VIIVI: Mun idea oli se, että te voisitte kertoa aluksi ihan milloin ja miksi te päätitte Vibesin muodostaa? Miten te tulitte yhteen kaikki?

VILLE: Siis itseasiassa just puhuttiin siitä tunti sitten. Varmaan se alkusysäys oli Ami (Anna-Mari), joka alkoi kokoamaan sellasta ryhmää, joka sitten kasaantui ekan kerran 1,5 vuotta sitten. Silloin siihen kasaantui kuusi tyyppiä. Lähdettiin alusta saakka pohtimaan sitä, miten pystyisi välttämään urautuneet tavat ajatella työryhmätyöskentelyä. Oletuksena oli, että tietyt tavat tehdä tuottaa tietynlaisia esityksiä. Tehtiin silloin puolitoista vuotta sitten varmaan kuukauden sessio, joka oli oikeastaan keskustelu. Sillon lähtötilanteena oli Tsehovin Kolme Sisarta. Anni tuli messiin joskus viime keväänä. Sillon me oltiin Saaren kartanon residenssissä ja Eskuksella. Työskentelytapojen tai tuotantorakenteiden purkaminen tai kieltäminen tai enemmän uudelleen ajatteleminen oli koko ajan aika keskiössä, se aiheutti ihan helvetin paljon mielenkiintoista keskustelua, mutta tosi vähän sellaisia asioita, mitä olisi osannut kutsua teokseksi, vaikka jälkeenpäin nähtynä me tehtiin esityksiä joka päivä. Jotenkin myös se tapa ajatella teosta on lähtenyt siitä ajattelutavasta purkaa tekemisen tapoja.

ANNI: Ja siis siinä vaiheessa oli jo selvillä, että ekat esitykset olisi Baltic Circlessä marraskuussa 2013. Jotenkin tässä on kyse siitä myös, ettei ajatella, että se teos on vaan se lopputuote eli se esitys, joka näytetään siellä yleisölle. Vaan, että se teos olisi jotenkin kokonaisvaltaisempi ja että se sisältäisi kaikki ne esitysten väliset ajat ja että ne koettaisiin yhtä arvokkaina kuin se asia, joka näytetään.

VILLE: Vähän tuohon liittyen tosi nopeasti me alettiin puhumaan sarjamuodosta, joka on nyt saanut erilaisia olomuotoja. Kaikki tapahtuu aina kerran, että ne on kaikki ainutlaatuisia hetkiä.

ANNI: Eli ei ole sitä perinteistä, että teatteriesitys, jossa on ensi-ilta. Me tehdään aina jotain siinä hetkessä ja seuraava hetki on erilainen.

VIIVI: Miten teidän aikaisemmat tai tulevat esitykset sitten eroaa toisistaan? Onko niissä jotain yhtenäistä punaista lankaa?

ANNI: Oikeastaan tähän mennessä suurin osa jutuista on tapahtunut lavalla. Nyt tämä on erilainen, koska tämä ei ole sillä lailla perinteisesti ajateltuna lava. Voihan senkin nähdä lavana, mutta se ei ole niin kuin teatterin lava.

VILLE: Niin, suhteessa tilaan ne on kaikki olleet melkein konventionaalisia esityksiä. Se mikä niissä on sekoittunut, varsinkin siinä  Baltic Circlen ensimmäisessä esityksessä, niin siinä oli ehkä kaikkein epäselvin se yleisön ja esiintyjän välinen suhde tai roolit. Se aiheutti aika paljon hämmennystä. Tietyllä tapaa, kun se on alkanut siitä, me ollaan jouduttu ja haluttu oikeastaan käsitellä sitä, mitä me ollaan aikaisemmin tehty usein meidän seuraavissa esityksissä. Se on automaattisesti luonut jatkumon. Me tehtiin Pop Up Art Houseen (joulukuussa 2013) Problem of Being Alive -näytelmä. Tehtiin siitä lukudraama, jossa oli seitsemän henkilöhahmoa, jotka on me ja se kirjoitettiin Google Drivessa. Siinä käsiteltiin myös just tota Baltic Circlen menoa.

