Detroit Stockholm -galleriassa Tukholmassa esillä oleva Monster Mother on teidän ensimmäinen yhteisnäyttelynne. Miten päädyitte työskentelemään yhdessä? 

Taru Kallio: Emme tunteneet toisiamme ennen tätä, vaikka olemme molemmat kotoisin Pieksämäeltä. Olimme kuitenkin nähneet toistemme teoksia ja osallistuimme molemmat Pieksämäen nuorten taiteilijoiden seitsemänteen triennaalin syksyllä 2023, jonka jälkeen Hinni ehdotti minulle yhteisnäyttelyn pitämistä. 

Asun Oslossa ja Hinni Tukholmassa, joten tapasimme monta kertaa etänä. Puhuimme näyttelystä mutta myös äitiydestä, taiteilijuudesta ja ulkosuomalaisuudesta.

Hinni Huttunen: Minulla on työhuone täällä Detroit Stockholmissa. Työhuoneyhteisöön kuuluu noin parikymmentä taiteilijaa ja jäsenet saavat pitää kerran vuodessa näyttelyn. Tällä kertaa halusin kutsua Tarun mukaan ja toivoin, että hän toisi näyttelyyn suuret maalaukset, joita olin nähnyt triennaalissa. 

Näyttelyn teema alkoi hahmottua luontevasti. Äitiys on latautunut ja vaikeakin aihe. Halusimme käsitellä äitiyttä ja haastaa sen perinteistä kuvastoa ja puhetapoja.

Nimi Monster Mother oli Tarun ehdotus. Siihen liittyi myös se, että yhden teokseni työnimi oli Mörköäiti. Sattumalta olimme ajatelleet hyvin samantapaisia asioita tahoillamme.

Millaisia kokemuksia teillä on taiteen opiskelusta ja taiteilijana työskentelystä muualla kuin Suomessa? Tai Suomessa muualta käsin? Millainen merkitys erilaisilla yhteisöillä on ollut teille?

TK: Olen valmistunut Lahden taideinstituutista kuvataiteen kandidaatiksi. Sen jälkeen olen opiskellut maisterintutkinnon Bergenin taideakatemiassa sekä työskennellyt myös Berliinissä, Hampurissa ja Oslossa. Tällä hetkellä minulla on Oslossa työhuone, jossa on noin 15 muuta taiteilijaa. Kollegiaalisuus ja se, että voin nähdä muita työhuoneella ja keskustella arkipäiväisistä asioista heidän kanssaan on suorastaan elintärkeää. 

HH: Minä valmistuin ensin kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta ja sen jälkeen opiskelin kuvataiteen maisterin tutkinnon Tukholman Kungl. Konsthögskolanissa. Tampereella olin osa Tampereen Taidehallia (ent. Tesoman Taidehalli), joka on syksyllä 2014 perustettu kulttuurialan ammattilaisten kollektiivi, työhuone sekä tapahtumapaikka.

Työhuoneeni Detroit Stockholmissa on ollut elämäni keskipiste Tukholmassa. Se on pysynyt, vaikka asuntoni vaihtuneet. Nautin kollegiaalisuudesta ja yhdessä tekemisestä. 

TK: Teemme molemmat töitä myös Suomessa. Haluan ehdottomasti olla läsnä myös suomalaisella taidekentällä ja aina, kun tulee kiinnostava tilaisuus, tartun siihen. Koen olevani suomalainen taiteilija. 

HH: Minulla on samanlainen kokemus. Teen töitä myös Suomessa ja olen kiinnostunut myös alueellisesta toiminnasta Etelä-Savossa.

Tartun vielä tuohon alueellisuuteen. Olette molemmat kotoisin Pieksämäeltä Etelä-Savosta, kuten minäkin. Emme tunteneet toisiamme asuessamme siellä, mutta koen, että Pieksämäki yhdistää meitä. Mitä ajattelette tästä? Tai alueen tilanteesta taiteen ja kulttuurin suhteen? 

HH: Pieksämäen nuorten taiteilijoiden triennaalin lisäksi olen ollut mukana M_itä? Nykytaiteen biennaalissa vuosina 2019. Näyttelyyn oli valittu 12 taiteilijaa eri puolilta Itä-Suomea ja oli antoisaa tutustua muihin itäsuomalaisiin taiteilijoihin.

TK: Olin Pieksämäellä kuukauden ja siitä tuli vähän surullinen olo, että kaupunki tyhjenee. Tyhjät tilat herättivät myös pohtimaan, että voisi olla todella inspiroivaa tehdä siellä jotain taiteilijoina. 

HH: Pidin myös Pieksämäellä marraskuussa näyttelyn Kellariteatteri Moreenissa ja oli arvokas kokemus, kun ihmiset kertoivat teosteni äärellä avoimesti asioistaan. 

Luulen, että Pieksämäki on vaikuttanut myös ilmaisuun ja estetiikkaan. Koen että siinä autioituneen kaupungin fiiliksessä on visuaalisesti jotakin elokuvallista, joka jää sieluun.

On erikoista olla täällä Tukholmassa ja samalla mielessään Pieksämäellä, mutta palataan vielä tarkemmin tähän näyttelyyn. 

Teokset asettuvat tilaan ja toistensa yhteyteen kiinnostavalla tavalla. Työskentelette eri välineillä, mutta mitkä asiat yhdistävät teoksianne? Entä mitä opitte prosessin aikana toistenne työskentelystä?

