Improvisaatio, kommunikaatio ja katkos – haastattelussa Sini Pelkki
9.12.2020
Sini Pelkin liikkuvan kuvan teos Departing Shadow (2020) sai ensiesityksensä marraskuun lopussa Herttoniemenrannassa avatussa uudessa Monitoimitila O.:ssa. Sini Pelkki kertoi Zoomin kautta käydyssä keskustelussa kriitikko Sini Monoselle teoksen taustoista. Keskustelussa sivuttiin kehollisuutta, ääntä ja musiikkia, improvisaatiota ja ilmaisun rajoja sekä liikkuvan kuvan pehmeää materiaalisuutta.
Sini Mononen Kävin katsomassa Departing Shadow'n uudessa Monitoimitila O.:ssa pian tilan avaamisen jälkeen. Teos heijastetaan galleriassa olevaan sermiin, joka on kenollaan suurta ikkunaa vasten. Teosta katsoessa tuntui siltä, kuin se sulautuisi taustalla näkyvään maisemaan; muistan, miten varikset tekivät näyttäviä syöksyjä kohti katua ja joulukuussa nopeasti laskeva valo nosti teosta sisätilassa esiin. Miten kuvailisit suhdettasi paikkaan? Miten tärkeä paikka on teostesi lähtökohtana?
Sini Pelkki Tila on tosi tärkeä. Ajattelen tilaa sekä työn sisällä että sen ulkopuolella. Tämänkin työn kohdalla odotin, että pääsen sen installoimaan, saamaan sen yhtä kuin valmiiksi. Sermi on lattialla tai nojaa lattiaan ja ikkunaan ja teoksen tila siirtyy projisoinnin koon kautta läsnäolevaksi tilaan.
En ole koskaan kuvannut studiossa. Työskentely lähtee liikkeelle olemassa olevista paikoista, jotka voivat olla joko ulko- tai sisätiloja. Departing Shadow'n kohdalla jouduin uuden tilanteen eteen. Ajatuksena oli kuvata teos 1800- ja 1900-luvun taitteen rakennuksessa, tyypillisessä suuressa yksityisessä tilassa, sellaisissa, joita olin nähnyt Englannissa. Käytännön syistä kuvaukset kuitenkin järjestettiin Helsingissä ja täältä oli vaikea löytää vastaavaa yksityistä tilaa aikataulumme puitteissa. Lopulta päädyimme Balderin saliin. Tila ei ole varsinaisesti koti eikä myöskään yksityinen huone siinä mielessä kuin olin ajatellut.
Aikaisemmat teokseni, esimerkiksi Embarkation (2012) ja Length (2016), sijoittuivat spesifisti tiettyihin paikkoihin. Paikka on oikeastaan metodi, mitä tulee valokuvaan ja paikasta löytyviin elementteihin. Paikka ei ole koskaan blankko, vaan se kantaa mukanaan jotain merkityksellistä. Jokaisella paikalla on oma resonointinsa ja elämänsä.
En ole koskaan kuvannut studiossa. Työskentely lähtee liikkeelle olemassa olevista paikoista, jotka voivat olla joko ulko- tai sisätiloja. Departing Shadow'n kohdalla jouduin uuden tilanteen eteen. Ajatuksena oli kuvata teos 1800- ja 1900-luvun taitteen rakennuksessa, tyypillisessä suuressa yksityisessä tilassa, sellaisissa, joita olin nähnyt Englannissa. Käytännön syistä kuvaukset kuitenkin järjestettiin Helsingissä ja täältä oli vaikea löytää vastaavaa yksityistä tilaa aikataulumme puitteissa. Lopulta päädyimme Balderin saliin. Tila ei ole varsinaisesti koti eikä myöskään yksityinen huone siinä mielessä kuin olin ajatellut.
Aikaisemmat teokseni, esimerkiksi Embarkation (2012) ja Length (2016), sijoittuivat spesifisti tiettyihin paikkoihin. Paikka on oikeastaan metodi, mitä tulee valokuvaan ja paikasta löytyviin elementteihin. Paikka ei ole koskaan blankko, vaan se kantaa mukanaan jotain merkityksellistä. Jokaisella paikalla on oma resonointinsa ja elämänsä.
