Minut ohjataan pieneen riisuttuun huoneeseen, jossa on korkea katto. Ikkunasta pilkottaa Laajalahden vesialue. Huoneen seiniin kiinnitettyjen sirojen valoputkien sininen hohto sekoittuu marraskuun sinnikkääseen hämyyn. Minulle esitetään joitakin kysymyksiä ja annetaan muutamia ohjeita, kuin olisin menossa johonkin toimenpiteeseen tai hoitoon. Yhteinen rituaali sulattaa jännityksen säyseäksi kihelmöinniksi. Saan käteeni ohjaimen, silmilleni VR-lasit ja korvilleni kuulokkeet. Kaikki on kontrolloitua ja desinfioitua vuonna 2020.

Avustajat poistuvat verhon taakse. Seison liikkuvassa maisemassa, minua kuljetetaan yli neljänsadan metrin syvyyteen peruskallion sisään, olen matkalla ONKALOon. Olkiluodon voimalaitosalueella on louhittu jo vuosikausia loppusijoituspaikkaa ydinjätteelle. On tutkittu maaperää ja kalkuloitu ilmastonmuutoksen ja tulevien jääkausien vaikutuksia. On valittu materiaaleja – koteloihin kuparia ja valurautaa, täyteaineeksi bentoniittisavea. On haluttu vakuuttua ja vakuuttaa. Sata tuhatta vuotta on pitkä aika tässä maailmanajassa. Tulee juhlallinen, liikuttunut olo.

Teos ei ole ja tapahdu vain jossain muualla, se alkaa Lapinlahden Venetsiatalossa ja päättyy samaan tilaan. Paikkasidonnaisen maadoittumisen kautta kuljetaan kohti mittakaavojen ja ajankulun räjäytystä, atomiytimen halkaisua ja “maailman pisimpiä hautajaisia”. Hahmotan itseni irrallisena ja osallisena tätä kaikkea. Liike tuntuu kehossa, vaikka seison paljolti paikallani. Kääntyilen varovasti itseni ympäri tutkien voimalaitoksen, jäähdytysaltaiden ja luolaston yksityiskohtia. Minun on kuuma, vaikka maan alla luulisi olevan kylmä. Tunnen kehoni jättimäiseksi, vaikka kuvat ympärilläni korostavat pienuuttani. Välillä katson tanssijan selkää, kättä, todistan jonkun toisen elävän olennon liikettä. Välillä lasit painavat ja korjaan niiden asentoa, jossain kohtaa kuulen oven takaa käytävässä kulkevien ihmisten ääniä. Nuo aistimukset tuntuvat olevan sekä jossain etäällä että korostetun läsnä. Hetken kerrokset tihentyvät tässä.

Felicia Honkasalo ja Akuliina Niemi ovat tehneet teosta varten pohjatyötä yhdessä Sinna Virtasen kanssa. Kolmen eri alojen taiteilijan muodostama HNV-kollektiivi on perehtynyt atomienergiaan ja radioaktiivisuuteen jo pidemmän aikaa. Historiaa ja myyttejä tutkiva ryhmä tekee taiteen ja tieteen rajapinnassa kiinnostavaa jälkeä, toisintaen, tulkiten ja tarjoten vaihtoehtoisia narratiiveja sekä ilmeisen näkyvistä että pimentoon jääneistä tarinoista. Atomin haamussakin on tarina, jota esityksen suomenkielisessä versiossa kertoo jo HNV:n Terminal Beach -videolta tuttu Hannele Lauri. Monituisia assosiaatioita herättävä ääni kuljettaa epäröimättä maan sisään, se kaikuu avaruudessa ja neutroneissa, käheänä, karheana, syvänä, lämpimänä ja kovana yhtä aikaa.

Ydinvoiman aikaa halkova teema tulee esille myös teoksen muodossa, osana taiteellisen tutkimustyön jatkumoa. VR-teoksen jälkeen, tai rinnalla tai ennen esitystä, voi lukea Baltic Circlen About Time and Love -festivaalijulkaisua, jossa on HNV:n teksti Eulogy, joka on ollut myös osa kollektiivin viime vuonna New Yorkissa esittämää Requiem-performanssia. Honkasalo ja Niemi ovat sittemmin jatkaneet matkaa kohti Atomin haamua yhdessä koreografi Masi Tiitan sekä teoksen tuottaneiden Kunstventuresin ja Baltic Circlen kanssa. Aiheella on monta elinkaarta eri yhdistelminä.

Myöhemmin luen Posivan sivuilta, että ydinjätteen pitää jäähtyä ensin vuosikymmeniä ennen kuin se voidaan kapseloida ja sinetöidä loppusijoituspaikkaansa. Näissä hautajaisissa ruumiinvalvojaisetkin ottavat aikansa. Atomin haamussa nähdään ONKALOn lisäksi voimalaitosalueen jäähdytysaltaita ja lopuksi vettä loputtomasti liikuttavia letkuja laajassa soisessa maisemassa. Hitaasti leijuva kuva tuntuu muistuttavan, että suolla on oma ajankulunsa. Teos kulkee – enimmäkseen huojentavalla tavalla – vastaan VR-teknologiaan liitettyjä olettamuksia, sillä siitä uupuu tehostekikkailua sekä pelillistä interaktiivisuutta. Esitys on vaimealla tavalla vaikuttava, se on peruskallion uumenista kuuluva kumea ääni, joka jää resonoimaan kehoon pitkäksi aikaa.

Esitystaiteen festivaalin ohjelmistossa Atomin haamussa on helppo nähdä pandemiavuoden liikekieltä, joka muotoutuu eristystoimenpiteiden ja niihin reagoinnin välillä. Tilallinen ja ajallinen hygienia toteutetaan esittämällä teosta yhdelle kokijalle kerrallaan. Teoksen tekniikka sulkee näennäisesti arkitodellisuuden esityshetken ulkopuolelle, mutta tapahtuman rakenteisiin on kuitenkin luotu elintärkeä mahdollisuus kohtaamiselle.

Esityksen päätyttyä avustaja tulee esiin verhon takaa. Minulle annetaan aikaa irtautua laitteista ja toipua matkasta. Saan jakaa hetken toisen ihmisen kanssa.

On tarina ja ajan pyörre. On huolenpito ja käsittämättömät aikeet. On outo turva.

Felicia Honkasalo, Akuliina Niemi & Masi Tiitta: Atomin haamu
Teosta esitettiin Baltic Circle -festivaalilla marraskuussa 2020

Artikkelikuva: Tani Simberg

EDITin Valokeilassa on juttusarja, jossa keskitymme yhteen teokseen kerrallaan. Haluamme antaa oman tilansa ja aikansa yhden teoksen kohtaamiseen sekä siihen liittyvään intimiteettiin ja intensiteettiin. Esittelemme sarjassa teoksia, jotka ovat meille jollain tapaa ajankohtaisia tai aikojen kuluessa tärkeiksi muodostuneita.