HH: Minusta teoksiamme yhdistää tietty henkilökohtaisuus sekä absurdius ja huumori. Molempien teokset ovat myös omalla tavallaan voimakkaita ja suurikokoisia. 

Tarun teoksissa on voimakas energia, joka valtaa koko tilan. Hän yhdistelee maalauksissaan myyttisiä aineksia, kuten kertomusta puutarhassaan kylpevästä Susannasta sekä siitä miten aihetta on käsitelty taidehistoriassa. Alastomaan naiseen liittyy sekä erotiikkaa että kauhua. 

TK: Olen miettinyt Hinnin teosten kohdalla paljon omakuvaa ja sitä, miten omakuvien hahmot katsovat kohti katsojaa. Näen niissä surumielisyyttä ja naurua läpi kyynelten. Minua viehättää teosten itsevarma hahmo, joka katsoo suoraan kohti ja tuntuu sanovan, että tässä minä olen. Hahmossa on rauhallista itsevarmuutta. Hän ei pyri peittämään itseään toisin kuin omien maalausteni hahmo, joka saattaa olla levoton ja ahdistunut. Olen oppinut paljon Hinnin työskentelystä. 

Olemme molemmat halunneet työskennellä ison koon kanssa, koska myös siinä koossa on jotakin hirviömäistä, jota ei voi väistää ja joka pakottaa katsomaan. Se liittyy tähän aiheeseen ja nähdyksi tulemisen kokemukseen. 

HH: Näyttelyssä ensimmäisen huoneen teokset ovat voimakkaita yhdessä – varsinkin kun niissä esiintyvät hahmot tuijottavat joka puolelta kohti katsojaa. 

Maalauksen ja valokuvan ajat ovat hyvin erilaiset, mutta teoksiamme vahvasti yhdistävä tekijä on kehollisuus. Olen halunnut tutkia sitä, miten omakuvieni koko ja yhden suhde yhteen vaikuttaa katsojaan. Kehollisuuden lisäksi olen kiinnostunut tunteista sekä erityisesti nolouden ja häpeän tunteesta.

Avaisitteko vielä lisää äitiyden teemaa ja kehollisuutta? Miten ne näkyvät teoksissanne?

TK: Teoksissani yhdistyvät monenlaiset elementit ja tarinat. Ollessani raskaana aloin lukea varhaista feminististä scifiä, kuten Ursula K. Le Guiniä ja Octavia E. Butleria.  Niissä oli rajuja fyysisiä kuvauksia raskaudesta, alien-vauvoista sekä toisaalta siitä, miten toislajiset olennot alkavat hoivata. Oma kokemukseni raskaudesta oli vähän sellainen alien ja tunsin kehoni oudoksi ja vieraaksi. 

Käsittelemäni teemat liittyvät usein kehoon, ylisukupolvisuuteen sekä myyteihin ja tarinoihin, joihin liittyy jollain tapaa naiseus. Haluan käsitellä näitä aiheita, koska ne ovat haastavia itselleni. Ja kun puhumme äitiydestä, haluamme puhua siitä sen laajemmassa merkityksessä. Hoivaa on paljon myös erilaisissa yhteisöissä ja sen tarve on vain korostunut viime vuosina. 

HH: Olen kuvannut paljon itseäni ja läheisiäni: perhettäni, äitiäni ja ystäviäni. Tässä näyttelyssä esillä olevassa triptyykissä olen kuvannut omakuvia raskaana ollessani sekä yhdessä lapseni kanssa. Äitiyteen – kuten kaikkeen elämässä – liittyy paljon myös absurdeja asioita.

Entä millaisia teidän prosessinne ovat? Mikä teille on työskentelyssänne keskeisintä? Ja mitä taiteen tekeminen merkitsee teille? 

TK: Minulla on oikeastaan kaksi taiteilijaidentiteettiä: ensimmäinen kirjoittaa apuraha- ja näyttelyhakemukset ja toinen maalaa. Kirjoittaminen auttaa kirkastamaan ja jäsentämään ajattelua, mutta silti tärkeintä on, että voin maalatessa tehdä mitä haluan. 

Minulla on oltava aihe, joka polttaa niin että sitä on käsiteltävä. Työskentelyn kautta asiat myös johtavat toisiin. Luonnostelen paljon, piirrän, teen vesiväritöitä, kirjoitan tekstinpätkiä ja teen erilaisia materiaalikokeiluja eri pigmenteillä ja maalaustekniikoilla. 

HH: Tunnistan tuon tietyn pakkomielteisyyden myös omassa työskentelyssäni. Aina, kun minulla on mahdollisuus, tulen työhuoneelle. Suunnittelen sommitelmia etukäteen ja kuvaan, mutta myös vain oleilen, mietin, katson, luen ja juttelen. 

Olen kiinnostunut tunne-elämän ja sydämen asioista. Yritän tallentaa ja välittää tiettyjä tunteita, jotka ovat tulleet elämässä vastaan. Jos jostakin kuvasta tulee sellainen olo, että tämä nolottaa niin silloin siinä on jotakin kiinnostavaa ja siitä vääjäämättä välittyy joku tunne myös katsojalle. 

Hinni Huttunen & Taru Kallio: Monster Mother Detroit Stockholm -galleriassa Tukholmassa 20.2.–9.3.2025.

Artikkelikuva: Taru Kallio, Volcano- series #1, tempera ja öljyliitu paperille, 33 x 24 cm, 2024.