SM Taiteen suhde paikkaan on usein interventiolähtöinen. Departing Shadow'ta katsellessa tulee kuitenkin tunne, että paikka ohjaa enemmän ihmisten liikettä kuin, että ihminen yrittäisi vaikuttaa paikan olemassaoloon.
SP Paikka tai tila on ainesosa. Departing Shadow ei ollut varsinaisesti interventio, vaikka menimme kyllä tilaan yhdessä työryhmän kanssa toteuttamaan teosta. En tunne valmiiksi Balderin salia samalla tavalla kuin aikaisempien teosteni paikkoja. Sali kuitenkin ajoi asiansa ja teimme siitä omamme. Se on kuitenkin olemassa oleva tila, joka hengittää omalla tavallaan. Jos olisimme menneet studioon, olisin joutunut tekemään eri tavalla sellaisia valintoja, joita en halua tehdä. Yleisestikin kuvaamista ajatellen tilat ja paikat ovat tärkeitä. En kuitenkaan korosta tai nosta paikkoja, joissa kuvaan – ne ovat elementtejä ja ainesosia siinä missä muutkin.
SM Teet teoksessa yhteistyötä siinä esiintyvän Keiko Yamamoton kanssa. Yamamoto on myös säveltänyt teokseen musiikin. Yamamoto tunnetaan kokeellisena muusikkona, joka on ollut mukana perustamassa myös kokeelliseen ja uuteen musiikkiin keskittyvää tilaa Cafe OTOa Lontoon Dalstoniin. Kerroit ennen tätä haastattelua, että musiikki on syntynyt siten, että Keiko on katsonut ensin kuvamateriaalin ja säveltänyt sen jälkeen musiikin ”sokkona”. Teoksen ääniraidalta voi erottaa selvästi pianon äänen. Mukana on myös monia tuntemattomia instrumentteja, jotka kuulostavat itse asiassa foley-taiteilijan tarpeistolta – arvaan, että käytössä on ollut lukuisia erilaisia arkisia esineitä.
SP Olemme tunteneet Keikon kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Opiskelimme yhtä aikaa Lontoossa, Chelsea College of Art and Design'issa ja olemme tehneet vuosien aikana paljon yhteistyötä. Keiko on ollut mukana useissa teoksissani, esimerkiksi liikkuvan kuvan teoksessa Sheet No4 (2018). Keiko on kuvataiteilija ja tehnyt viime vuodet musiikkia O Yama O-kollektiivissa, jonka hän on perustanut kuvataiteilija Rie Nakajiman kanssa. Keikon ja kollektiivin työskentelyn perustuu improvisaatioon ja kokeellisuuteen. Instrumentit todella ovat käyttöesineitä ja mitä erilaisempia objekteja ja löydettyjä asioita, mutta mukana on myös perinteisiä instrumentteja.
Kesällä 2019 Cafe OTO'ssa järjestetyssä matineassa A Replacement - Interactions and reflections kutsuin neljä taiteilijaa tekemään variaation liikkuvan kuvan teoksestani A Replacement. Tapahtumassa oltiin vahvasti tuntemattoman äärellä, ei yhteistä harjoitusta tai läpivetoa vaan tiukasti hetkessä kiinni. En tiennyt minkälaisia versioita on tulossa, ainoa jonka tiesin etukäteen oli Emma Hammarénin teksti YOU CAN’T SLIDE SOFTLY OVER A HARD EDGE. Tapahtuman aluksi esitettiin teokseni A Replacement jonka jälkeen seurasivat variaatiot. Vielä täytyy ehkä alleviivata, ettei kyse ollut uusien äänien tuottamisesta videoteokselle. Hammarénin lisäksi tulkitsijoina olivat muusikko ja äänitaiteen professori David Toop, Saksofonisti Ashley Paul ja O Yama O. Tapahtuma eteni äänellisesti hiljaisesta ja rauhallisesta intensiiviseen. Tapahtuman jälkeen joku yleisöstä kysyikin, oliko tämä oikeasti improvisaatio, erityisesti ehkä viitaten O Yama O’n esitykseen. Itse ajattelin kysymyksen kuultuani, että kysymys koskee koko tapahtumaa. Tilanteella on raamit, mutta paljon on kyse luottamuksesta ja signaalien lukemisesta. Monesti, kun puhutaan kokeellisuudesta ja improvisaatiosta, saatetaan ajatella, ettei tekemistä ohjaa mikään erityinen metodi.
