Sanna Lipponen: Olemme täällä Ebb and flow -näyttelyssä Kuva/Tilassa, Kuvataideakatemian uudessa Mylly-rakennuksessa. Kun olin aiemmin katsomassa näyttelyä, ulkona oli pimeää, ja nyt huomaan, että kokemus on näin valoisan aikaan hyvin erilainen. 

Ajattelin kysyä sinulta heti alkuun näyttelyn nimestä, joka on minusta aika ihana. Mistä tämä nimi tuli, ja kuvaako se jollakin tavalla myös näyttelyprosessia?

Riikka Thitz: Voisin seurata loputtomasti näitä muutoksia näyttelyssä! Suurten ikkunoiden vuoksi tila elää vahvasti valon määrän sekä vuoden- ja vuorokauden aikojen mukaan. Myös osa teoksista muuttuu näyttelyn edetessä – elementit saattavat vaihtua tai niitä tulee lisää. 

Nimen keksiminen näyttelylle ja sen lukkoon lyöminen on hankalaa. Tässä näyttelyssä halusin, että nimestä välittyisivät muutos ja liike. Pidän siitä, että nimi Ebb and flow pitää sisällään luonnonilmiön, (vuoroveden) edestakaisen liikkeen, mutta siinä on myös sosiaalishistoriallinen ulottuvuus ja ajatus tapahtumien syklisyydestä. 

Minun osaltani näyttelyprosessi alkoi siitä, kun Kuvataideakatemian näyttelyjaosto pyysi ehdotuksen avajaisnäyttelystä neljältä jo valmistuneelta tai valmistumassa olevalta Praxis – taiteen ja esittämiskäytäntöjen koulutusohjelman opiskelijalta. Alun perin ehdotuksessani läsnä olivat tilan havainnointi sekä erityisesti erilaiset ajallisuudet. Ajallisuuden teema oli jatkumoa aiemmin kuratoimalleni Variables-kokonaisuudelle, joka oli esillä Kuninkaansaaressa osana Island of Relations -näyttelyä vuonna 2020. Kun ehdotukseni tätä näyttelyä varten hyväksyttiin, se lähetettiin opiskelijoille, jotka saivat varata ajan työhuonevierailulle, mikäli ehdotus resonoi heissä. Kun sitten pääsin tutustumaan opiskelijoihin ja heidän työskentelyynsä, kokonaisuuteen tuli luontevasti mukaan ajallisuuden teeman lisäksi materiaalisia prosesseja ja erilaisia inhimillisiä jännitteitä. 

Tilalähtöiseen työskentelyyn oman haasteensa toi toki se, että taiteilijat pääsivät tutustumaan rakennukseen vasta viime vuoden toukokuussa ja varsinaisesti työskentelemään tilassa syyskuussa. Onneksi näyttelyn valmistumiseen ja rakentamiseen oli hyvin aikaa ennen sen avautumista joulukuun alussa.

Näyttelyprosessin aikana minulla on ollut täysi luotto taiteilijoihin, ja se on kannatellut myös haasteiden yli. Olen iloinen siitä, että näyttelykokonaisuudessa on mukana eri uran vaiheessa olevia taiteilijoita eli sekä opintojen alussa olevia opiskelijoita että väitöstutkijoita ja post-doc-tutkijoita Kuvataideakatemiasta ja Teatterikorkeakoulusta. 

Esittävien taiteiden puolella työskennellessäni olen tottunut työskentelemään ryhmässä ja olemaan fyysisesti läsnä. Kuraattorina haluan olla saavutettavissa ja läsnä mutta myös kuulostella kunkin taiteilijan toiveita – osa heistä toivoo enemmän keskustelua, osa työrauhaa.

SL: Tutustuin Praxis-maisteriohjelman opinnäytetyöhösi Tihentymiä – Dramaturgia kuratoinnin työkaluna. Avaat siinä kiinnostavasti kuvataiteen ja esittävien taiteiden vastavuoroisuutta sekä sitä, miten näyttely- ja esitystilat tulevat ikään kuin lähemmäs toisiaan. Dramaturgian käsite näyttäytyy siinä varsin inspiroivana ja toimivana lainatyökaluna myös kuratoinnin saralla. Kerrotko tästä hiukan lisää? Entä millainen merkitys tai rooli tekstillä ja kirjoittamisella on praktiikassasi?

