et les autres on näyttelynä erittäin virkistävä askel eteenpäin kaikenlaisten wow-paviljonkien keskellä.

Patrick Bernierin ja Olive Martinin lähtökohtana on toisen taiteilijan hallussa ollut valokuva, jossa mustavalkoiseen asuun sonnustautuneet sotilaat seremonioivat Nigerin armeijan perustamisjuhlallisuuksissa vuonna 1961. Taiteilijat ovat käyttäneet valokuvaa innoittajana ja toteuttaneet sen pohjalta muunnellun shakkipelin, jota yleisökin saa pelata kudotulla pelilaudalla. Tavallisesta shakista poiketen tässä peliversiossa syöty nappula tulee peliin uudestaan mustavalkoisena toimijana, jonka arvon hyökkääjä saa päättää. Näin uudesta pelinappulasta tulee pelin kolmas osapuoli, joka on vuorotellen molempien pelaajien hallussa. Vähän samoin kuin Nitegekan Black Subjects, Bernierin ja Martinin L’Echiqueté käyttää väripohjaisen vastakkainasettelun yksinkertaisuutta oivaltavalla tavalla kuvaamaan todellisuutta, joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Belgian paviljongissa biennaali-pakkaa sekoitetaan myös olemalla kriittisiä yksisilmäistä kulttuurihistorian luentaa kohtaan. Jo se, että Belgian rooli siirtomaatyrannina otetaan esille tässä yhteydessä ja vieläpä näin kriittisellä ja kypsällä tavalla, tuntuu tavattoman poikkeukselliselta. Sanottakoon, että Leopoldin rooli kokonaisen kansan raiskaajana ei (tietenkään) ole yleisesti hyväksytty saati sitten koulukirjoissa opetettu asia entisessä herramaassa. Lisäksi Personne et les autres haastaa normittuneita käsityksiä taidehistoriasta ja modernististen liikkeiden eurooppakeskeisyydestä tuomalla esille, että monet 1900-luvun avantgarde-liikkeistä syntyivät laajemmassa vuorovaikutuksessa, joka ulottui myös Afrikan manteereelle. Tätä asiaa läpikäydään loistavassa katalogissa, johon on koottu useampikin kiinnostava artikkeli ja joka on myös hienosti tehty. Olemalla näinkin asiantunteva, kypsä ja vakavasti otettava heittää tämäkin paviljonki vakavan haasteen muille biennaaliin osallistuville maille ja itse biennaali-instituutiolle, jonka se toivoo kehittyvän ja katsovan itsekin tulevaisuuteen.

Kansikuva: James Beckett, Negative Space: A Scenario Generator for Clandestine Building in Africa, 2015, Courtesy the artist, Wilfried Lentz, Rotterdam and T293, Rome & Naples. (kuva: Alessandra Bello)

Etelä-Afrikan paviljonki
Belgian Paviljonki