Sosiaalisessa mediassa on käyty viime päivinä vilkasta keskustelua taiteilijuudesta ja ammattitaiteilijoiden työstä, arvostuksesta ja osaamisesta.

Keskustelu käynnistyi toimittaja, juontaja ja kirjailija Laura Frimanin kirjoittamasta Ylen Kulttuuricocktail –kolumnista “Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta”. Tekstissä Friman kuvailee sitä, miten koronaviruspandemian myötä monista influenssereista on tullut oman elämänsä kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja aktivisteja. 

Satiiriseen sävyyn revittelevä kolumni niin sanotusti osui ja upposi. Sitä jaettiin innokkaasti somessa kiitellen ja kritisoiden. Erityisesti kuvataiteen kohdalla teksti tuntui resonoivan. Monet taiteilijat jakoivat kolumnia sosiaalisessa mediassa ja vaikuttivat iloitsevan siitä, että heidät ja heidän ammattitaitonsa nähtiin ja sitä arvostettiin. Kerrankin joku sanoitti sen, että vaikka kaikki saavat tehdä ja luoda, on kuitenkin eri asia innostua maalailemaan pastellisävyisiä sisustustauluja kuin tehdä kuvataidetta ammatikseen. Ja ehkä joku muukin pysähtyisi ilmiön äärellä ja päätyisi ostamaan itselleen teoksen joltakin ammattitaiteilijalta, kuten Friman kertoi tehneensä:

“Älkää käsittäkö tätäkään väärin: maalaaminen on terapeuttista ja sekin kaikille sallittua. Silloin kun se johtaa harhaiseen kuvaan itsestä varteenotettavana toimijana suomalaisella kuvataiteen kentällä, se ei ole ok. Tässä tapauksessa pensselit tulisi polttaa roviolla ja hypätä itse perässä.

Miten reagoin ihmisten ‘siis-niin-ihastuttavaan’ taiteiluvillitykseen? Hankin kostoksi elämäni ensimmäistä kertaa kuvataidetta, siis ihan oikeaa sellaista, koulutetuilta kuvataite[i]lijoilta.”

Kaikkia teksti ei kuitenkaan naurattanut. Joidenkin influenssereiden mukaan teksti oli sävyltään ylimielinen tai liian pilkallinen. Esitettiin jopa kommentteja siitä, että teksti limittyy viime aikoina somessa kuumana käyneeseen keskusteluun sisäistetystä naisvihasta ja on näkemyksiltään halveksiva, akateeminen ja elitistinen. Osalle huoli ammattitaiteilijoiden tilanteesta ei näyttäytynyt todellisena. Mikä uhka somen akryylimaalarit muka ovat ammattitaiteilijoille? Eivätkö kaikki saa olla luovia ja harrastaa taidetta?

Yksi tähän keskusteluun aktiivisesti osallistuneista on influensseri, valokuvaaja ja tuleva esikoiskirjailija Stella Harasek, joka on tuonut esiin sekä omassa blogissaan että somessa hyvin kirjoitettuja ja perusteltuja näkökulmia moniin tärkeisiin ja yhteiskunnallisiinkin teemoihin sekä kirjoittanut runsaasti muun muassa kuvataiteesta. Frimanin tekstiä Instagram-stooreissa kritisoidessaan Harasek luonnehti taidekenttää liittämällä siihen melkoisen latautuneita sanoja, kuten norsunluutorni, elitistisyys, mustasukkaisuus ja perinteiset portinvartijat, joiden “valta on vankkumaton”.

“Taidekeskusteluun liittyy usein tämä kummallinen, elitistinen ristiriita: peräänkuulutetaan taiteelle tilaa, arvostusta ja näkyvyyttä, mutta samaan aikaan vartioidaan mustasukkaisena ketkä sitä saavat tehdä, ketkä siitä saavat puhua ja mitkä näkökulmat ovat oikeita ja sallittuja.”

Kirjallisuuteen liittyvien pohdintojen yhteydessä Harasek summasi: 

“Tässä tullaan taas siihen norsunluutorniin, josta kulttuurieliitti määrittelee yksipuolisella päätöksellä millainen kirjallisuus on arvokasta ja tärkeää, ja tuomitsee kaiken muun noloksi puuhasteluksi, täysin sokeana omalle etuoikeutetulle asemalleen.”

Valitettavasti tällaiset suurelle seuraajajoukolle jaetut stoorit toisintavat ja osaltaan vahvistavat niissä kuvattuja mielikuvia, joissa taidekenttä näyttäytyy nihkeiden, etuoikeutettujen ja ylimielisten ihmisten omana alueena, jolta amatöörit, tietämättömät tai muulla tavalla vääränlaiset ihmiset yritetään pitää poissa. Sillä on nimittäin oikeasti merkitystä, miten taiteesta ja sillä alalla toimivista ihmisistä puhutaan.

