Sanna Lipponen: Olet maalannut valtavan määrän kissa-aiheisia teoksia, joista noin 50 on nyt esillä Oletko nähnyt tätä kissaa? -näyttelyssäsi Galleria Beckerissä Jyväskylässä. Miksi halusit maalata nimenomaan kissoja? 

Tiitus Petäjäniemi: Lyhyt vastaus tähän voisi olla, että halusin vain kokeilla. En tiedä miksi tai miten sain idean. Tai miksi toteutin sen välittämättä sen järkevyydestä tai syystä. 

Pidempi versio on se, että olen maalannut kissoja aiemminkin, ja minulla oli jo olemassa joitakin kissamaalauksia, mutta erityisesti halusin tämän näyttelyn kohdalla kokeilla ensimmäistä kertaa temaattista lähestymistapaa. 

Minua kiinnosti kokeilla erilaisia maalaustapoja sekä lainailla väriyhdistelmiä ja maalaustekniikoita. Otin lähtökohdaksi esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Sininauhainen tyttö -teoksen (1909) tai keskiaikaisen maalauksen, ja tein niistä omat versioni. 

Aika pian tajusin, että yleisö tuskin huomaisi viittauksia, koska maalaukset näyttävät niin vahvasti omilta töiltäni. Olen kuitenkin inspiroitunut monista teoksista ja tutkinut niitä. Tämä ulottuu myös omaan tuotantooni, sillä olen maalannut kissoja joidenkin vanhojen abstraktien teosteni päälle. 

SL: Miltä tällainen temaattinen työskentelytapa tuntui? Millaisia oivalluksia sait sen aikana?

TP: Huomasin, että teema helpotti työskentelyä. Ei tarvinnut lähteä aivan tyhjästä liikkeelle maalausten kanssa.  

Omassa tekemisessäni on käynnissä jonkinlainen murros. Olen maalannut niin paljon, etten enää juuri ylläty omasta kädenjäljestäni. Mutta olen nauttinut siitä, että kun vain maalaa, siitä syntyy jotakin intuitiivisesti, ja teemasta huolimatta näissäkin teoksissa on kokeilu ja yllätys läsnä. 

Melkein kaikki näyttelyn teokset on maalattu akryylillä kankaalle. Vaikka mediumi on sama, sen sisään mahtuu paljon kokeilua. Ja vaikka teokset ovat sommitelmallisesti samankaltaisia ja yksinkertaisia, mukaan mahtuu paljon vaihtelua. Tykkään siitä, että sommittelu ja kissa-aihe ovat ankkuroivia asioita näyttelykokonaisuudessa.

SL: Kissa on hyvä ankkuri. Kissat maalauksissasi muistuttavat todellisista kissoista, mutta samalla teet niistä täysin omanlaisiaan. Välillä yhteys eläimeen venyy ja ehkä katkeaakin, mutta samalla jotakin muuta kiinnostavaa tulee tilalle. Mitä kissa sinulle merkitsee näissä maalauksissa? 

TP: Olen katsonut jonkin verran valokuvia kissoista sekä yrittänyt tavoittaa esimerkiksi tassun jäntevyyttä ja pehmeyttä turkin alla, ja olen omasta mielestäni onnistunutkin siinä joissain teoksissa. 

Kissahahmo on minulle ensisijaisesti tapa välittää ilmettä ja tunnetta – sitä miltä tuntuu olla ihminen. On hyvin pienestä kiinni, miltä hahmon ilme näyttää ja niin paljon voi välittää niin pienellä eleellä. Eläinten ilmeitä tulkitaan paljon, joskus oikein ja joskus väärin. Maalauksissa hahmojen ilmeet ovat ymmärrettävä ja tunnistettava asia. Se, että katsojalle herää maalauksestani jokin tunne, tuo merkityksellisyyttä.

En tiedä, tulevatko tunteet maalatessa itsestä teokseen vai teoksesta itseen. Jollain lailla nämä kaikki maalaukset ovat myös omakuvia: kasvoilla oma ilme muuttuu samaksi kuin se, jota maalaa. Silloin kun tuntee itse sen tunteen, uskon, että se välittyy myös katsojalle.

SL: Teoksesi ovat usein värikkäitä ja kuvaavat ilmeikkäitä hahmoja. Joissakin yhteyksissä ne on liitetty naivismiin. Mitä mieltä olet siitä?