ANNI: Kaikki meistä osallistuivat tahoillaan ja kirjoittivat vuorosanoja toistensa suuhun.

VILLE: Ja se mikä on ollut koko ajan tosi läsnä kaikissa näissä duuneissa, on tietynlainen todellisuus-fiktio-leikki. Ei aina itsekään hiffata, että missä kohtaa menee se fiktion raja. Esimerkiksi ihmiset luulivat, että ne on meidän harjoituksista nauhoitettuja juttuja, jotka on vaan litteroitu suoraan, vaikka siellä oli aivan järjettömiä läppiä. Siis ihan kohtuutonta läppää. Hehehe.

ANNI: Ja mä myös kuolen siinä. Hehehe. Niin ehkä toi ikäänkuin oikeasti tapahtuneiden asioiden käsittely sen kautta, että niitä kärjistetään ja käännetään toisin päin…

VILLE: Joka on ollut sen työskentelemisen tavan etsimistä myöskin. Mä en ehkä osaa ihan määritellä, mikä se Vibesin työskentelemisen tapa on. Se myös vähän muuttuu joka sessiossa, koska meitä ei ole aina kaikkia paikalla. Se riippuu niistä ihmisistä, ketkä kulloinkin on mestoilla.

ANNI: Siitä me ollaan puhuttu, että kollektiivinen kirjoittaminen on ehkä yksi asia, joka on jollain tavalla muodostunut meidän yhteiseksi tärkeäksi metodiksi. Sitä ei ehkä näe niin paljon teatterissa.

VILLE: Kyllä. Varsinkin teatterissa se tekstin asema on jotenkin täysin järkähtämätön edelleenkin ja usein käy niin, että vaikka on joku ihan selkeä esityskonsepti, niin siitä puhutaan silleen käsikirjoituksena, näytelmänä. Se on tosi kaukana siitä miten se prosessi on loppujen lopuksi mennyt. Se käsikirjoituksen asema suhteessa teokseen on tosi kiinnostava.

VIIVI: Mä en ole missään vaiheessa kuitenkaan nähnyt, että te olisitte määritelleet itseänne teatteriryhmäksi?

VILLE: Ei se ole ollut tarkoitus missään kohtaa. Alusta saakka on puhuttu siitä. Koska usein on niin, että määritellään, että tämmönen työryhmä haluaa tehdä teatteriesitykseksi kutsuttavan asian. Niin tuossa on koko ajan pidetty sitä muotoa myös vapaana, että jos näyttää siltä, että tämä koko prosessi meneekin siihen, että halutaan tehdä tilainstallaatio, niin se on ihan yhtä okei kuin tehdä teatteriesitys.

ANNI: Oikeastaan esitys on ehkä parempi muutenkin kuvaamaan näitä meidän ulostuloja. VIIVI: Siis mä oon ainakin ymmärtänyt tämän toiminnan tosi poikkitaiteellisena. Tai ainakin niin koin sen teidän Kiasman esityksen (huhtikuussa 2014). Niin sä Ville olit se, joka oli siellä Skypessä livenä?

VILLE: Joo, mä olin Baltiassa siinä esityksessä ja olin siis Baltiassa oikeastikin. Ja se oli livenä joo. Se oli aika erikoinen kokemus, koska mä en nähny mitään muuta kuin Heidin korvan sen Skype-kameran kautta ja sieltä oli kaiken kaikkiaan kohtuullisen vaikea aistia sitä, mitä siellä oikeasti tapahtuu, kun siinä on koko ajan se todellisuus- ja fiktioleikki. Mä olin aika hämmentynyt siitä kokemuksesta loppujen lopuksi.

VIIVI: Noh, mutta hei kertokaa vähän tästä, mikä tämä Sorbuksen projekti on?