Tällaisten mielikuvien taustalta puuttuu syvempi ymmärrys ja kokemus siitä, mitä se alalle kouluttautuminen ja sillä työskenteleminen on tällä melkoisen prekaarilla ja pienellä taidekentällä Suomessa. Taidekenttä on hyvin omanlaisensa ekosysteemi, jolla on omat ongelmansa ja hierarkiansa.  Se on kuitenkin olemukseltaan joustava, monimuotoinen, ja kerroksellinen – sekä jatkuvasti muuttuva. Määritelmästä ja määrittelijästä riippuen sen merkitys voi laventua tai kaventua. Oma kokemukseni on, että taidekentällä iso määrä ihmisiä tekee kuitenkin työtä nimenomaan saavuttaakseen ja saadakseen suuremman yleisön taiteen pariin. 

Kuten Friman kolumnissaan kirjoitti, taiteesta saa nauttia sitä tekemällä ja sitä katsomalla kuka vain. Kuvataiteen piiriin mahtuu erilaisia tekijöitä, eivätkä ne sulje toisiaan pois. Kuitenkin myös sillä on merkitystä, millä tavalla alalle kouluttautumiselle ja sillä ammattimaisesti työskentelylle annetaan arvoa ja kuinka siitä puhutaan – aivan kuten kaikilla muillakin aloilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Taiteilijuus on ammatti, taiteen tekeminen on työtä. 

Osaaminen voi karttua monella tavalla, mutta Suomessa taideopetus on erittäin korkeatasoista, enkä vähättelisi sen merkitystä. Sen kautta on mahdollista kehittää taitojaan ja osaamistaan mutta myös syventää ymmärrystään taiteen historiasta, teoriasta sekä oppia kontekstualisoimaan omaa positiotaan taidekentällä, kuten kuvataiteilija Hannaleena Heiska muistutti omissa stooreissaan. Hän jakoi pätkiä Vapaan Taidekoulun esittelystään, jossa hän kertoo työstään opettajana, taidekentän hiljaisesta tiedosta ja eri tavoista toimia taiteilijana:

“Toivon myös voivani siirtää oppilailleni sitä kokemusta, niin sanottua hiljaista tietoa, jota minulla on taidekentästä. Ei ole olemassa tiettyä kaavaa, jonka mukaan jokaisen tulisi toimia taiteilijana. Yksilön omat valinnat, arvot ja luontaiset kiinnostuksen kohteet määrittävät taiteilijuutta. Suomalainen taidekenttä antaa tällä hetkellä aika monipuoliset mahdollisuudet toimia taiteilijana, jotta valintoja voi tehdä ja valita oman tien, on tietysti hyvä hahmottaa mahdollisuudet.”

Keneltä se siis on pois, että itseoppineet maalarit saavat somessa teoksiaan myydyksi ja haastatteluja isoihin lehtiin? Jossakin määrin se on pois ammattitaiteilijoilta – tuloina, näkyvyytenä ja arvostuksena. Suuremmassa mittakaavassa se on pois myös lukuisilta muilta taidekentän ammattilaisilta ja asiantuntijoilta. 

Monet meistä ovat opiskelleet korkeakouluissa vuosia ja/tai syventäneet osaamistaan harjoittamalla ammattiaan ja seuraamalla kenttää aktiivisesti vapaa-ajallaankin. Se, mikä arvo tuolle valtavalle määrälle karttunutta ja kartutettua ammattitaitoa annetaan, tulee aika kurjalla tavalla näkyviin puheenvuoroissa, joissa taidekentän ammattilaisista puhutaan aluettaan mustasukkaisesti vartioivina ja etuoikeudelleen sokeina portinvartijoina. Tai siinä miten mediassa annetaan tilaa itseoppineille tekijöille freimaamalla taiteen tekeminen samanaikaisesti kivaksi puuhasteluksi (jota kuka tahansa voi tehdä) ja toisaalta työksi, jolla voi myös saada mukavasti rahaa (jos vain on reipas ja markkinoi tekemisiään somessa). Esimerkiksi tällaiset haastattelujutut Helsingin Sanomissa ja Turun Sanomissa ovat tästä näkökulmasta lähinnä irvokkaita – haastateltuja henkilöitä tai laajemminkaan itseoppineita taiteilijoita vähättelemättä.

Se, ettei taiteilijan ammattia tai ammattimaisuutta tunnisteta tai ymmärretä, voi johtaa myös siihen, etteivät taiteilijat saa kohtuullista korvausta työstään. Varsinaisessa teosmyynnissä se voi näkyä esimerkiksi siten, että käsitykset vääristyvät siitä, minkä verran taideteokset maksavat ja mistä hinta muodostuu. Lisäksi ammattitaiteilijan monipuoliseen osaamiseen ja työnkuvaan voi liittyä esimerkiksi esiintymistä, opetusta tai erilaisia luottamustoimia ja aivan liian usein ajatellaan, ettei taiteilijalle tarvitse maksaa muusta kuin teosmyynnistä. 

