Yhteys on ensimmäinen viisivaiheisen performanssin teossarjassa. Kokonaisuuden toteutusta varten taiteilijat ovat haastatelleet zen-pappia, selvännäkijää ja shamaaniparantajaa. Aihe liittyy siis siihen henkiseen osaan meissä ja henkisyyden ilmituloon, sen harjoittamiseen.

Kiinalaisen maailmankatsomuksen ja filosofian mukaan maailman asiat syntyivät energian kulkiessa viiden vaiheen läpi. Lainaamme tätä ajatusta työskentelyssämme; meidän viisi vaihetta on myös energian siirtymistä paikasta tai olomuodosta toiseen. Teoksessa tutkimme hengellisyyttä ja sen ilmenemistä ihmisten toiminnassa useista eri näkökulmista. – – Koemme että taiteilijoina meidän roolimme on olla välittäjiä näkyvän ja näkymättömän maailman väilillä, kuten shamaanit jotka toimivat parantajina ja yhteishenkilöinä henkimaailman ja ihmisten välillä.

Käsitän esityksen niin, että se ja neljä muuta vaihetta muodostavat yhden jakamattoman teoksen. Sana vaihe kuvastaa onnistuneesti tätä teoshahmotelmaa. Se luo myös ajallisuuteen liittyviä merkityksiä, jotka kertovat 1-2-3–tarinaa paremmin, kuin osa. Motarilta poistuttuamme matkaamme pitkin mutkilttelevaa hiekkatietä. Tämä osuus matkasta tuntuu ikuisuudelta, vaikka todellisuudessa se taitaa kestää noin 20 minuuttia. Näkyy maatiloja, peltoa ja alkaa olla mäkistä. Yhden talon pihassa kolme taapero-ikäistä lasta polttaa roskia. Liekit ovat korkeat ja sivusilmällä todettu näkymä herättää pahaa ennakoivan, mutta riemukkaan naurun. Saavumme parkkipaikalle ja saamme käsiimme piknik-korit. Meitä esitystä katsomaan tulleita on puolisen tusinaa ja meidät ohjeistetaan kävelemään metsää halkovaa polkua pitkin niemen kärkeen, jonne voimme istua nauttimaan meille varattua kahvia ja perunarieskaa. Sen jälkeen tullaan hakemaan esityspaikalle. Niemessä on näköalapaikka, jonne on kokoontunut muutama seurue lintubongareita. On pilvistä ja tyyntä. Lämmin takki on silti tarpeen, sillä lämpötila on jossain viiden asteen kieppeillä. Pian näkyy kaksi vaaleaan trenssiin pukeutunutta tummatukkaista naista, Linda Granfors ja Aura Hakuri, jotka opastavat meidät rantaan. Eväät pakataan takaisin koriin, joka jätetään piknikpaikalle. Trenssien alta pilkottaa neonkeltainen hame, joka tuntuu kirkuvan harmaan taivaan ja meren välissä. Jokin aika sitten osallistuin Sinnessä järjestettyyn keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli performanssin asema taidekritiikissä. Tuossa keskustelussa todettiin, että perfomanssilla on (Suomessa) vaikea tavoittaa suurta yleisöä ja että media tai kriitikotkaan eivät ehkä siksi perusta paljon esityksistä kirjoittamisesta. Muistan ajatelleeni tuolloin, että alan kirjoittamaan juttuja taidetapahtumista, joissa käy tuskin ketään. Lindan ja Auran esitys tuntui tuolloin Porkkalanniemessä sopivan tähän teemaan erityisen hyvin. Katsojien pieni lukumäärä on tässä teoksessa mielestäni vain etu, esimerkiksi otettaessa huomioon esityspaikkaan liittyvät käytännön asiat. Muutama muukin olisi toki mahtunut mukaan, mutta on vaikea kuvitella, että esitys olisi hyötynyt tusinaa suuremmasta yleisöryntäyksestä. Meidät ohjataan rantaan ja valmistaudumme seuraamaan esitystä, joka toteutuu niemen kärjessä olevalla kalliolla. Linda ja Aura asettuvat trensseissään selälleen makaamaan ja ottavat taskuistaan nokkahuilut. Molemmat soittavat yhtä ja samaa säveltä noin sekunnin ajan, lopettavat ja soittavat uudelleen, toistuvasti, kunnes laittavat huilut takkiensa taskuun, kaivavat esiin kilikellot, joita kilistelevät jonkin aikaa. Tapahtuma tuntuu rituaalilta ja se rinnastuu ympäristön ääniin mielenkiintoisella tavalla. Huilujen