Improvisaatiolla on vahva merkitys myös Departing Shadow'ssa. Kyse on tulkinnasta ja vuorovaikutuksesta sekä hetkessä olemisesta. En ole ohjannut Keikoa teoksessa juurikaan, siinä mielessä hän improvisoi ja on vuorovaikutuksessa myös itsensä kanssa.
Koko teoksen lähtökohta on kommunikaatiossa, yhteyden muodostamisessa ja sen katkeamisessa.
Kesällä 2019 Cafe OTO'ssa järjestetyssä matineassa A Replacement - Interactions and reflections kutsuin neljä taiteilijaa tekemään variaation liikkuvan kuvan teoksestani A Replacement. Tapahtumassa oltiin vahvasti tuntemattoman äärellä, ei yhteistä harjoitusta tai läpivetoa vaan tiukasti hetkessä kiinni. En tiennyt minkälaisia versioita on tulossa, ainoa jonka tiesin etukäteen oli Emma Hammarénin teksti YOU CAN’T SLIDE SOFTLY OVER A HARD EDGE. Tapahtuman aluksi esitettiin teokseni A Replacement jonka jälkeen seurasivat variaatiot. Vielä täytyy ehkä alleviivata, ettei kyse ollut uusien äänien tuottamisesta videoteokselle. Hammarénin lisäksi tulkitsijoina olivat muusikko ja äänitaiteen professori David Toop, Saksofonisti Ashley Paul ja O Yama O. Tapahtuma eteni äänellisesti hiljaisesta ja rauhallisesta intensiiviseen. Tapahtuman jälkeen joku yleisöstä kysyikin, oliko tämä oikeasti improvisaatio, erityisesti ehkä viitaten O Yama O’n esitykseen. Itse ajattelin kysymyksen kuultuani, että kysymys koskee koko tapahtumaa. Tilanteella on raamit, mutta paljon on kyse luottamuksesta ja signaalien lukemisesta. Monesti, kun puhutaan kokeellisuudesta ja improvisaatiosta, saatetaan ajatella, ettei tekemistä ohjaa mikään erityinen metodi.
Improvisaatiolla on vahva merkitys myös Departing Shadow'ssa. Kyse on tulkinnasta ja vuorovaikutuksesta sekä hetkessä olemisesta. En ole ohjannut Keikoa teoksessa juurikaan, siinä mielessä hän improvisoi ja on vuorovaikutuksessa myös itsensä kanssa.
Koko teoksen lähtökohta on kommunikaatiossa, yhteyden muodostamisessa ja sen katkeamisessa.
Sini Pelkki: Departing Shadow
SM Kun puhutaan improvisaatiosta, minulle tulee yleensä mieleen musiikillinen improvisaatio kuten jazzimprovisaatio. Se pohjautuu yleensä jollekin asteikolle – eli erikseen sovitulle sävelten joukolle – jonka pohjalta soittajat kommunikoivat keskenään. Mainitsit että työskentelyn pohjana oli jaettu paperi, jolla oli lauseita ja sanoja. Tämä kuulostaa jo jossain määrin asteikon määrittelemältä tunnelmalta, sävyltä tai kieliopilta, jonka puitteissa työ etenee.