Kritiikki, arvottaminen ja keskustelu siitä, mitä on hyvä taide, voivat näyttäytyä elitisminä ja portinvartijuutena, mutta ovat itse asiassa elimellisen tärkeä osa taidekenttää, kuten Nuoren Voiman päätoimittaja Taija Roiha muistutti omissa Instagram-stooreissaan. 

“Välillä näiden elitismikommenttien keskellä tuntuu siltä, että mun pitäis jotenkin hävetä mun omaa asemaa ja ammattitaitoa. Sitä, että oon lukenut, ajatellut ja opetellut kirjoittamaan, ja että oon omistanut tälle kaikelle aika paljon aikaa.”

Arvottaminen edellyttää myös kuvataiteen kohdalla asiantuntijuutta ja ammattitaitoa, joka karttuu koulutuksen ja/tai tuhansien työtuntien, näyttelykäyntien sekä katsomisen ja ajattelun harjaannuttamisen myötä. Työelämä on silppuista, ja siksi jääviys- ja sidoksisuusasiat koskettavat monia. Omaa positiotaan ja käyttämäänsä – suurempaa tai pienempää – valtaa on pystyttävä reflektoimaan jatkuvasti. 

Ehkä joillekin ihmisille taide ja ammattitaiteilijuus ovat jonkinlaisia sokeita pisteitä. Monilla on intoa ja varaa sijoittaa design-huonekaluihin (kuten Frimanin mainitsemiin Hakolan sohviin), mutta sitten seinille ripustetaan julisteita, ostetaan maalauksia kirpputorilta tai maalataan itse abstrakteja akryylitauluja (jotka ehkä sopivat sävyiltään siihen sohvaan). Tämä kaikki on tietysti täysin ok, mutta surullista on se, jos mieleen ei edes juolahda, että toisinkin voisi tehdä. 

Myös taiteen ostamisen kohdalla on mahdollista tehdä erilaisia kulutusvalintoja. Erityisesti nyt koronaviruspandemiatilanteen pitkittyessä sillä, missä määrin taidetta arvostetaan ja missä määrin se arvostus tarkoittaa toimeentuloa taiteilijoille, Frimanin teksti ja “oikean taiteen ostaminen koulutetuilta taiteilijoilta” on todella tärkeä nosto. 

Suomen Taiteilijaseuran, Frame Contemporary Art Finlandin ja Kuvaston selvityksessä todetaan, että “[k]oronavirus on aiheuttanut tulonmenetyksiä yli 80 prosentille kuvataiteilijoista. Tulonmenetykset ovat kohdistuneet yleisimmin teosmyyntiin, opetustöihin ja teostilauksiin. Valtio, kunnat ja säätiöt ovat tulleet apuun, mutta vain pienellä osalla taiteilijoista avustukset ovat kompensoineet tulonmenetykset täysimääräisesti.”

Kulttuurialan korona-ahdinko on tietenkin yksittäisten ihmisten mahdollisia taideostoja suurempi ongelma ja vaatii valtiolta suurempia tukitoimia, kuten esimerkiksi Janne Saarikivi kolumnissaan “Korona muistutti taas siitä, että kulttuuri on kaikkein halvinta, vaikka lopulta vain se on korvaamatonta” peräänkuulutti: 

“Mutta kulttuuriväen mahdollisuudet ansaita on viety ja vähäiset tuet kohdistettu suurille kulttuurilaitoksille. Itsenäiset kulttuurin toimijat, köyhistä köyhimmät kansalaiset, jotka vapaaehtoisesti ja lähes ilmaiseksi kannattelevat kaikkea sitä, mikä Suomessa on arvokasta, ovat entistäkin unohdetumpia.” 

Saarikiven maalailema kuva prekaarista kulttuuriväestä Suomen selkärankana ja näkymättöminä, köyhinä sankareina on omalla tavallaan ongelmallinen, mutta tällä hetkellä on vain ja ainoastaan ihanaa, että joku vaatii suorasanaisesti taiteilijoille toimeentuloa. 

Tai tosiaan nostaa esiin sen, että on olemassa sellainen ammatti kuin taiteilija.

Jälkisanat: 

Tämä teksti on vilpitön palopuhe ja oodi ammattitaiteilijoille sekä yritys pohtia somessa (enimmäkseen Instagram-stooreissa) käytyä LAAJAA keskustelua ja tarkastella aihetta yleisellä tasolla. 

Esimerkiksi Stella Harasek pohti asiaa stooreissaan ja paljon laajemmin kuin tässä tekstissä esitellään, ja nämä esiin nostetut yksittäiset sanavalinnat eivät tietenkään kuvaa esiin tuotuja näkökulmia koko laajuudessaan. Ja kuten tekstissä on mainittu, Harasek on nostanut kuvataidesisältöjä paljon esiin – hän on myös rohkaissut monia taiteen äärelle, kuten tässä jutussa ensikertalaisia taideostoksille.