Kuvataideakatemian Kuvan Kevät -lopputyönäyttely järjestetään tänä vuonna 9.5.-1.6. Haastattelin näyttelyn avajaistunnelmissa valmistuvia kuvataiteilijoita. Sarjan toisessa osassa haastatteluvuorossa on Kaarlo Stauffer. Edellisen voit lukea tästä.

Viivi: Moi Kaarlo!

Kaarlo: Moi, moi Viivi!

V: Mitäs kuuluu?

K: Noh, tämä on aina vähän tällaista sosiaalista surffaamista nämä avajaisillat. Nyt on kyllä taas ihan rento fiilis.

V: Avajaiset menneet hyvin?

K: Joo, kyllä.

V: Täällä on kauheasti porukkaa!

K: Joo. Paljon tuttuja naamoja ja paljon small talkia.

V: Totta! Miltä nyt tuntuu valmistua kuvataiteilijaksi?

K: Onhan se tosi siistii. Jotenkin tämä Kuvan Kevät on… Noh, tämä on nyt perusklisee, mutta tämä on tuntunut sellaiselta kaukaiselta jutulta, jota on aina ollut seuraamassa ja nyt yhtäkkiä havahtuu siihen, että itse on se, joka ottaa sen ruusun tuolta. Toisaalta siitä tulee sellaiset ylppärijutut mieleen tilanteena, hehehe. Mutta kyllähän tämä sitä valmistumista symboloi. Siis paperithan saan vasta syksyllä. Kesän pystyy huoahtaa ja on työhuone koululla, mikä on vielä ihan kiva. Mutta jotenkin tänään en noita realiteetteja halua hirveästi miettiä. Sekin on klisee, että tästähän tämä kaikki vasta alkaa. Aika paljon haasteita luvassa, mutta jotenkin ihan optimistinen fiilis. Kuitenkin siistiä, mutta sitten siinä on samalla se, kun luopuu tästä kouluympäristöstä. Mikä on tosi siisti homma myös, koska kyllähän se alkaa viidessä vuodessa painaa päälle, että mitä tästä koulusta voi enää saada irti. Uudet tuulet kyllä kiinnostaa tosi paljon. Sitten kun päätyy sinne “taidemaailmaan” eli koulun ulkopuoliseen maailmaan, niin se on aika haastava maailmansa.

V: Sehän just tuli esiin tuossa Tuomo Tuovisen puheessa tuolla yläkerrassa.

K: Tuomollahan on siis aika kriittinen lähestymistapa näihin kaikkiin instituutioihin ja tähän taidekoulutusmeininkiin. Näin sen eilen ja se puhu aika paljon niistä kompromisseista ja siitä, että jos haluaa vetää sellaista tinkimätöntä linjaa, niin tie on aika paljon kivisempi. Onhan se omalla tavallaan totta. Sen sitten näkee, että miten tämä lähtee tästä.

V: Niin, olet nyt valmistumassa maalauksen laitokselta. Kerro vähän tästä lopputyöstäsi.

K: Siis tämähän oli sekava prosessi, koska me saatiin tosi myöhään tietää näistä tiloista. Oli epävarmuutta, kuinka paljon tulee mahtumaan. Kyllähän tiesin, totta kai, että multa tulee maalauksia, enkä ala hämmentämään soppaa liikaa. Halusin, että ne työt on jotenkin suhteessa mun viime syksyn näyttelyyn (Forever Breathes the Lonely World), joka oli sellainen aika iso rupeama silloin aikoinaan. Vähän jatkan samaa teemaa. Mun mielestä se oli ihan hyvä, että pidin sen aika minimaalina, että laitan ne kaksi työtä sen tilan mukaan. Totta kai oli vähän arpomista niiden töiden kanssa ja olihan mulla muitakin juttuja studiolla. Tuntui, että nuo nyt kävi sillä lailla dialogiin keskenään paremmin.

V: Mutta ne on kuitenkin kaksi erillistä teosta?

K: Joo. Onhan ne vähän tietyllä tavalla, ei nyt sisartöitä, mutta vähän sitä silmällä pitäen, että jos multa tulee kaksi työtä, niin formaatti pysyy kasassa ja niillä on joku yhteys toisiinsa. Ei lähde liikaa toinen johonkin muuhun maailmaan tai muuhun ajatteluun.

V: Tuolla oli niin hirveä tungos ja hälinää, että en pystynyt kunnolla näkemään niitä maalauksia. Kerro tarkemmin, että mitä niissä on?