ANNI: Noh, tässä olisi ajatuksena se, että täällä hoidetaan itseä ja toisia, ja parannutaan tai ollaan parantumatta. Me koitetaan tämän homman kautta miettiä, että miten me voitais parhaiten hoitaa itseämme ja tätä teosta. Sitä kautta miten me voidaan hoitaa myös muita ihmisiä, vähän niin kuin psykologin täytyy käydä se terapia ensin itse, ennen kuin se voi hoitaa muita. Tässä on sellanen ajatus. Sen takia esimerkiksi me ajateltiin, että me ei painoteta avajaisia, että meillä olisi vaan lopettajaiset tai parantujaiset.

VIIVI: Mutta te siis pidätte täällä jatkuvan jutun, jonne voi tulla?

ANNI: Joo, meillä on jotain säännöllisiä asioita. Esimerkiksi mä aion ohjata ryhmämeditaation joka aamu auringonnousun aikaan. Sitten on myös kaikille avoin juoksulenkki kello 8.45, joka lähtee tästä joka aamu. Meditaatio taas järjestetään just neljän kieppeillä sillä lailla, että voi tulla jatkoilta tai sitten herätä aikaisin kukonlaulun aikaan. Sitten me ollaan ajateltu tarjota päiväkohtaisia asioita. Ne tulee niitä kokemaan, jotka sattuu olemaan hollilla ja jotka kiinnostuu. Aika silleen spontaanilla meiningillä mennään hetkessä.

VIIVI: Esimerkiksi toi lenkki, niin osallistutteko te siihen kaikki yhdessä vai miten?

ANNI: Noh, kuka sattuu nyt… Esim. Ville aikoo olla tässä mukana aika fiilispohjaisesti, että milloin ehtii ja pystyy. Sitten taas Masi ja minä ollaan täällä taas tosi intensiivisesti koko aika. Sekin on aika tyypillistä meille, että jostain Vibesin osiosta saa jättäytyä pois, jos ei ehdi tai ei ole motivaatiota. Se on ihan ok. Kukaan ei tule raivoten hakemaan kotoa, että “Missä sä oot? Meillä piti olla nyt tää juttu”. Se on tosi ihana asia siinä, että meitä on niin monta, että pystytään kannattelemaan tätä ja elämään sen mukaan ja pystytään pitämään sitä koossa ilman, että yksilölle tulee sellasta hurjaa lastia. Kukin voi määrätä omasta lastistaan.

VILLE: Tuntuu myös, että Vibes on ehtinyt olemaan kuitenkin rakenteena pystyssä tarpeeksi pitkään ja sille on muodostunut jo oma identiteettinsä. Ainakin meille. Sitten se on myös pidetty auki, että jos näyttää siltä, että meistä vaan kolme pääsee johonkin juttuun, johon tarvittaisiin seitsemän tyyppiä, niin ei ole mikään ongelma kutsua neljää vierailijaa.

ANNI: Niin kuin Kiasmassa oli ystäviä ja perheenjäseniä vierailijoina ja se teki tosi hyvää. Se on tosi kivaa, että meillä on laajempi yhteisö kuin vain me seitsemän.

VIIVI: Niin, tämä Sorbuksen juttu kestää siis vähän reilun viikon. Oletteko avoinna sen koko ajan? Nukutteko te täällä?

ANNI: Voi olla, että me nukutaankin, jos tuntuu ettei muuten pääse neljältä ylös. Mä asun kyllä tossa ihan vieressä. Kyllä me ollaan täällä aika paljon.

VILLE: Tosiaan mä osallistun tähän sessioon tosi randomisti, koska mulla on nyt vähän kiireitä. Mä oon asennoitunut niin, että aina kun mulla on joku semmonen sauma, niin mä tuun mestoille ja osallistun siihen asiaan, mikä kulloinkin on käynnissä. Jollain tavalla mä miellän tämän tilana, johon mä voin tulla tutkimaan hyvinvointia: Mitä se tarkottaa mulle? Ja mitä se tarkottaa suhteessa muiden kohtaamiseen ja tähän yhteisöön? Kuitenkin me tavataan aika harvoin. Viimeksi me ollaan oltu yhdessä kaikki Kiasmassa. Eli meidän on eka pakko tavata toisemme ja hyväksyä se kela siitä hyvinvoinnista ennen kuin me voidaan avata se julkiseksi.