TP: Seuraan tosi laajasti kaikenlaista taidetta eikä oikeastaan ole sellaista ajanjaksoa tai tyylisuuntaa, joka ei kiinnostaisi. En kuitenkaan pidä itseäni varsinaisesti naivistitaiteilijana. Naivismi on vain yksi tyylisuunta, josta voin lainata tarvittaessa. Toki tietyllä tapaa voidaan ajatella, että kaikki taide on pohjimiltaan naiivia – yritystä katsoa ja kuvata maailmaa ikään kuin todellisena, riisua asioita ja palauttaa ne jonkinlaiseen alkuperäiseen kokemukseen. Siinä mielessä en koe tarvetta torjua koko käsitettä, mutta en myöskään haluaisi, että tekemistäni luetaan vain sen kautta.

Yksinkertaistaminen on minulle valinta. Se on tapa tiivistää ja kirkastaa: jättää pois ylimääräinen ja keskittyä olennaiseen. Joskus yksinkertainen muoto kantaa enemmän kuin monimutkainen rakenne. Ja ehkä juuri siinä on se kohta, jossa jokin lapsenomaisuus ja tietoinen ammatillisuus kohtaavat toisensa.

Vaikka näissä maalauksissa on taidehistoriallisia viittauksia ja väriyhdistelmien tutkimista, niissä ei ole keskiössä mikään älyllinen pohdiskelu, vaan tunteen välittäminen.

SL: Maalauksen lisäksi valokuvaat ja teet grafiikkaa. Miten eri välineet ja menetelmät vaikuttavat työskentelyysi? 

TP: Olen oikeastaan aloittanut maalauksen valokuvauksen kautta, kun aloin pimiössä maalata negatiiveja. Olin siis ensin valokuvaaja enkä ajatellut, että minusta tulisi taidemaalari. Toisaalta olen edelleen valokuvaaja ja kuvaan esimerkiksi elokuvien stillkuvia. 

Grafiikan tekemisessä on loputtoman yllätyksellistä ja kiinnostavaa se, että mitä sieltä kulloinkin tulee. Pilkkijä ja mummo ovat toistuvia ja mukavia hahmoja tehdä grafiikassa. Se on myös tekninen asia, koska massan pitää olla sopivan kokoinen ja esimerkiksi linnuissa on ärsyttävää, kun ohuet jalat katkeavat.

Maalaan enimmäkseen akryyleillä, jotka kuivuvat nopeasti ja niillä pystyy maalaamaan monta kerrosta nopeasti. Maalaus on minusta outo ja kiva taiteen muoto. Se on jotenkin perusasia, ihan ihmisenä olemisen ytimessä. Viime aikoina olen alkanut toivomaan, että joku näkisi unia maalauksistani, vaikka en itse aktiivisesti maalaisikaan.

SL: Teoksistasi ja työskentelystäsi välittyy minusta aito uteliaisuus ja halu kommunikaatioon. Olet myös pyrkinyt aktivoimaan erilaisia yleisöjä monin tavoin. Kerrotko tästä enemmän? 

TP: Taide on minulle sosiaalista. Se on kommunikaatiota ja keskustelua. Ihmiset näkevät ja tulkitsevat asioita tosi eri tavalla. Katsojat voivat näyttää minulle, mitä olen tehnyt tai mistä on kyse, kun en ole varma. Usein katsoja saattaa sanallistaa tunteen paremmin kuin mitä itse osaisin. Kyse on tietenkin ennen kaikkea nähdyksi tulemisesta ja itsensä merkitykselliseksi kokemisesta.

Olen hyödyntänyt internetiä ja sosiaalista mediaa paljon vuosien varrella. Se on hyvä tapa tavoittaa erilaisia yleisöjä, kuten ihmisiä jotka eivät ehkä perinteisesti käy näyttelyissä tai seuraa taidetta. Minulle on erityisen merkityksellistä, jos puhuttelen tällaisia ihmisiä. 

Olen esimerkiksi pyytänyt ihmisiä antamaan nimen teoksilleni, jakanut ämpäreitä avajaisissa ja tehnyt hankkeen, jossa menin työskentelemään yrityksiin ja virastoihin. Hanke kumpusi siitä, että taiteilijan työ on yksinäistä ja koin, että maailmankuvani kaventuu. Niin käy myös monissa muissa työpaikoissa, ja sain paljon palautetta silloin työyhteisöistä, että oli ihanaa nähdä, kun joku teki jotakin oikeaa ja konkreettista. Niinkin taiteilijan työn voi siis nähdä. 

