Galleria Amassa parhaillaan esillä oleva Tunteiden bumerangi on toinen yhteisnäyttelynne. Milloin ja miten yhteistyönne on alkanut?

Anni Leppälä: Emme tunteneet alun perin toisiamme ollenkaan, koska olimme opiskelleet eri kouluissa. Muistan, että näin Eevan näyttelyn Sinne-galleriassa vuonna 2013 ja ihastuin siellä yhteen teokseen. Lähetin hänelle sähköpostia, että tehtäisiinkö teosvaihtarit.

Eeva Peura: Se teos oli kuitenkin ehditty jo myydä ja asia jäi moneksi vuodeksi, kunnes palasimme asiaan ehkä kolme vuotta sitten. Anni tuli käymään mun työhuoneella ja valitsimme toisiltamme työt.

AL: Siellä Eevan työhuoneella aloin näkemään yhteyksiä meidän teosten välillä ja huomasin, että Eevan teoksissa on paljon samaa kuin omissani. 

EP: Mä muistan, kun Anni sanoi, että “olisi kiva tehdä jotain yhdessä, kun sullakin on näitä oksia”.

AL: Niin, ja lisäksi teoksiamme yhdistivät ehkä jonkinlaiset tihentymät ja tietty tunnelma. Oikeastaan ensimmäinen yhteinen projektimme oli, kun haimme vuonna 2018 Finlands Institutin galleriasta Tukholmassa näyttelyaikaa, josta tulikin lopulta näyttely Ancient Forest and Moon Bath.

EP: Sitä näyttelyhakemusta varten laitoimme ensi kertaa meidän kuvia vieretysten. Siitä tuli itsellekin sellainen olo, että tässä on nyt jotain, joka kihelmöi tosi kiinnostavalla tavalla. Ja Tukholmassa meidän työt olivat ensimmäistä kertaa ylipäätään samassa tilassa.

Millaista yhdessä työskentely on ollut ja mitä se on pitänyt sisällään?

AL: Yhteistyömme on ollut alusta asti tosi luontevaa, mikä on ollut hienoa. Olemme käyneet jonkin verran toistemme työhuoneilla ja esimerkiksi lähetelleet kuvia toisillemme keskeneräisistä töistä. Emme ole koskaan varsinaisesti ajatelleet yhteisnäyttelyitä tehdessä, että meillä olisi joku tietty yhteinen teema tai valinneet töitä sen mukaan. 

EP: Minusta tuntuu, että Annilla on erityisen herkkä silmä näkemään yhteyksiä. Ehkä se tulee hänen työskentelytavastaan, jossa asioiden yhdistely on keskeistä. Toki itsellenikin ajatus rinnastuksista ja niiden kautta uuden luomisesta on tuttu. Omissa teoksissani voi olla saman maalauksen sisälläkin niitä rinnastuksia tai yhteyksiä.

AL: Se on totta, että työskentelen paljon yhdistämällä ja valikoimalla. Eevan teokset ovat yksityiskohtaisuudessaan ja runsaudessaan ikään kuin monta kuvaa yhdessä. Meidän teostemme välillä ilmenevät yhteydet ja yhteneväisyydet ovat kuitenkin usein hyvin sattumanvaraisia. Esimerkiksi talot ovat teemana kiinnostaneet minua, ja olen huomannut niitä myös Eevan töissä. Olen pitkään käsitellyt myös omissa töissäni tiettyjä sattumanvaraisia tunnistamisen kokemuksia, ja Eevan maalaukset asettavat ne vielä laajempaan keskusteluun tai vuoropuheluun.

Olette seuranneet yhteistyönne varrella toistenne työskentelyprosesseja ja taiteellista työtä. Mitä olette oppineet tai omaksuneet toisen työskentelystä?

AL: On ollut todella ihanaa seurata, miten Eevan maalaukset elävät ja muuttuvat maalausprosessin aikana. Olen saattanut ottaa Eevan työhuoneella kuvan jostain maalauksen kohdasta, ja se onkin ollut seuraavalla kerralla jo aivan erilainen. Valokuvauksessa itse kuvaustapahtuma voi olla todella nopea, ja työskentelyni keskittyy vahvasti valikointiin ja editointiprosessiin. 