SP Lähtöajatus oli olla liikkeessä mukana, reagoimassa siihen yhdessä kuvaajan kanssa. Keskustelimme ennen kuvauspaikalle menoa paljon kuvaaja Pietari Peltolan kanssa. Kuvausta mietittiin runsaasti etukäteen, kaikki kuvat ovat etukäteen suunniteltuja. Kuvaajan tavoin myös Keiko oli sisäistänyt tietyt asiat kuvaustilanteeseen tullessaan. Itse kuvaushetkellä tiedämme ja emme kuitenkaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Kyse on valinnasta.
SM Teoksessa tuntuu olevan monta itsenäistä tasoa. Yhtäältä on Keikon liike tilassa ja itse tila, jota vasten liike syntyy. Teosta katsellessa kiinnitin huomiota äänen ja kuvan väliseen ristiriitaan. Visuaalisesti teos on pehmeä ja kamera tuntuu harjaavan myötäillen Keikon liikettä. Äänimaisema saattaa olla kuitenkin raju ja aggressiivinenkin – toisinaan tuntui siltä kuin kevyttä ja pehmeää visuaalista ilmaisua vasten olisi asetettu raskaita ja raahaavia ääniä. Millä tavalla lähestyitte kuvaaja Pietari Peltolan kanssa teoksen lähtökohtia? Perustuuko kuvaus samanlaiselle improvisaatiolle kuin liike ja ääni tai musiikki?
SP Tämä oli toinen kerta, kun työskentelimme Pietarin kanssa yhdessä. Ensimmäisen kerran teimme yhteistyötä teoksessa Sheet No4:ssa. Kuvaus on todella suunnitelmallista. Vaadin kuvaajalta aika paljon suhteessa teoksen pituuteen. Siihen suhteutettuna työn määrä on valtava. Kaikki kuvat ja kuvakoot on tarkkaan suunniteltuja ja kuvaus onkin vastapainona teoksen muuten improvisoidulle ilmaisulle. Tarkkaan suunniteltu kameratyöskentely luo raamit, jonka sisällä muulla improvisaatiolla on tilaa olla ja hengittää. Raakamateriaalia ei lopulta tule kovin paljon. Tämä johtuu siitä, että kuvaamme filmille: materiaali on rajallista ja vaatii siten erityistä keskittymistä. Kuten esimerkiksi tämän kyseisen työn kohdalla kuvauspäiviä on yksi ja se on lisäksi todella lyhyt, vain viisi tuntia itse kuvaamiselle. Metodi on vaativa ja se kysyy paljon ennakkotyötä ja suunnittelua.
Oma taustani on valokuvan ja liikkuvan kuvan parissa. Haastan itseäni, kun työskentelen kuvaajan kanssa ja samalla kyse on vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä. Kameratyöskentely on hiljaista eikä itse kuvatessa tarvitse purkaa sanallisesti metodeja ja nyansseja välttämättä kenellekään. Itselleni kuvaajan kanssa työskentely tarkoittaa keskustelua kaikesta, ei pelkästään kuvasta, jota ollaan tekemässä. Työskentelytapa vaatii paljon keskittymistä ja aikaa.
Oma taustani on valokuvan ja liikkuvan kuvan parissa. Haastan itseäni, kun työskentelen kuvaajan kanssa ja samalla kyse on vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä. Kameratyöskentely on hiljaista eikä itse kuvatessa tarvitse purkaa sanallisesti metodeja ja nyansseja välttämättä kenellekään. Itselleni kuvaajan kanssa työskentely tarkoittaa keskustelua kaikesta, ei pelkästään kuvasta, jota ollaan tekemässä. Työskentelytapa vaatii paljon keskittymistä ja aikaa.
SM Mainitsit aiemmin, että Keiko sävelsi musiikin teokseen ”sokkona” ja sinä viimeistelit äänellisen asun yhdessä äänisuunnittelija Anne Tolkkisen kanssa. Millä tavalla sävellys- ja äänisuunnitteluprosessi erosivat toisistaan?
