Olen käynyt katsomassa Perttu Saksan näyttelyn Silence as a Phrase Helsinki Contemporaryssa kahdesti ja haluaisin palata yhä uudelleen erityisesti yhden videoteoksen vuoksi. Narkkaamani vetovoimainen video kuuluu itse nimeämääni näytönsäästäjägenreen. Näytönsäästäjissä ei tapahdu mullistavia asioita tai ainakaan kovin nopeasti. Niille ehdottoman leimallista on visuaalinen miellyttävyys, joka voisi olla myös Perttu Saksan tavaramerkki: kuka muu muka saa nyljetyn hevosen päänkin näyttämään jotenkin aivan ihanalta? Näytönsäästäjät eivät siis räjäytä tajuntaa tapahtumilla tai huimilla visuaalisilla ärsykkeillä. Oikeastaan päinvastoin, sillä niissä silmä sananmukaisesti lepää ja kun silmä lepää, lepää myös mieli. Minusta se on tällä hetkellä aivan parasta ja siksi varmaankin vähättelevältä vaikuttava näytönsäästäjänimitys on siis kaikkea muuta kuin negatiivinen siinä merkityksessään, mitä itse siihen lataan. Saksan videoteos Silence as a Phrase (2015) on syystä näyttelyn pääteos, vaikkakin mukavaan nurkkaan sijoitettu. Se looppaa yhä uudelleen ja uudelleen tilassa. Satun istumaan sen ääreen siten että päädyn katsomaan merimaisemaa, jossa aallot rullaavat kohti rauhalliseen tahtiin eikä mitään muuta näy kuin merestä nouseva samansävyinen taivas. Jään tuijottamaan merta ja ajattelen kuinka aina sanotaan, että merta, tulta ja nukkuvaa lasta voi tuijottaa ikuisesti. Olen sisävesityttöjä, mutta sen meren tuijottamisen tajuan hyvin ja unohdan saman tien seinillä riippuvat veriset ruhot ja päät. Edessäni meri elää ja pian elää sen värikin. Meri muuttaa pikkuhiljaa väriään, jostakin lipuu paikalle punaista. Se, mikä oli ensin vain häivähdys punaista, täyttää pian koko meren ja sitten edessäni velloo verimeri – aina vain kauniimpi, epätodellisempi, punaisen sävyissään hohtava vesi. Juuri kun punainen hehkuu kypsimmillään, saavuttaa se tietenkin saturaatiopisteensä ja alkaa hiipua pois. Vesi vie veren eikä vesi voisi näyttää enää värittömämmältä, harmaammalta, elottomammalta. Veri valuttaa siitäkin elämän mukanaan. Veri onkin tietenkin elämä. Elämä, joka on hiipunut pois seinillä kuvina roikkuvista eläimistä vaikka veri vielä suihkuaisi kuvaan vangittuna kaarena. Ainakin yksi hevonen ja yksi lehmä ovat oman elämänsä jälkeisiä huippumalleja. (Edit. Samoin myös kuva teurastamon muoviverhoksi luulemistani kalvoista. Miten se voikaan näyttää siltä, että se olisi jostain 1600-luvulta?!) Näyttelyä katsoessani ja Alepan leikkelehyllyt meetwursteineen ohittaessani identifioin itseni vahvasti entiseksi ja jälleen innokkaaksi heppatytöksi ja koen ehdotonta tarvetta olla jotakin mieltä edessäni komeilevasta nyljetystä hevosenpäästä. “Eläimestä tulee ihmiselle peili, josta ihmisyyttä katsotaan.” Haluan ajatella, ettei minulla ihmisenä ole erityisen vaikea suhde toisiin eläimiin, mutta huomaan tämän suhteen käsitteellistämiseen ja kuvaamiseen suhtautumisen haastavaksi. En tunnista itseäni siitä peilistä, jonka Saksa kuvillaan katsojaa varten luo. Tuo peili on tietenkin samanaikaisesti kaunis ja kamala. On vaikeaa nähdä, että kuolleiden eläinten äärimmäinen estetisointi tähtäisikään mihinkään muuhun. Hevossarja Presence (2015) on kaunis ja yhtenäinen. Kuvat ovat pysähtyneitä, tarkkoja ja kauniita. Jostakin syystä päässäni alkaa soida Muodon vuoksi -sarjan tunnus ja vereslihaisen hevosen päälle aseteltu lasi heijastaa oman peilikuvani ohella sarjan mallinukkeja ja niiden keholle piirrettyjä katkoviivoja. Laulussa jankataan:

“Make me beautiful

A perfect soul A perfect mind A perfect face A perfect lie”

Kaunista sen olla pitää. Valheenkin. Ja kaunista pintaa sen olla pitää, vaikka katseltaisiin ihon alle. Mieleeni tulee häiritsevä ajatus siitä, jospa tunnenkin tuon hevosen. Jälkeen päin luen, kuinka verivideo viittaa valaiden ja delfiinien joukkoteurastuksiin. Luen myös kuinka näyttelyssä irrallisilta ja tylsiltä tuntuneet mustavalkoiset kaktukset ovat asuttaneet kirvoja, joista murskatulla väriaineella William Turnerkin maalasi. Näyttely onkin siis täynnä paitsi kauniita kuvia, myös politiikkaa ja triviaa. Vähempikin riittäisi. Karsisin surutta ainakin ne kaktukset ja silti jäljelle jäisi vielä vaikka kuinka verta, muovia ja merta.   Perttu Saksa Helsinki Contemporaryssa 1.4. saakka. Helsinki Contemporary Bulevardi 10 00120 Helsinki   Kuvat: Perttu Saksa, Silence as a Phrase, 2015 still-kuva HD-animaatiosta / Helsinki Contemporary Perttu Saksa, Presence (Mask), 2015 / Helsinki Contemporary]]>