K: Ainahan olen maalannut esittävää ja niissä on ne tietyt ihmiset keskiössä. Aika paljon omaa tuttavapiiriä, ja vaikka olen välttänyt sellaista suoraa dokumentointia, että tässä nyt on joku tällainen tilanne, niin ne on jollain tavalla kuvittaneet tietynlaista elämäntapaa, mihin itsekin sijoitun. Ne maalaukset perustuu valokuviin, jotka yleensä on mun ottamia eikä valmiita kuvia. Se toinen niistä töistä, millä ei ole nimeä, se punertavampi. Siinä halusin ottaa jotenkin… Sillä nyt ei ole hirveästi väliä, mistä ne valokuvat on peräsin, mutta mulla ei ole niin suoraa suhdetta niihin ketä niissä on. Siinä tulee aina vähän sellainen painolasti, kun maalaa ihmistä ja varsinkin, jos on tuttu ihminen, niin sitten siihen jotenkin keskittyy eri tavalla. Ensinnäkin tajusin, että en ole koskaan maalannut vanhoja ihmisiä ja jotenkin siihen tuli sellainen erilainen rentous, kun ei tarvinnut ajatella, että tämä on joku tietty tyyppi. Voin vaikka kelata silleen, että tyypin kasvot tai hiukset on tasa-arvoiset sen kanssa, miten mä teen sen vaatteet. Se toinen oli semmoinen, että jatkoin siltä teemalta, että siinä on taas enemmän jotain meitsinkin frendejä. Siinähän on kanssa vähän kollaasimaisesti ne tyypit niin kuin palasina siinä tilassa, että ne ei ehkä hirveästi ole suhteessa toisiinsa. Tiettyjä mielialoja silloin oli ehkä sellainen abstrakti odottaminen tai joku sellainen oli ajatuksena, että ehkä kahdessakymmenessä vuodessa jotain tapahtuu. Mutta en osaa ihan purkaa sitä.

V: Ei kun kuulostaa ihan hyvältä!

K: Ehkä se liittyy vähän jotenkin tuohon Tarkovskiin. Sillä on leffa kun Offret, missä ne on Ruotsin maaseudulla siellä huvilassa. En muista onko ne viettämässä viikonloppua vai mikä siinä oli se, mutta siinä alkaa periaatteessa kolmas maailmansota. Sitten siinä on sellainen omituinen odottava tunnelma, vaikka kaikki näyttää, että ne on vaan olohuoneessa ja kaikki on ns. normaalisti. Silti jotain omituista ja isoa on tapahtunut tai tapahtumassa. Vähän sellainen mielikuva.

V: Se maalaus ei kuitenkaan ollut suoraan vaikuttunut siitä leffasta?

K: Ei, se ajastus tuli vasta myöhemmin. Siis se ei ole mikään sellainen, että se pitäisi tietää. Mutta sellainen mikä tuli jossain vaiheessa mieleen, että tässä on jotain sellaista mielialaa, jossa voisi olla jotain yhteyksiä siihen. Ei mitään hirveän täsmällistä, että jengin pitäisi se tietää.

V: Tuo on ihan mielenkiintoista kyllä. Kuulin muuten huippujuorun, että teoksesi oli ostettu tästä näyttelystä. Kerro siitä: kuka osti ja minkä.

K: Sen nimettömän työn. Eilen ennakkoavajaisissa huomasin, että sinne oli tullut ylimääräinen lappunen. Ihmettelin, että mitäs siinä lukee. Siinä oli tosiaan tämä Päivi ja Paavo Lipposen rahasto. Niin ne oli ostaneet sen ja sitten se deponoidaan Kiasman kokoelmiin, että se on kyllä aika huippujuttu.

V: Se on varmaan aika iso auktoriteetin arvostuksenosoitus sen lisäksi, että valmistuu tästä koulusta, että ostetaan teos tuollaiseen laitokseen.

K: Kyllä ja totta kai raha on aina kiva, mutta vielä enemmän se, että jotain tahoja kiinnostaa se mitä teen. Niin se on mukava ja hieno huomionosoitus.

V: Niinpä, totta. Voisin lopuksi kysyä ihan sitä, että mitä sitten nyt jatkossa olet tekemässä?

K: Se onkin ihan jännittävä kysymys ja ehkä tuota ei nyt niin hirveästi jaksaisi ajatella. Kesän kuviot on suunniteltu niin, että mulla on vielä työhuone syyskuuhun asti koulussa. Oon ajatellut ihan duunailla tämän kesän ja sitten alkaa pohtimaan, että miten pystyisi taloutta pyörittämään niin, että voisin hommata työhuoneen Helsingistä syksyllä. Siinä on omat haasteensa, mutta olisi nyt tarkoitus pitää prosessia yllä, ettei tämä nyt yhtäkkiä katkeisi jotenkin omituisesti. Ekat vuodethan on aina hankalia, mutta jos jotenkin jaksaisi sen yli. Kyllä luulen, että se homma lähtee käyntiin, jos on lähteäkseen ja kyllä nyt on ihan sellainen fiilis, että miksei? Tai siis mitä nyt on seurannut tuttavia, jotka on valmistuneet, niin jotenkin on ihan sellainen hyvä fiilis, että huomaa, että ne oikeasti työskentelee taidekentällä, eikä ne ole kadonneet minnekään. Tai siis silleen niillä on homma hanskassa.

V: Noh, mutta se on tosi kiva kuulla. Hei kiitoksia tosi paljon haastattelusta ja onnea vielä!    

Kuvan kevät – Kuvataideakatemian lopputyönäyttely 9.5. – 1.6.  

Kuva: Kaarlo Stauffer Nimetön, 2014 öljy kankaalle