1. Välineen kuolema

Jotenkin tuntuu, että kuolemasta puhutaan koko ajan tosi monessa yhteydessä, eikä ainoastaan elävien olentojen kohdalla. Maalaus taisi kuolla New Yorkissa joskus kuuskytluvulla. Nyt taas eletään printtimedian kuoleman aikaa. Kauhean paatoksellista ja mediaseksikästä. Niin, siellähän ne Taide-lehden sivut vaan hapertuu jossain paperinkeräyslaatikon pohjalla. Eräskin mummeli saattaa pelastaa niitä sieltä ja punoa niistä kauppakasseja, vähän kuin käytetyistä juhlamokka-pakkauksista. Mutta siis… jos kerran me ihmiset projisoidaan tekemiimme asioihin taipumus loppuvaan elämään, eikö sitten samalla voisi ajatella, että syntymäkin on olemassa elottomilla olioilla? No tietysti voi, kaikkihan sen tietää. Syntymä ja kuolema on asioita, jotka tulee jotenkin enemmän itsestä – luominen ja tuhoaminen tehdään ulkopuolelta. Käytiin vähän aikaa sitten SARV:n eli Suomen arvostelijain liiton kritiikin kirjoittamiseen keskittyvässä kansainvälisessä seminaarissa, joka järjestettiin Ateneumissa. Se oli hyvä tilaisuus noin yleisesti jo siksi, että taidekirjoituksen ympärillä pyörivät ihmiset saatais puhumaan tästä mediamaailmassa tapahtuneesta murroksesta vähän uudella tavalla. Siis siitä, että esimerkiks Hesari oli ennen lehti ja nykyään se on konserni. Ja siis, että nää ihmiset alkais puhua tästä tapahtuneesta vallankumouksesta muutenkin, kuin vaan sillei, että voi voi voi kun ennen muinoin oli roskalehdissäkin taidearvosteluja ja nyt meillä on amatööriblogaajia, jotka tahraa taidekirjoituksen jalon luonteen kirjottamalla asioista, joista niillä ei ole kymmenien vuosien asiantuntemusta. Jostain syystä monet ihmiset yhdistää aina tekstin kuoleman myös kirjottajan kuolemaan, vaikka ei se nyt välttämättä ihan niin aina mene. SARV:n semmassa tuli vastaan muutama kommentoija, jotka sijoitin just sinne jonnekin sadan vuoden päähän menneisyyteen. Ainakin minun mielessä nämä lukijat ja kirjoittajat on just niitä, joiden suosima taidekirjoittelu on elitistisen sisäpiirin hommaa, joka ei oikein tunnu lämmittävän tän piirin ulkopuolista porukkaa, eikä sitä välttämättä sellaiseksi alunperin ole tarkoitettukaan. Toisaalta taas tässä elellään parhaillaan aikaa, jolloin populaarikulttuuri suorastaan hengittää eläviä kuolleita, eli zombeja. Eikö siis olis ihan luonnollista, että jostakin hiljattain kuolleesta mediamuodosta kehkeytyisi zombie-maalaus tai elävä kuollut aikakauslehti? Zombie-maalaus on nähnyt kaiken. Sen kangas on pingotettu, pohjustettu ja maalattu. Sitten se on jossain uutuudenhuumassa revitty irti kiilapuilta ja ehkä niitattu suoraan seinään. Sillä on kokeiltu vähän jotain installaatiomaisia esityskäytäntöjä, sitten siihen on kyllästytty ja sen päälle on maalattu uudestaan. Ennen kuolemaansa elävä kuollut maalaus näki tosi paljon kärsimystä ja sitten se vain lakkasi hengittämästä, kunnes kosminen säteily herätti sen henkiin. Taiteentekijöinä ja kirjoittajina meidän osaksi jää sivusta seuraaminen, kun elävä kuollut maalaus raahautuu koko fataalissa kauheudessaan Taidehalliin ja ryhtyy repimään Hilma af Klintin elonkaarta käsittelevää teossarjaa palasiksi, vain ahtaakseen sen haisevaan kitaansa. Kuuluu ähinää, örinää ja ehkä pari näyttelyvalvojaa saattaa myös kirkua. Yleisö saa tarkastella, kuinka tuo syöty maalaus sitten valuu läpi zombie-maalauksen rikkoutuneen suoliston ja pudota mätkähtää mahassa sijaitsevasta reiästä kivilattialle. Jäljelle jäänee varjostumia valkoisella seinällä, sekä elävän kuolleen maalauksen lohduton ja loppumaton nälkä.