monotoninen ja modulaarinen soitanta tuntuu asettuvan verrannaiseksi lokkien ja muiden lintujen laululle. Seuraavaksi esiintyjät nousevat ylös, riisuvat takkinsa ja noutavat kallionkoloista kaksi heliumilmapalloa ja hulavannetta. Linda ja Aura kiinnittävät ilmapallot naruilla toistensa vyötäröille ja aloittavat muutamia minuutteja kestävän koreografian vanteiden kanssa. Näyttää vähäsen noitien rytmiseltä voimistelulta. Pidän siitä, miten teot ja käytetyt esineet ovat samassa hetkessä lyyrisen arkipäiväisiä (hulavanne, nokkahuilu) ja toisaalta niille asetettu konteksti tuo esille vahvasti seremoniallisen ja ritualistisen tunnelman. Teot ja luonnon rajaama alue muodostavat yhdessä tapahtumatilan. Sillä on rajalinja, jonka voi nähdä ja sen voi myös tuntea – se on henkinen. Esityksessä tullaan pian vaiheeseen, jossa tämä tila avataan katsojille. Linda ja Aura laskevat hulavanteet alas kalliolle siten, että ne muodostavat oviaukon. Meidät kutsutaan seisomaan vuorollamme hulavanteiden sisälle, ne nostetaan päidemme ylle ja tapahtumatila on meille avoin. Merestä nostetaan kangas, jonka päälle Linda ja Aura kattavat kahvikupeista ja taikaesineistä piknikin. Istumme kaikki kankaan ympärille, juomme mehua ja kuuntelemme kun Linda ja Aura lukevat meille ääneen erilaisista käsitteistä ja olioista, kuten esimerkiksi Moa-linnusta ja kontiguiteetista. Esillä on sulkia, kananmunia ja esineitä, joiden luonnetta en sen tarkemmin hahmota, mutta ymmärrän niiden olevan taikakaluja. Istuttuamme tapahtumatilassa enintään kymmenen minuutin ajan, on meidän tullut aika poistua. Linda ja Aura ohjaavat meidät portaalille, jonka kautta jokainen pääsee yksitellen takaisin maailmaan. Esitys päättyy poistuttuamme. Itsenäisenä teoksena Yhteys jakautuu kahteen osaan, joissa molemmissa katsoja on selkeästi kokijakatsoja, mutta tapahtumatilaan päästyään hän on myös enemmän osa teoksen rituaalia. Mieleeni jäi erityisesti kontiguiteetin käsite, jonka Wikipedia määrittelee seuraavasti: A contiguity is a continuous mass, or a series of things in contact or in proximity, or the state of being such a mass or series. Näin ollen palaudutaan yhteyteen, kontaktiin ja lopulta yhteisöön. Katsojan sisällyttäminen tapahtumatilaan on siis kontiguiteettinen teko ja osa hetkellisen yhteisön muodostusta. Rituaalia johtavat Linda ja Aura, jotka erottuvat muista osallistujista univormumaisella asullaan. Vyötäröilleen kiinnittämänsä heliumpallot ovat myös eräänlaisia siltoja muualle. Symbolisella tasolla ne kiinnittävät ja luovat kumppanuussuhteen johonkin toiseen, jota esityksen kontekstissa ei ole edes tarpeen nimetä. Joskus koen liveperformanssin lähtökohtaisesti hieman uhkaavaksi. Tarkoitan sitä, että esityksessä on tarkoituskin olla jotain etäännyttävää, vieraannuttavaa tai outoa. Tietysti ymmärrän sen olevan osa kokonaisuutta, mutta esimerkiksi vaatteiden sotkeutumisen pelossa löydän usein istumapaikkani takarivistä. Jos esitys on passiivinen, kokijan tapahtumatilan ulkopuolelle sulkeva, olen hieman varuillani, koska passiivisuus saattaakin olla vain teokseen kuuluvaa välinpitämättömyyttä. Jos esitys on vahvasti osallistava, saatan ennakoida sen pyrkivän kokijan järkyttämiseen. Yhteys tuntuu erilaiselta. Se tuntuu ystävälliseltä ja kutsuvalta. Tunnistan saman elementin Lindan ja Auran aiemmista teoksista ja se tuntuu keskeiseltä heidän töilleen. Tässäkin esityksessä katsojaan suuntautuva empatia on tärkeä elementti. Samassa mietin sen tahattomuutta ja tahallisuutta. Esityksen lämmön välittymiselle on myös ehdottomasti eduksi, että katsojia on vain kourallinen.