RT: Tietyt asiat ovat olleet läsnä tekemisessäni ja ajattelussani jo pitkään, mutta kuraattorina työskentelyn kautta minun on mahdollista tehdä niitä eri tavalla näkyväksi ulospäin. Praxis-opintojen aikana olen löytänyt tavan sanallistaa ja toimivia termejä asioille, jotka ovat tuntuneet merkityksellisiltä, mutta joille minulla ei ole välttämättä aiemmin ollut sanoja. Monet näistä käsitteistä tai termeistä ovat esimerkiksi esittävien taiteiden puolelta ja olen herännyt siihen, että on paitsi ok myös hedelmällistä tuoda yhteen eri alojen näkökulmia. 

Minulle tilan tunnun tai asioiden tunnun kautta ajattelu ja niiden analysointi on aina ollut luontevaa. Muistan esimerkiksi miten olin lapsena ensimmäistä kertaa teatterissa. En muista itse esityksestä mitään, mutta muistan millaista oli istua niillä penkeillä, katsella valoripustusta katossa ja kuinka valot pimenivät. 

Jotkut asiat tiloissa ovat hyvin konkreettisia ja mitattavia, toiset taas hyvin hankalasti sanallistettavia ja määriteltäviä: Millaiset asiat tekevät tilasta miellyttävän olla? Milloin taas hankauksien luominen tuo näyttelyyn tarvittavan jännitteen? Millä tavalla tilassa olevat materiaaliset suhteet – vaikkapa karhean oljen tai betonipylväiden välillä – vaikuttavat tilan tuntuun? Jokaisen näyttelyssä kävijän ei tietenkään tarvitse analysoida tällaisia asioita, mutta minusta kuraattorin olisi hyvä pystyä siihen. 

Opinnäytetyössäni analyysin lähtökohtana on näyttely ajallisena kokonaisuutena, ja tutkin siinä, miten dramaturginen ajattelu auttaa hahmottamaan näyttelyn kontekstiin asetettujen kokonaisuuksien ajallisia suhteita ja rakenteita.

Tapausesimerkkini ovat Hanna Laura Kaljon tallinnalaiseen Kai-keskukseen syksyllä 2019 kuratoima näyttely Let the field of your attention…. soften and spread out ja Kuninkaansaareen kesällä 2020 kuratoimani Variables-näyttely. Molemmat kokonaisuudet perustuvat näyttelyn järjestämiseen tiettyjen ajallisten periaatteiden mukaisesti, sillä molempien lähtökohtana toimivat planetaaris-astronomisilla tasoilla operoivat syklit. Käytän metodina dramaturgista analyysiä, jossa tarkastelen esimerkkien ajallista rakennetta ja niiden helpoimmin havaittavia elementtejä, kuten kestoa, toistoa ja rytmiä, sekä vaikeammin sanallistettavia ruumiillisen havaitsemisen alueita, kuten tekstuuria ja tuntua.

Tämän vuosituhannen alun erityispiirre on erilaisten ajallisuuteen perustuvien kuratoriaalisten aloitteiden yleistyminen, ja siksi performatiivisuus, erilaisten toimijoiden ja toimijuuksien osallistuminen, dramaturgia ja koreografia ovat uudella tavalla relevantteja käsitteitä näyttelykontekstissa.

Kirjoittaminen ei ole minulle ensisijainen ilmaisutapa. Sen sijaan ajatteluni tapahtuu tilassa, ajassa ja materiaalien parissa olemisessa sekä aistimisesta, kysymyksistä ja keskusteluista – usein näennäisessä levon ja tuumiskelun tilassa. Teksti toimii välineenä kommunikoida tätä ajattelua eteenpäin muille, ja varsinainen “ajatustyö” on tapahtunut jo aiemmin. Minusta tuntuu usein, että minulla on jokaisessa projektissa yksi ja sama teksti, jota kirjoittaessani toistan. Voi toki olla hyväkin asia, että se ydin on minulle selkeä ja vakaa, jotta voin heijastella sitä eri teoksiin.  