2. Miksi kirjoittaa taiteesta?

Pian EDITin julkaisun jälkeen jo edellä mainittu Taide-lehti julkaisi pienen buffin meidän projektista. Huvitti tosi paljon silloin se tietty sävy, jolla meihin viitattiiin. Suomen ”hauskin ja älykkäin kuvataidelehti” kirjoitti jutun uudesta ”taidemediasta” otsikolla ”vaihtoehtona netti”. Joo-o, netissä tapahtuva julkaisutoiminta on vaihtoehto painetuille julkaisuille, vähän samoin kuin omenan syöminen voi olla vaihtoehto päärynän syömiselle. On eri asia, onko se vaihtoehtoista sellasessa hieman alakulttuurisessa mielessä. Itse luin otsikoinnin juuri tollasessa alistavan vallankäytöllisessä merkityksessä. Ehkä tuolloin vielä vastasyntyneen taidemediaimperiumin luojalla oli muutamia defenssejä pystyssä. Jatketaanpas tätä hedelmäpeliä hahmottaaksemme netin ja printin julkaisutapojen välisiä eroja, netti olkoon omppu ja printti päärynä. Hengailet siinä kotona ja keittelet aamukahvia. Postilaatikosta tipahtaa päärynä. Oot sillai, ”whoa ainiin mulle tulee kuus kertaa vuodessa tää päärynä, jes!”. Syöt sen heti ja oot innoissas, vaikka se maistuu vähän oudolta; se on sellanen vähän liian täyteläisen olonen ja sitä nestettä valuu siitä rinnuksille, yäk. Tämä johtuu tietysti siitä, että jotta saisit sen suht kypsänä kotiin, se pitää lähettää vähäsen raakana matkaan niin, että se kypsyy siinä postituksen aikana. Silti se on monesti vähän aikansa elänyt, kun saat sen käsiisi. Maksat niistä päärynöistä vaikka jonkun vajaan huntin vuodessa. Omppuja taas on saatavilla ihan mistä vaan ja milloin vaan, eikä ne maksa kovinkaan paljoa. Kestotilaus on paljon halvempi, kuin päärynän kohdalla, tosin tarttet kalliita välineitä jos haluat nauttia ompuista kotona tai mobiilina. Tietysti voi aina mennä kirjastoon naatiskelemaan, sehän ei maksa mitään. Omppuja on myös saatavilla tosi joustavasti. Esimerkiks jos vaikka kuulet, että tänään on keksitty uus omppulajike, niin on hyvin mahdollista että löydät sen parin tunnin viiveellä kädestäsi. Sitten jos sulle tuleekin tunne, että haluat itse alkaa kehittelemään jotain omppubisneksiä, niin siitä vaan! Se on tosi helppoa ja edullista, periaatteessa riittää että osaat lukea ja kirjottaa. Ei tartte välttämättä olla edes akateemikko. Omppu on päärynää demokraattisempi hedelmä. SARV:n seminaarista opittiin, että mediamurroksen aiheuttama paniikki on aiheuttanut kritiikkitekstin paradigman hajoamisen. Yhtäkkiä ollaankin tilanteessa, jossa rahaa kritiikin kirjoittamisen ympärillä liikkuu vähemmän kuin ennen, mutta kritiikin kenttä ja tekstityyppien kirjo on laajempi. Oho.

3. Mrs. Doubtfiren salaisuus

Robin Williamsin kuoleman jälkeen lehdistö revitteli julkisuudessa näyttelijän kuoleman yksityiskohdilla. Williams teki itsemurhan, joka automaattisesti lisää kuolema-fetissin sensaatioarvoa mediassa. Robinin elokuvat on täynnä loistavia elämänopetuksia, eikä Mrs. Doubtfire ole mikään poikkeus. Leffassa Williamsin esittämä mies käy läpi eroa vaimostaan ja siinä rytäkässä käydään oikeutta siitä, kuka saa tavata lapsia ja miten paljon. Tilanne ei näytä hyvältä ja miekkonen keksii skottilaisen eläkerouvan hahmon, josta sitten tulee erolasten uusi skarppi lastenhoitaja. Lapset saavat kaitsijan ja isukki ei joudu kärsimään etävanhemmuudesta. Tämä keksitty hahmo, Euphegenia Doubtfire on eräänlainen hybridi, joka tulee yhtenäiseksi olennoksi Robinin hahmon kekseliäisyyden ja tämän meikkitaiteilijaveljen maskeeraustaitojen ansiosta. Päähenkilö siis käy läpi aikalailla kokonaisvaltaisen muutoksen transvestismin kautta. Kuvitteellisen hahmon melkeinpä alkemistinen transformaatio ei jää vain pinnalliseen prosessiin, jonka tuloksena on kokonainen uusi persoona, vaan samalla myös rouvan sisällä asuva mies oppii skottiemännältä paljon, kuten muun muassa siivoustaitoja ja kurinpitoa. Upea elämänopetus. Robin kuoli, mutta Mrs. Doubtfire elää ikuisesti. Leffasta opin myös sen, että kermakakun kuorrutetta voi käyttää sekä kasvonaamiona että pikanttina lisänä teessä sekä lisäksi tietysti, että jos tekotissit syttyy palamaan ruuanlaitoin yhteydessä, kannattaa kumitissipalo tukahduttaa parilla kattilankannella.