Tällä viikolla opimme Helsingin Sanomista, että multitaskaaminen on vaarallista. Ja minä kun luulin, että se on taidekentällä pakollista. Pohditaanpa multitaskaamisesta toistaiseksi selviytyneillä  aivosoluilla hieman tätä taidekentän limittynyttä toimijuutta. Rosan kirjoitus taiteesta kirjoittamisesta oli paitsi hieno, myös omakohtaisesti ajatuksia herättävä. Erityisesti takerruin sivulauseena ilmoitettuun heittoon: ”Ja onhan siinä jotain hieman omituista, että samat ihmiset kirjoittavat kritiikkejä ja kuratoivat näyttelyitä, pyörittävät gallerioita ja istuvat kuudessa eri juryssa”. Niinpä! Viikkokatsausta tälle viikolle luonnostellessani olen astumassa taas subjektiivisuuden ja pienten piirien ansaan. Siihen johtava ajatuskulku meni jotakuinkin näin: Vittu, hirveä kiire enkä tiedä mitä täällä tapahtuu! Tai no, tiedän mitä omissa projekteissa tapahtuu ja ne on ihan hienojakin, mutta enhän mä niistä ainakaan voi kirjoittaa. Uskoisin, että tämänkaltaiset tuntemukset saattavat koskettaa muitakin. Puolentoista vuoden kokemuksella olen havainnut, että Helsingistä löytyy tehokas ja tiivis moniosaajien ryhmä, jota taidepiireiksikin voisi kutsua. Tuossa porukassa saavat näyttelyt, tapahtumat ja tekstit muotonsa. Kompaktissa porukassa sana siitä, mitä milloinkin pitää nähdä leviää usein hyvin, mutta olisi kiva saada sanottavansa kuuluville laajemminkin. Kuinka ylittää tuo pientä piiriä rajaava aita? Joko kohta taide on mainstream? En jaksaisi odottaa. Lisäksi pienen piirin pyöriessä riskinä on kaksois-, tai kolmoisagenttina toimiminen. Onko ok mainostaa omia juttujaan toisessa yhteydessä? Musiikkijournalismin osalta tästä on käyty keskustelua ja tohtiipa joku kriitikko nostaa oman bändinsä levyn yhdeksi vuoden parhaista: ”Jokin konventio kuiskutteli korvaan, että omasta levystä tykkääminen olisi jotenkin dorkaa. Mutta totuus ei pala tulessakaan: mikä muusikko se on, joka ei tee omaa lempimusiikkiaan?” Jemon tapaan ajattelen, että oman tekemisen takana kantsii seistä eivätkä henkselitkään niitä paukuttelemalla kulu. Tuntuuhan se tökeröltä kuuluttaa, että tällaisessakin olen mukana, katsokaapa! Enemmän kuitenkin ahdistaa se, että oman hännän nostamattomuus rampauttaa. Kauhuskenaarioissaan monikätinen taidemaailma onanoi: tekee taidetta toisella kädellä, kuratoi toisella ja vielä kolmannella kädellään silittää tai lyö tekemisiään kriitikon ominaisuudessa. Ja sitten se subjektiivisuusosio. Rosa kuvaa, kuinka Gilda Williamsin mukaan taiteesta kirjoitettaessa tulisi välttää subjektiivisuutta ja ensimmäistä persoonaa. Itse koen jollakin tapaa eettisesti arveluttavana mielipiteiden lausujan häivyttämisen tekstistä.  Päinvastoin toivoisin kuulevani teksteissä enemmänkin esimerkiksi kriitikoiden omaa ääntä ja kokemuksen ruotimista: miksi jokin puhutteli tai ei puhutellut just sitä tyyppiä ja juuri sillä hetkellä? Näin blogien aikakaudella huomaan olevani lukijana tirkistelijä. Yleistason jargonin sijaan minua kiinnostaa, mitä joku muu saa taiteesta irti. Ehkä tuntuu turvallisemmalta käydä edes mielikuvituksessaan keskustelua kirjoittajan kanssa: ”Joo niin mustakin se ripustus oli kökkö!” Tai ”eihän ollut yhtään lattea näyttely, upea oli!” Tähän tapaan ne näinkin tasokkaat mielikuvitusdialogit syventävät vahingossa omaa kokemusta. Kirjoittajanakin koen kontemploivani kokemustani ja se on myös tapa pitää yllä Williamsin mukaan toiselle kirjoittajatyypille ominaista kirjoittamisen iloa. Tälle viikolle siis itsetutkiskelun ohella suosituksena kokemuksia, keskustelua ja kirjoittamista. Vaikkapa postmodernismista, kokeellisista taidetiloista tai poliittisesta valokuvasta.     Kuvassa Tuomas Linnan teos Huoli (2014). Teos esillä Poliittisen valokuvan festivaalin näyttelyssä Kolmanteen polveen.  ]]>