VIIVI: Entä ootteko te ajatelleet tätä lokaatiota suhteessa parantamiseen ja hyvinvointiin?

VILLE: Siinä suhteessa tämä on monimuotoinen ympäristö. Tämmöinen arkipäivän idyllinen hetki, mikä on nyt käynnissä. Aurinko paistaa ja ihmiset kävelee freesheinä kadulla, liihotellen, kevyen näköisinä ja keväisinä, kontrastina siihen mikä meno täällä on perjantain ja lauantain välisenä yönä kolmen neljän aikaan. Se on toisenlainen idylli.

VIIVI: Niin, voi tulla aika mielenkiintoista siitä, jos te pidätte tätä auki kahden – viiden aikaan yöllä.

VILLE: Niin, tosi eri tilanne kuin nyt, joka on musta tosi kiinnostavaa. Ympäristö myös määrittelee sitä, mitä sillä hyvinvoinnilla voi tarkoittaa.

ANNI: Sitten tässä on hyvinvointiliikkeitä, kauneushoitoloita, thaihierontaa… Että tämä on sellainen aika tyypillinen kivijalkahoitola. Musta olis kiva laittaa tähän joku A-standi tähän eteen. Se tuli muuten vielä mieleen tästä tilasta, että tämähän sovittiin meidän esityksen aikana tämä meidän Sorbukseen tulo.

VILLE: Niin, se oli silloin Pop Up Art Housessa.

ANNI: Silloin meillä oli se Problem of Being Alive -näytelmä. Siihen oli kirjoitettu sellainen kohta, jossa keskustellaan siitä, että taiteen pitäisi mennä maan alle ja pitäisi ottaa yhteyttä Sorbukseen, että Sorbus on tarpeeksi maan alla oleva galleria. Sitten Sorbuksen pyörittäjät sattuivat olemaan siellä yleisössä. Sen jälkeen juteltiin ja nekin oli silleen, että olivat ajatelleet meitä.

VIIVI: Outoa, koska taas sekoittuu se totuus ja fiktio!

ANNI: Niin, todellakin. Mä en tiedä, että tuliko niille sellainen olo, että ”Mitä helvettiä? Oonko mä jotenkin unissani kirjoittanut niille meiliä”. Mutta tuntuu, että noiden henki aika hyvin sopii meidän meininkeihin. Sellainen tunnusteleva ote. Meillä kun ei ole niitä kymmentä taulua nyt laittaa seinälle. Me siis aiotaan rakentaa tämä sellaiseksi, että siellä olisi mahdollisimman hyvä meidän olla. Me ollaan ajateltu jotain kasveja ja ajateltiin laittaa tuonne ne Fiskarsin kasvilamput, mitkä oli Kiasmassakin.

VIIVI: Musta ne kasvilamput oli tosi kivan näköiset.

VILLE: Joo, ne värähteli mulle jotain sellaista seksuaalista energiaa tosi vahvasti. Mä jouduin yhtyy yhteen sellaseen yhden meidän Bolero-session aikana, mikä tuotti mulle tosi hyviä värähtelyitä.

VIIVI: Niin, ehkä noi kasvit ja tämä vuodenaika luo sen, että tässä on nyt jotain uuden hyvinvoinnin nousua.

ANNI: Niin, jotain elvytysmeininkiä. Sitten tämä on myös sillä lailla kiinnostava alue, koska kyllähän täällä näkee myös paljon ei-hyvinvointia.