SP Äänisuunnittelijan, Annen kanssa olen tehnyt useamman kerran jo yhteistyötä. Tämän työn kohdalla ääniä työstettiin kaksi ja puoli kuukautta. Työ on pikkutarkkaa ja hidasta. Keikon toteuttama ääni ja musiikki ovat teoksessa erikseen ja yhdessä Annen toteuttamien äänien kanssa.
Ääni on tärkeä elementti liikkuvan kuvan teoksissani. Se tarkoittaa myös äänettömyyttä ja hiljaisuutta. Äänisuunnittelija perehtyy kaikkeen samaan materiaaliin kuin Keiko ja Pietarikin. Painotin Annelle antamissani ohjeissa rohkeutta, mikä liittyy ehkä siihen, että mitään olemassa olevaa ääntä ei tässäkään teoksessa ollut – voimme jälleen palata sisältöön, joka on ohjannut myös Annen työtä.
Ääni on tärkeä elementti liikkuvan kuvan teoksissani. Se tarkoittaa myös äänettömyyttä ja hiljaisuutta. Äänisuunnittelija perehtyy kaikkeen samaan materiaaliin kuin Keiko ja Pietarikin. Painotin Annelle antamissani ohjeissa rohkeutta, mikä liittyy ehkä siihen, että mitään olemassa olevaa ääntä ei tässäkään teoksessa ollut – voimme jälleen palata sisältöön, joka on ohjannut myös Annen työtä.
SM Teoksesta tulee voimakkaasti mieleen ajatus elokuvan haptisuudesta, josta esimerkiksi Laura Marks monien muiden tavoin on kirjoittanut. Visuaalisella haptisuudella tarkoitetaan yleensä sitä tapaa, jolla elokuva kuroo katsojan ja elokuvan välistä etäisyyttä pienemmäksi ja ikään kuin vetää katsojan kehollisesti teoksen maailmaan. Materiaalisuuden ja haptisuuden tuntua voidaan luoda esimerkiksi tietynlaisella kuvaustavalla, joka voi rakentaa illuusiota voimakkaan aistimellisesta läsnäolosta. Departing Shadow'ssa on paljon visuaalisesta haptisuudesta muistuttavia piirteitä, kuten lähikuvien käyttö, lyhytkestoinen ja joskus sattumanvaraiselta tuntuva katseen kohdistaminen, intensiivinen kehollinen läsnäolo ja illuusion luominen siitä, että Keikon keho on voimakkaasti tilan ohjaama. Mietin myös sitä ristiriitaa, joka teoksessa on äänimateriaalin ja kuvan välillä: Usein teosta katsoessa tulee tunne siitä, että ääni/musiikki sekä kuva puhuvat eri asioista. Teoksen äänimaisema on itsessään kehollista, välillä jopa aggressiivista. Siinä on suuri kontrasti verrattuna pehmeään visuaaliseen ilmaisuun.
SP Haptisuus ja materiaalisuus on tietoista. Esimerkiksi kameran liike tilassa on tarkoituksellisen fyysistä. Kamera pyrkii olemaan ja hengittämään samassa tilassa Keikon kanssa, myös ristiitaisuudessa. Ylipäätään kaikki, mikä on kuvassa, on harkittua – mikään tai mitään ei ole vahingossa siellä. Kuvan rytmi syntyy teosta leikatessa. Oikeastaan teoksessa keskeisessä osassa oleva vuorovaikutus ja tulkinta tapahtuu monta kertaa: Minun ja kuvaajan välillä, kuvaustilanteessa Keikon, Pietarin ja minun välillä. Leikkausvaiheessa teos tehdään jossain mielessä uudestaan ja jälleen uudestaan äänien astuessa mukaan.
