Otin osaa XL Art Space:ssa 30. tammikuuta järjestettyyn paneelikeskusteluun kokeellisten taidetilojen tulevaisuudesta. Keskustelu käytiin makaaberisti yhden kokeellisen taidetilan vetäessä viimeisiä henkosiaan.

Ennen keskustelua pohdin kovasti paitsi sitä millaisia tulevaisuudenvisioita kokeellisilla taidetiloilla voisi olla, myös sitä mitä oikeastaan ovat nämä paljon puhutut kokeelliset taidetilat.

Jo taidetilojen määrittely tuotti ongelmia: mitä ihmettä tarkoitetaan taidetiloilla? Gallerioitako? Muita taiteen esittämistiloja? Taiteen tekemisen tiloja? Päätin varmuuden vuoksi ymmärtää taidetilat laajemmin: ei vain taiteen esittämisen, vaan taiteesta puhumisen, kirjoittamisen, sen tekemisen ja siitä nauttimisen tiloina nyt ainakin.

Entä mikä lasketaan kokeelliseksi? Ei varmaankaan riitä se, että tilaa ei ole alun perin suunniteltu esimerkiksi taiteen esittämiseen koska aika harvoja tiloja lopulta on. Kokeellisuudesta mieleen tulevat myös galleriatilan maksuttomuus taiteilijalle tai vaikkapa galleriatoiminnan taiteilijavetoisuus. Kokeellisuus voisi viitata myös sisällöllisesti haastavaan, ei-kaupalliseen taiteeseen. Vai tulisiko kokeellisuuden toisaalta viitata helpostilähestyttävyyteen, taiteen elitististen raja-aitojen purkamiseen?

Jos raja-aitoja lanataan, viittaisiko kokeellisuus siihen, että taidetta tuodaan sille ennalta yllättäviin tiloihin? Tässä kohtaa heräsin ehkä ensimmäistä kertaa havaitsemaan myös naapurustoni sähkökaapit galleriatiloina. Ennen XL Art Spacen keskustelua koetinkin kreata muita yllättäviä, kokeellisia taidetiloja. Lähestymistapani oli kysyä, että mitkä asiat itseäni kiinnostavat. Epäomaperäisesti ensimmäisenä mieleeni tulivat tietenkin syöminen ja bailut. Ravintoloissa onkin järjestetty taidenäyttelyitä maailman sivu, mutta ne nyt eivät tavallisesti varsinaisesti räjäytä tajuntaa. Taide ja juhlintakaan eivät ole mullistava yhdistelmä. Ja mikä edes olisi uutta kun kirkkokin on nyt näyttelytila?

Niin että mitä vielä? Ja mistä syystä? Sitä paitsi miksi taide ei riitä itsessään? Voiko taiteen ympätä mihin vain? Voisiko esimerkiksi koirapuistoissa olla enemmän taidetta? Sellaista joka ei pahastu päälle pissaamisesta.

Näihin asioihin en saanut vastausta keskustelutilaisuudesta, jossa muistaakseni puhuimme tosi paljon esimerkiksi aina niin ajankohtaisesta rahasta.

Onneksi uusin Taide-lehti tuli viimein hätiin ennen kuin ehdin ulottaa pohdintojani syvemmin taiteesta keskustelemisen tai sen tekemisen tiloihin tahi virtuaalisiin taidetiloihin. Heti lehden kannessa komeilee otsake ”Uuden sukupolven galleriat”, ja ajattelen, että täältä sen vastaus varmasti viimein löytyy!

”Vuonna 2014 helsinkiläisten taiteilijoiden ja muiden taiteen työläisten keskuudessa puhuttiin paljon kentän rakenteellisista muutoksista. Sosiaalisen median ja kahvipöytäkeskustelujen lisäksi vanhoja toimintamalleja kyseenalaistettiin muun muassa Framessa ja taiteilijaseuroissa käydyissä keskustelutilaisuuksissa, Mustekalassa ja Taide-lehdessä.”

No niin, lupaavaa on. Vanhojen toimintamallien kyseenalaistaminen jos jokin lienee sitä kokeellisuuden ydintä!