Suurin toiveeni on, että voisin jatkaa tilan ja ajan tunnun sekä ylipäätään taiteen julkisen esittämisen muotojen ja suhteiden pohtimista – esimerkiksi näyttämön ja näyttelytilojen liudentumia, liikkumista ja siirtymisiä.

SL: Tartun tuohon tilan tuntuun vielä ja siihen, miten miellyttävää tässä näyttelyssä ja tilassa on olla. Suihkulähteen solinalla on siinä oma roolinsa, mutta myös esimerkiksi valaistus ja väljyys vaikuttavat siihen. Millä tavalla näyttely rakentui tähän tilaan? Löysivätkö teokset helposti paikkansa?

RT: Ramina Habibollahin tilassa ja tilaan rakennettu teos Serendipity: friends on concrete ammentaa inspiraationsa persialaisista puutarhoista ja niiden suihkulähteistä. Suihkulähde sijoittuu puutarhan keskiöön ja siitä lähtevät virtaamaan sen muut osat. 

Ebb and flow on myös eräänlainen puutarha – ihmisen muovaama mutta jatkuvasti kasvava ja muuttuva paikka, jossa kuljeskella.

Konkreettisesti näyttelyn ripustus tai kompositio alkoi hahmottua kolmen isomman teoselementin pohjalta: Habibollahin teoksen kanssa samaan linjaan asettuivat Kristiina Mäenpään sekä Miina Ahon teokset. Mäenpään Aave asettui tilaan ikkunan molemmin puolin ja nyt laattojen päälle on satanut jopa lunta. Ahon hienovarainen teos Blend In on kooltaan suuri eli sen sijoittelun määritti sopiva seinäpinta-ala sekä tietty valo-olosuhde, sillä teokselle sopii hämärämpi valaistus.

Yksi asia, josta mielestäni ei puhuta ollenkaan tarpeeksi, on näyttelytilojen valaistus. Tässä päätilassa on vain pari isompaa valaisinta, joiden valo on kylmempää, ja pienemmät spotit, joiden valo on lämpimämpää. Juuri nyt luonnonvalo sekoittuu hyvin tilan valaistukseen. Keskustelimme paljon näyttelymestari Olli Karttusen kanssa siitä, että valon rytmi olisi mietitty, lempeä ja tukisi teoksia. Näyttelyssä on mukana kolme teosta, joiden valaistusta olivat suunnittelemassa valosuunnittelijat: Kristian Palmu suunnitteli Miina Ahon teoksen valaistuksen ja Jenni Pystynen Stephanie Misan ja Heini Katriina Korhosen yhteisteoksen sekä Stephanien Tilt of the Sun -teoksen valaistuksen. 

Näyttelykokonaisuudessa on olennaista myös se, miten teokset ottavat tilan haltuun ja etteivät kaikki teokset ole maassa tai lattianrajassa. Esimerkiksi Ellenor Rose Nishin geology asettui kauniisti tilassa olevan pylvään yhteyteen. 

Jaakko Pietiläisen Rakastan uutta taas sijoittui melko intuitiivisesti sisäänkäynnin viereiselle seinälle niin, ettei sitä välttämättä huomaa heti ja ehkä yllättyy havaitessaan sen liikkeen. Lopputuloksen kohdalla yllätyin positiivisesti siitä, miten yhtenäinen ja harmoninen samaan tilaan sijoittuvien teosten maanläheinen värimaailma on. 

Muiden tilojen suhteen teosten sijoittelu syntyi luontevasti sen mukaan, minkälaista tilaa teokset tarvitsevat. Simo Kellokummun OUMUAMUA _ Painovoimapako ja Daniel Palpan Vertical Zen kaipasivat pimennettyjä tiloja. Stephanie Misan ja Heini Katriina Korhosen teos Ghosting heti rakennuksen sisäänkäynnin yhteydessä puolestaan aloittaa ja lopettaa näyttelyvierailun sekä nivoo yhteen eri tilojen kerrostumia.