EP: On ollut todella kiinnostavaa tutustua toisen kuvalliseen ajatteluun. Koen, että meillä on paljon yhteistä myös tietynlaisissa arkistoissa, mitä kummatkin tekevät. Itsekin teen paljon piirustuksia ja kollaaseja, joista osa saattaa liittyä tuleviin maalauksiin tai sitten ei. Olen huomannut, että Annikin palaa usein vanhoihin töihin, ja työskentelyyn liittyy leikkaamista ja kokeilua, mikä ei välttämättä näy lopullisessa työssä.

AL: Totta, ne arkistokuvat ovat molemmille tärkeitä. Eevankin töiden taustalla saattaa olla joku tietty kuva tai joku luettu teksti. Itsekin käytän paljon sellaista materiaalia, esimerkiksi suvun vanhoja valokuvia, ajatuksellisena lähtökohtana mutta myös konkreettisesti. Sekin on kiva, että olemme avoimesti jakaneet niitä meidän inspiraatiomateriaaleja, kuvia ja yhteyksiä.

Olen myös oppinut yhteistyömme kautta Eevalta sen, että teos voi olla valmis monessa kohdassa. Ja että asiat voivat olla vapaampia ja liikkuvia. Lisäksi työskentelyprosessi hengittää toisella tavalla, kun siihen tulee toisen kautta lisää sijaa sattumalle. Lopputulosta ei voi täysin tietää tai kontrolloida.

EP: Niin, tarvitseeko kaiken olla aina loppuun asti valmisteltua tai mietittyä? Esimerkiksi nyt Amassa esillä olevaan näyttelyyn yhdessä tekemässämme Ullakko-teoksessa asiat ovat levällään ja jäävät jotenkin ilmaan. 

AL: Se on monella tapaa erityinen teos enkä usko, että olisin yksin tehnyt sellaista. Mutta toisen kanssa, yhdessä, on helpompi uskaltaa. 

Millaisiin näkyviin tai näkymättömiin yhteisöihin koette itse kuuluvanne, onko teillä esimerkiksi idoleita tai inspiroivia hahmoja, joiden pariin palaatte?

EP: Minulle taidehistoria on aina ollut kiinnostavaa monella tapaa, ja mietin sitä paljon. [Taiteilija] Aura Hakuri kysyi kerran, että jos olisi olemassa viestikapula, jonka saat joltain ja annat jollekin eteenpäin, keitä ne ihmiset olisivat. Pidän ajatuksesta ja siitä, että voin olla osa tiettyä ketjua.

AL: Taiteilijan työ on helposti tosi yksinäistä, ja vaikka saankin voimaa erilaisista inspiroivista henkilöistä, on ihanaa, että myös elävässä elämässä voin jakaa ajatuksia työstä muiden kanssa. Ja lisäksi esimerkiksi näyttelyn järjestämiseen liittyy myös paljon kaikkia käytännön asioita, joiden miettiminen ja hoitaminen yhdessä on helpompaa. Samoin näyttelystä puhuminen ja sen tiimoilta esillä oleminen on paljon helpompaa, kun kyseessä on yhteinen näyttely.  

EP: Se jakaminen on tärkeää, koska näyttelyn tekeminen on aika iso puristus. Välillä olen kaivannut jotakin yhteisiä aamupalavereita ja nyt niitä on ollutkin! Tämä näyttely tuntuu muutenkin erityiseltä, kun yksityisnäyttelyiden pitäminen on jo tullut tutuksi.

AL: Se liittyy vahvasti myös omaan taiteellisen työskentelyn prosessiin, että milloin on avoinna erilaisille yhteistöille. Kun aloittelee taiteilijana, voi olla tosi keskittynyt siihen omaan prosessiin ja työstämiseen. Itselläni on juuri nyt sellainen olo, että arvostan todella paljon vuorovaikutusta ja -puhelua. Sitä kautta löytää uusia näkökulmia omiinkin töihin. 

Onko yhdessä työskentelyssänne ollut jotain haasteita? Onko jokin yllättänyt?

EP: Alussa, kun emme vielä tunteneet kovin hyvin, mietin ehkä enemmän, millä tavalla voin sanoa oman mielipiteeni tai ehdottaa jotakin. Olin paljon varovaisempi. Sittemmin on ollut hienoa huomata, että voi sanoa aika suoraankin asioita sekä varsinkin ideoida vapaasti ja ennakkoluulottomasti.

AL: Olen pohtinut sitäkin, että ei vaikuttaisi liikaa toisen työskentelyyn sillä, millaisia yhdistelmiä tuo esiin. Siinä pitää varmasti vain luottaa, että toinen pitää puolensa ja sanoo, jos sitä tekee liikaa.