Olen myös tehnyt tuotteistamista eli merchiä teoksistani. Se lähti liikkeelle Koira ja makkara -maalauksestani, josta tuli suosittu alunperin Redditissä. Siitä on tehty kangaskasseja, tarroja, magneetteja, julisteita, kangasmerkkejä ja ryijy. Olen kuullut, että kangasmerkki on myös tatuoituna jollakin Ohiossa. Tuotteet ovat olleet hauska kokeilu, mutta niillä on myös taloudellista merkitystä ja niistä on tullut yksi tapa rahoittaa taiteen tekemistä ja elämää muutenkin.

SL: Vaikka teoksissasi on usein tunnistettavia hahmoja, olet tehnyt paljon myös abstrakteja maalauksia. Vaikuttaa siltä, että liikut luontevasti esittävän ja abstraktin välillä. Millainen on suhteesi niihin?

TP: Olen lapsesta asti nähnyt paljon abstraktia taidetta. Abstrakti taideteos on kuitenkin aina myös esittävä. Se esittää ainakin abstraktia taideteosta.

Minusta on antoisaa tutkia värejä ja leikkiä niillä. En lähde väriteoriasta liikkeelle tai edusta mitään akateemista konstruktivismia, mutta väriyhdistelmät ja simultaanikontrastikokeilut ovat kiinnostavia, samoin joidenkin pigmenttien läpikuultavuuteen ja peittävyyteen liittyvät kokeilut.

Tekeminen voi toisaalta olla myös aika impulsiivista: jos en löydä tiettyä väriä niin voin sen korvata muulla. Uskon siihen, että hyvä siitä tulee, kun maalaa ja tekee vaan. Joskus onnistuu ja joskus ei.

SL: Otteesi on lämmin, leikkisä ja humoristinenkin. Mikä leikin merkitys on sinulle ja miten pystyt pitämään sitä yllä tässä ajassa?

TP: Ajattelen, että elämässä pitäisi olla vähemmän kilpailua ja enemmän leikkiä. Kilpailu ei ole luontevaa taiteelle, mutta järjestelmä pakottaa kilpailuun. Se on mielestäni haitallista sekä taiteelle että taiteilijoille. Psyykkeeseen vaikuttaa väkisinkin se, kun jatkuvasti kerrotaan, ettei taiteesi tällä kertaa ollut tarpeeksi hyvää tai kiinnostavaa oli kyse näyttely-, apuraha-, residenssi- tai työhuonehausta. Kysyntää on aina enemmän kuin tarjontaa, ja jokainen taiteilija saa uransa aikana useita, ehkä satoja hylkäyspäätöksiä. 

Joskus työhön ryhtyminen auttaa ja tekee mielestä iloisemman. Työhuoneelle sulkeutumisen sijaan on kuitenkin myös elettävä maailmassa ja katseltava ympärilleen, jotta pystyy tekemään taidetta. 

Taide on minulle kommunikaatiota ja keskustelua myös ajassa. Teokseni ovat osa visuaalisen kulttuurin jatkumoa ja pitkää leikkiä. Taiteen lisäksi kaikenlainen visuaalinen kuvasto kiinnostaa minua. Ja myös sen niin kutsutun “hyvän taiteen” pohtiminen ja kyseenalaistaminen. 

Minusta maalausta voisi ajatella enemmän niin, että se vertautuisi muiden teosten sijaan mihin tahansa nautintoa tuottavaan asiaan. Harvemmin sitä miettii, että millainen on hyvä syksy tai valon heijastus uimahallin vedessä. Niistä vain nauttii. Pitää muistaa, että kaikkea hyvää ja hienoa tapahtuu koko ajan, ympärillä on kivoja ja kauniitakin asioita.

Tiitus Petäjäniemen näyttely Oletko nähnyt tätä kissaa? on esillä Galleria Beckerissä Jyväskylässä 8.4.2026 saakka. Haastattelu on toteutettu näyttelyä varten ja julkaistu sen yhteydessä.

Artikkelikuva: Tiitus Petäjäniemi, Kissa ja installaatio, 2024. Kuva rajattu alkuperäisestä.