Materiaali lähetetään uudelleen tulkittavaksi Keikolle, jolloin hän tulkitsee itseään ja tietenkin minun kädenjälkeäni. Sitten mukaan tulee äänisuunnittelija, joka tulkitsee aikaisempaa ja jonka kanssa jatkamme ajattelua… Tulkinta kulkee moneen suuntaan. Kuvan ääriviivat kohtaavat kehon ääriviivat, keho muodostaa tilan. Kuvan ja äänen pitää olla yhtä ja sitä kohti olen kulkenut. Monessa kohdassa pieniä yksityiskohtia hiotaan kauan, kestoa, materiaalisuutta ja rytmiä. Joitain yksittäisiä ääniä pitää jäädä tunnustelemaan pidempään kuin toisia. Tämän työn kohdalla Anne lähti heti tekemään koko teoksen äänisuunnittelua, periaatteessa valmiin äänityön. Lähdimme kuitenkin purkamaan sitä ja vielä viime hetkellä: jälkityövaiheessa yhden kuvan ääni muutettiin kokonaan.
Jo ennen teoksen kuvaamista olin kiinnostunut esittämään tämän teoksen jossain muualla kuin valkoisessa tilassa, ja Monitoimitila O. on tilana siihen toiveeseen juuri sopiva. Tila tuo erilaisia elementtejä teoksen lukemiseen ja jossain muualla esittäisin teoksen eri tavalla. Teoksen takana olevat ikkunat tuovat kontrastin: Herttoniemen kadut ja siellä arjessa kulkevat ihmiset. Alue ei ole sellainen, jolle tullaan viettämään aikaa, vaan ihmiset kulkevat siinä arjessaan paikasta toiseen. Päiväsaikaan O.:n sisätila näkyy teoksen ympärillä paremmin. Pimeällä ulkotila nousee esiin katulamppuineen ja O.:n tila häviää.
Materiaali lähetetään uudelleen tulkittavaksi Keikolle, jolloin hän tulkitsee itseään ja tietenkin minun kädenjälkeäni. Sitten mukaan tulee äänisuunnittelija, joka tulkitsee aikaisempaa ja jonka kanssa jatkamme ajattelua… Tulkinta kulkee moneen suuntaan. Kuvan ääriviivat kohtaavat kehon ääriviivat, keho muodostaa tilan. Kuvan ja äänen pitää olla yhtä ja sitä kohti olen kulkenut. Monessa kohdassa pieniä yksityiskohtia hiotaan kauan, kestoa, materiaalisuutta ja rytmiä. Joitain yksittäisiä ääniä pitää jäädä tunnustelemaan pidempään kuin toisia. Tämän työn kohdalla Anne lähti heti tekemään koko teoksen äänisuunnittelua, periaatteessa valmiin äänityön. Lähdimme kuitenkin purkamaan sitä ja vielä viime hetkellä: jälkityövaiheessa yhden kuvan ääni muutettiin kokonaan.
Jo ennen teoksen kuvaamista olin kiinnostunut esittämään tämän teoksen jossain muualla kuin valkoisessa tilassa, ja Monitoimitila O. on tilana siihen toiveeseen juuri sopiva. Tila tuo erilaisia elementtejä teoksen lukemiseen ja jossain muualla esittäisin teoksen eri tavalla. Teoksen takana olevat ikkunat tuovat kontrastin: Herttoniemen kadut ja siellä arjessa kulkevat ihmiset. Alue ei ole sellainen, jolle tullaan viettämään aikaa, vaan ihmiset kulkevat siinä arjessaan paikasta toiseen. Päiväsaikaan O.:n sisätila näkyy teoksen ympärillä paremmin. Pimeällä ulkotila nousee esiin katulamppuineen ja O.:n tila häviää.
Sini Pelkin teos Departing Shadow on esillä Monitoimitila O.:ssa (Kerttulinkuja 1). Tila on joulukuussa auki sopimuksen mukaan alla olevina ajankohtina. Voit tiedustella galleriasta mahdollisuutta vierailla tilassa myös muina aikoina.
11.–13.12. / pe–su klo 12–17
18.–20.12. / pe–su klo 12–17
Sini, kiitos tästä Sini Pelkin haastattelusta. Hänen näyttelynsä on aukeamassa pian Turun Taidemuseossa, ja löysin tekstisi sitä kautta. Olen aiemminkin lukenut tekstejäsi mielihyvällä, kiitos.