VILLE: Mulle tässä on kiinnostavaa se, että kohdatakseen hyvinvointia, tai käsitelläkseen sitä, ei tarvitse itse välttämättä voida hyvin. Se on vähän tabu voida huonosti. On väärin voida huonosti. Huonostivoimisen ja hyvinvoimisen välillä pitäis vallita jonkinlainen tasa-arvo, mutta lopulta hyväksyttyä on vaan voida hyvin. Mä olen ajatellut tulevani tänne nimenomaan hoitoon. En niinkään antamaan hoitoa.

ANNI: Ja siis, hoitaminen on ollut sellanen juttu, mistä me ollaan puhuttu paljon. Esimerkiksi siinä Kiasman esityksessä Samuli (Niittymäki), joka oli yksi vierailevista esiintyjistä, tapettiin siinä hoidon yhteydessä, koska se yhteisö ei siinä sallinut sitä, että se voi huonosti, flippasi ja järkytti sitä rauhaa.

VILLE: Niin, huonostivoiminen ei ollut vaan tarpeeksi cool siinä kontekstissa.

ANNI: Ja se on tavallaan vähän sellainen asia, joka heijastelee nykypäivän meininkiä, että voidaan väkisin hyvin.

ANNI: Just (Sorbus-gallerian) Tuomon (Tuovinen) kanssa puhuttiin, että meidän juttuihin voi olla välillä vaikea tulla. Just kun se ei ole niin selkeästi artikuloitu, mitä me tehdään. Niin voi olla sellanen olo, että uskallanko mä mennä sinne, kun en tiedä yhtään mitä siellä tapahtuu. Niin se on varmaan se asia, mitä me tullaan tässä miettimään.

VIIVI: Se varmaan vaatii katsojalta tai asiakkaalta tietynlaista avomielisyyttä. Kyllähän se reaktio voi hyvin olla se hämmennys.

ANNI: Se hämmennys on myös se, mitä me halutaan jakaa yleisön kanssa. Me ollaan tosi usein itsekin hämmentyneitä. Me halutaan aktiivisesti kohdata se hämmennys, sen sijasta, että me esitettäisiin tai valehdeltaisiin itsellemme, että me ollaan tosi perillä siitä mitä me tehdään. Jotenkin me syleillään sitä hämmennystä.

VILLE: Jotenkin mä luulen, että ollaan alettua oppia olemaan sen hämmennyksen kanssa. Ekaa kertaa se oli ihan järjettömän vaikeaa kohdata. Nyt sen on jollain tavalla pystynyt hyväksymään.

VIIVI: Ymmärsinkö oikein, että te ette halua olla katsojalle hirveästi velkaa?

ANNI: Me halutaan olla tosi anteliaita, että ollaan rehellisiä siitä mitä me tehdään, mutta niin, ettei toistais sitä kaavaa, että se illuusio jostain viimeistellystä hiotusta timantista on sitä parasta esitystaidetta. Me halutaan pyrkiä siitä pois. Varmaan se johtaa välillä siihen, että joku on saattanut lähteä meidän esityksestä pettyneenä pois. Ei me kyllä haluta juuri miettiä sitä, että mitä joku meiltä odottaa ja toimia sen mukaisesti. Se ei tunnu oikealta tavalta toimia. Mutta siinä hetkessä, kun on esiintymässä ja samaten kun suunnittelee esitystä, niin kyllä mä annan siinä kaikkeni, mutta se tapahtuu omilla ehdoilla.

VIIVI:  Tuli mieleen odotuksista… En halua liikaa ottaa ketään teistä esille erilleen, mutta esimerkiksi Laura Birn, joka on nimenä aika tunnettu muissa yhteyksissä… Niin onko teillä tullut vastaan sellaisia tilanteita, joissa ihmisillä ollut jotain tiettyjä odotuksia vaikka hänestä tai jostain muusta?