SL: Nämä tilan tuntuun liittyvät yksityiskohdat ovat varmaankin asioita, joita tarkastelet käydessäsi näyttelyissä. Haluaisitko mainita esimerkkejä näyttelyistä, jotka ovat jääneet sinulle positiivisesti mieleen? Entä onko sinulla jotakin tiettyjä kuraattoreita, joiden työtä seuraat erityisesti?

RT: Kiinnitän näyttelyissä käydessäni paljon huomiota tilan tuntuun: Tuntuuko tila ahtaalta? Ovatko teokset liian lähellä toisiaan? Onko tilassa vaivatonta liikkua intuitiivisesti vai ohjataanko liikkumissuuntaa jollakin nuolilla? 

Jokainen näyttely on jollakin tavalla tilalähtöinen, ja minusta on harmillista, jos tilaa ja sen erityisyyttä ei huomioida tai tietyssä tilassa teokset ripustetaan kaavamaisesti aina samalla tavalla, samaan rytmiin. 

On tiettyjä kuraattoreita, joiden näyttelyissä on kiva käydä, sillä niistä välittyy herkkyys ja kiinnostus teosten ja tilan suhteiden uudelleenajatteluun. Tällaisia kuraattoreita ovat muun muassa Anna Vihma, Piia Oksanen ja Ki Nurmenniemi. Tanssin Talon ohjelmapäällikkönä tällä hetkellä toimiva Mikael Aaltonen sekä virolainen Evelyn Raudsepp puolestaan ovat toiminnallaan rohkaisseet minua taiteidenväliseen ajatteluun ja taiteiden väleissä toimimiseen.

Viime aikojen ilahduttava kokonaisuus oli tammikuun alkupuolella päättynyt, HAMissa esillä ollut ja Elina Suoyrjön kuratoima Come Back as a Flower -näyttely. Valaistus oli nautinnollisen hämärä ja tuki hienolla tavalla teosten materiaalisuutta. Teokset oli sijoiteltu vaihteleville korkeuksille ja luotu hyvä, kiinnostava rytmi niiden välille.

SL: Kuvailemasi herkkyys sekä teosten ja tilan uudelleenajattelu ovat läsnä hienosti myös Ebb and flow -näyttelyssä, ja tuntuu, että tämän keskustelun myötä osaan itsekin paitsi kiinnittää enemmän huomiota myös sanallistaa näitä asioita. 

Kysyn vielä lopuksi tulevia suunnitelmiasi tai mitä sinulla on seuraavaksi työn alla?

RT: Työskentelen parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -hankkeen kuraattoriryhmässä yhdessä Tuomas Laitisen ja Suvi Tuomisen kanssa. Kuratoinnin peruslähtökohtina meillä on toiminut ajatus siitä, että hankkeeseen valitut ja kutsutut teokset uudistavat, ravistelevat ja tarkastelevat näyttämöä ja teatterisalia eri tavoin. Onkin kiinnostavaa nähdä, millaisia suhteisuuksia tilaan, taiteenaloihin ja yleisöön hankkeessa mukana olevat taiteilijat muodostavat. Myös kuraattorina toimiminen osana keskustelevaa ja pohdiskelevaa ryhmää avaa uudenlaisia tiloja omalle ajattelulle.

Ebb and flow -näyttelyn taiteilijat: 

Miina Aho, Ramina Habibollah, Taru Happonen, Simo Kellokumpu, J. Koho, Heini Katriina Korhonen, Tuomas Laitinen, Tuomas Lehtomaa, Tuure Leppänen, Stephanie Misa, Kristiina Mäenpää, Ellenor Rose Nish, Tuuli Ojala, Jaakko Pallasvuo, Daniel Palpa, Jaakko Pietiläinen, Vincent Roumagnac, Mira Vornanen

Näyttely esillä Kuva/Tilassa 30.1. saakka.

Artikkelikuva: Jaakko Pietiläinen, Rakastan uutta. Kuva: Petri Summanen