Haastavaa on ollut se, miten muut ottavat näyttelyn vastaan. En oikeastaan ollut varautunut joihinkin niihin kommentteihin, mitä tulee, kun näyttely on esillä, tai esimerkiksi siihen, että meidän teoksiamme verrataan toisiinsa.  

Näyttelyä tehdessä sitä elää yhdessä siinä prosessissa ja kuplassa, mikä ehkä tuli vielä selkeämmin esille nyt, kun teki töitä kahdestaan verrattuna siihen, kun tekee yksin. 

E: On ylipäätään hassua, että teokset erotellaan ja asetetaan vertailuasetelmaan. Meille tämä on yhteinen ja yhtenäinen kokonaisuus, ja on ollut mielenkiintoista ja yllättävää huomata, että muut ei välttämättä näekään sitä niin. 

A: Sekin on noussut esiin, että maalaus ja valokuva voidaan nähdä tosi erilaisina jo lähtökohtaisesti, vaikka itse sitä ei ole oikeastaan ajatellut. Minua kiinnostaa yhteisöllisyys ja tietty anonymiteetti teemana sekä ehkä laajemminkin sen kyseenalaistaminen, mikä on kenenkin työ ja kehen se henkilöityy.

Näyttelyyn kuuluu myös kirja, joka sisältää yksityiskohtia teoksistanne sekä kirjailija Monika Fagerholmin tekstin The roaming child. Mikä on kirjan merkitys osana näyttelyä?

AL: Puhuimme alusta asti siitä, että voisimme tehdä jotakin kirjamuotoista yhdessä. Ensin ajatuksena oli tehdä vihkomainen matalan kynnyksen julkaisu ja pohdimme sitä erityisesti teosten yksityiskohtien kautta. 

EP: Keskustelimme siitä, miten kirjassa voisi toisella tavalla tarkentaa katseensa yksityiskohtiin, tuoda niitä esiin ja tehdä rinnastuksia. Se ajatus toteutuu tässä julkaisussa. Lisäksi siihen tuli myös töitä, joita ei ole esillä näyttelyssä sekä kuvia keskeneräisistä töistä ja luonnoskirjoista. Halusimme, ettei kirja näyttäisi varsinaisesti katalogilta.

AL: Halusimme kirjaan myös jonkinlaisen tekstin, ja puhuimme paljon erilaisista kirjallisista lähteistä, jotka ovat innoittaneet meitä. 

EP: Sitten Imagessa oli juttu Monika Fagerholmista, jonka otsikko oli “Monika Fagerholmin kaleidoskooppinen maailma”. Siinä puhuttiin myös tyttöjen puolella olemisesta, minulle tuli jutusta vahva olo, että voisimme kysyä häneltä tekstin kirjoittamisesta.

AL: Imagen jutussa oli myös tosi kiehtovia kohtia siitä, miten hän puhui kirjoittamisesta, asioiden yhdistelystä ja siitä, miten tekstissä on epäloogisiakin kerroksia. Ainakin itse tunnistan siitä paljon. Ja koen, että kirjassamme hänen tekstinsä luo uuden tason meidän teoksiimme ja yhdessä niiden kanssa.  

EP: Näissä yhteyksissä ja ylipäätään yhdessä tekemisessä on ollut paljon mystisiä yhteensattumia. Sellaisia, joista on jopa hankala uskoa, että ne ovat sattumaa.

Anni Leppälä & Eeva Peura:
Tunteiden bumerangi / A bumerang filled with emotions
Galleria Ama 11.9.–4.10.2020

Teksti on osa Yhteisöllisyydestä–juttusarjaa. Vuonna 2020 EDIT syventyy siihen, mitä yhteisöllisyys on ja mitä se voisi olla sekä kritiikin että taiteen tekemisessä. Sarjassa pohditaan yhteisöllisyyden mahdollisuuksia ja haastatellaan kentän toimijoita aiheesta. Sarja toteutetaan Suomen arvostelijain liiton myöntämän Kopiosto-apurahan tuella. Sarjan aiemmin julkaistut jutut löydät täältä.

Teksti: Rosa Kuosmanen ja Sanna Lipponen. 

Artikkelikuva: Anni Leppälän & Eeva Peuran näyttelystä Tunteiden bumerangi / A bumerang filled with emotions.