VILLE: Noh, suhteessa Baltic Circleen sen tajusi ihan loppumetreillä. Suurin osa meistä on tehnyt aika paljon esitystaidetta ja me oltiin silloin kokoonnuttu yhteen saman nimen alle. Silloin tajusi sen, että ihmisillä on erilaisia ennakko-odotuksia meidän taustoihin liittyen. Että mitäs noi nyt tekee yhdessä, kun ne on päättäneet koota tällaisen ryhmän? Se paineisti sitä tilannetta tosi paljon, koska me oltiin just pyritty pois sellaisista totutuista rooleista. Sitten kun me ilmotettiin, että meillä ei ole esitystä, niin tuli aika paljon kiinnostavia reaktioita.

ANNI: Tosiaan siinä Baltic Circlen ekassa esityksessä me sanottiin että ei ole esitystä, mutta toivotaan, että yleisö jää sinne meidän kanssa siksi ajaksi, mikä oli ilmoitettu ohjelmassa. Ja jos on jotain ideoita siitä miten se aika tulisi käyttää, niin saa puhua. Mä olin siinä Ville Ahosen läheisyydessä, kun joku veti sitä hihasta, että…

VILLE: ”Voisitsä laulaa jotain? Mä tiedän, että sä osaat” ja Ville oli, että ”Ei tee mieli”. Mutta eihän tietenkään noita yleisesti tunnettuja ominaisuuksia tai taitoja pysty pyyhkimään ihmisten ennakko-oletuksista.

ANNI: Me yritetään tukea sitä, että saataisiin kaikki olla vapaita. Jos haluaa kokeilla jotain uutta, mitä ei ole aikaisemmin tehnyt, niin se on mahdollista. Samalla on ihan luonnollista että jokaisen aiempi kokemus on myös koko ajan käytössä.

VIIVI: Nyt vielä mietin vähän sitä, että mitä mä voin kirjottaa tästä Sorbuksen esityksestä, josta tekään ette vielä tiedä hirveesti. Ehkä mä kirjoitan vaan, että se on yllätys?

VILLE: Niin jollain tavalla se on aika tyypillinen tapa Vibesille toimia, että kaksi päivää ennen esitystä me ei vielä tiedetä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Sen tietää, että jotain siellä tulee tapahtumaan. Se on joku suhde siihen nyt-hetkeen. Esimerkiksi just tämä hetki, kun me nyt keskustellaan, on yhtä arvokas kuin niin kutsuttu esityksen hetki. Kun ihmiset keskustelee, niin tosi usein sitä jo valmiiksi mielessään, toisen puhuessa alkaa valmistelemaan, mitä mä tähän vastaan. Se heikentää tosi paljon sitä kuuntelemista. Niin me ollaan tehty harjoitteita, että yksi tyyppi puhuu 10 minuuttia putkeen ja muut kuuntelee, jonka jälkeen vuoro siirtyy seuraavalle. Ja se puhuu 10 minuuttia putkeen. Siitä tulee aika paljon rauhaa siihen nyt-hetkeen, kun voi oikeasti keskittyä vaan kuuntelemaan, eikä tarvitse pitää sitä hyvän keskustelijan statusta yllä siinä tilanteessa ja se muuttaa sen nyt-hetken luonnetta tosi paljon. Se on myös suhteessa siihen, mitä Vibes tekee keskenään ja julkisesti.

ANNI: Niin tämä on aika tyypillinen tilanne olla tyhjän päällä.

VIIVI: Te olette sanoneet, että Vibes on se teos.

VILLE & ANNI: Kyllä, joo.

VILLE: Se pitää paikkansa. Se ajattelu on jotenkin niin, että kaikki nämä tapahtumat, kohtaamiset,  kokonaisuutena muodostavat sen teoksen, minkä nimi on Vibes.

VIIVI: Entä kauan te olette ajatelleet jatkaa tätä?

VILLE: Ikuisesti. Hehehehehe.

ANNI: Niin kauan kunnes kuolema erottaa. Tai siis kunnes tämä kuolee johonkin.

VILLE: Se on määrittelemättömän mittainen teos.

VIIVI: Ehkä tähän voi olla hyvä lopettaa. Toi kuulosti jotenkin niin juhlalliselta.