Jutussa esitellään neljä helsinkiläistä uuden sukupolven galleriaa: SIC, Sorbus, Sinne sekä Third Space ja alkukirjaimissa ässät suhahtelevat ihanasti! Siinä mielessä juttu on omiin ennakkokäsityksiini nähden heti pettymys, että kaikki jutun uuden sukupolven galleriat ovat nimenomaan gallerioita, joiden toiminnan keskiössä on galleriatoiminta. Tämä ei ole kritiikkiä juttua tai kyseisiä gallerioita kohtaan, itse asiassa galleriat ovat suosikkejani enkä ole varma kaipaanko edes gallerioihin mitään sivutoimista huvipuistoa. Pettymykseni kumpuaa jollakin tapaa siitä, kuinka paljon itse lataan merkityksiä kokeellisuuden merkitykseen tällä missiollani. Kokeellinen saisi varmaankin olla jotakin mitä ei tällä planeetalla ole vielä osannut kukaan ajatella!

Ensimmäinen oppitunti lienee, että kokeellisuus, jos joku, on suhteellista. Sorbus ja SIC ovat meritoituneet vahvasti ”kokeileviksi, alaa uudistaviksi ja yhteistyötä edistäviksi” tahoiksi jo Koneen apurahaa näillä perusteilla saavina. Taide-lehden mukaan galleriakentällä kokeellisuutta toimintamuotona edustaa siis taiteilijavetoisuus, mutta tämän lisäksi kyseisiä gallerioita ohjaa myös halu kannustaa ”keskusteluun taiteen muodoista, sisällöstä ja esillepanon konventioista”.

Yhteisiä nimittäjiä kaikille neljälle gallerialle ovat ilmaiset näyttelyajat ja ei-kaupallisuus:

”Vaikka nämä neljä tilaa poikkeavat toiminnassaan hieman toisistaan, syyt vuokrattomuuteen ovat kaikissa samat: taiteilijoiden työn vapauttaminen, kokeellisuuden ja ei-kaupallisten projektien tukeminen, poikkitaiteellisuuden tuominen galleriatilaan ja kansainvälisten sekä kutsunäyttelyiden mahdollistaminen.”

Yksinkertaisimmillaan kokeellisuus tuntuukin määrittyvän kaupallisuuden vastapariksi sekä toimintamuotona että sisällöllisenä ohjenuorana. Tässä binäärioppositiossa kokeellisuus on tietenkin oikein, oikein hyvä ja kaupallisuus oikein, oikein paha. Jollakin tapaa tätä kuvaa myös muotoilu halusta ”tukea pieniä, kokeellisista ja nuorten taiteilijoiden tuottamia töitä” – sitä nimittäin ei voi kukaan muu kuin sydämeltään täysin paatunut mielikuvituskapitalistigalleristi vastustaa.

Sekä Taide-lehden juttua että XL Art Spacessa käytyä keskustelua leimasivatkin kiinnostavalla tavalla kaksi asiaa: raha ja yhteisöllisyys. Rahoitusmallien kritiikin sijaan ja toisaalta sen yhtenä muotona tai mahdollisuutena näyttäytyy siis yhteisöllisyys.

Ainakin galleriavetoinen apuraharuljanssi mahdollistaa nopeamman syklin kuin perinteinen malli jossa taiteilija hakee apurahaa ajoissa tiettyä hamassa tulevaisuudessa järjestettävää näyttelyä varten.

Tässä ajassa tärkeänä ja kokeellisena näyttäytyy myös taidenäyttelyprosessin tekeminen yhdessä, siitä keskusteleminen ja prosessin jakaminen. Siihen liittyy myös Third Spacen Selina Väliheikin galleriatoiminnan vinkeä kuvaus: ”Testaamme, kyseenalaistamme ja teemme näkyväksi välillämme kulkevia rajoja” – mitä se ikinä tarkoittaakaan. Mitä rajoja? Kenen välillä? Millä tasolla? Ja kuitenkin juuri tuo epämääräinen yhteisöllinen tekeminen, muilta oppiminen ja prosessien jakaminen sekä samalla vallan ja hierarkioiden purkaminen ovat jutussa mainittuja kiinnostavia kokeellisuuden muotoja.

Kovinkaan uusia asioita nämä eivät ole. Ja onneksi niin.