Maanantaina käyn lankakaupassa. Aion neuloa yksinkertaisen, mustan villapaidan. Lankojen lisäksi tarvitsen sitä varten pyöröpuikot. Pohdin bambupuikkojen ja tavallisten metallisten välillä, kun asiakas takanani huomauttaa ystävällisesti, että bambuiset saa ottaa mukaan lentokoneeseen. Hän lisää vielä, että toki tässä tilanteessa se ei ole ajankohtaista mutta ehkä jatkoa ajatellen. Kiitän tiedosta ja huomaan mainitsevani kohteliaasti mutta tietenkin ärsyttävästi vältteleväni lentämistä myös tulevaisuudessa. Seuraa hyväntahtoiskiusaantunutta hymyilyä ja hymistelyä molemmin puolin.

Ajatukset pyöröpuikkojen viemisestä lentokoneeseen ja vielä samana päivänä tuleva tieto siitä, että museot avautuvat kesäkuun alussa, palauttavat mieleeni viimeksi näkemäni näyttelyn. Siitä on jo melkein kaksi kuukautta, kun kävin Kiasmassa katsomassa Ed Atkinsin Live White Slime.

Näyttely ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta jälkikäteen kokemukseen tai sen muistoon on sekoittunut jotakin merkityksellisempää, jopa juhlallista.

Muistan että museo oli lähes tyhjä, ja juuri sellaisena tilaan kiinnittää tavallista enemmän huomiota. Aulasta katsottuna valkoiset seinät kohoavat korkeina ja harmaan päivän olematon valo moninkertaistuu avarassa tilassa. Pysäyttävässä vaikutelmassa, sen mukanaan tuomassa tunnelmassa on jotakin samaa kuin kirkossa. Hiljaista, hiljentävää hyvällä tavalla, arjesta ja ajasta ainakin hetkeksi ja hellästi irrottavaa eli ehkä jopa jotakin pyhänkaltaista.

Museossa oli samaan aikaan kourallinen ihmisiä. Muistan kuinka yritin pysyä aina näyttelysalin toisella puolella kuin muut. Jos joku näytti tulevan minun suuntaani, rypistin kulmiani ja marssin kauemmaksi. Tiesin jo, että turvaväli on pidettävä.

Turvaväli, turvallisuusohjeet, turvatarkastus.

Turvatarkastuksen liukuhihnalle tipahtelee ananas, aseita, suolia ja sisäelimiä. Lihapaloja, esineitä. Lopulta ihmispää. Muistan kuinka katselin niitä, kuinka katselin tilaan moitteettomasti installoitua monikanavaista teosta Safe Conduct (2016). Muistan ajatelleeni, että animaatio näyttää tunkkaiselta.

Samoihin aikoihin kirjoitan toisenlaisen hahmon ruumiinosista. Mary Reid Kelleyn ja Patrick Kelleynteoksessa Offal (2016) nainen on tehnyt itsemurhan hyppäämällä veteen sillalta ja hänen elimensä käyvät hillitöntä dialogia ruumishuoneella. Ne eivät ole tyytyväisiä tilanteeseensa ja väittelevät siitä, että kenen syytä kuolema on. Tekivätkö aivot päätöksen vai oliko syy jaloissa, jotka kävelivät sillalle? Elinten eksistentialistinen kriisi viihdyttää ja puhuttelee: kuvitelmat opetusmateriaaliksi päätymisestä tai turhamaisen sydämen odotus oman elämänsä jatkamisesta uudessa kehossa hälvenevät nopeasti, kun sydän ja maksa nokittelevat toisiaan: ”You’re a funny smelling Valentine!” ja ”You’re not fit for Frankenstein!”. Virrassa kuolleena lilluneen ja osin palasiksi hajonneen ruumiin elimillä ei ole edessään hohdokasta tulevaisuutta. Siitä kertoo myös teoksen nimi Offal, joka tarkoittaa suomeksi teurasjätettä. Tuntuu merkitykselliseltä, että myös Atkinsin näyttelyn nimi Live White Slime viittaa teuraisiin, sillä englanninkielinen termi ”white slime” tarkoittaa luujauhoa, jota käytettiin aiemmin eläinten rehuna ja lannoitteena.

Yhdessä elimistä ja ruumiinosista muodostuu elävä ja ajatteleva, rakastava, kiukutteleva, esimerkiksi kävelevä, kaupassa käyvä ja hampaita pesevä ihminen, kuten minä tai sinä. Kun kehosta irrotetaan osia, ne voivat joskus pelastaa toisen ihmisen kehossa hänen henkensä tai sitten niistä tulee pelkkää jätettä. Googlaan ja luen siitä, miten amputoidut raajat ja elimet sujahtavat sairaaloissa muovipusseihin ja pahvisiin erityisjätelaatikoihin, matkustavat jätekeskukseen haudattavaksi. Luomista ja sen sellaisista taas voi tulla arkistoituja kudosnäytteitä, paraffiiniblokkeja ja mikroskooppilaseja.

Joskus ruumiin osia piilotetaan, haudataan salaa tai jätetään sisälmykset metsään kettujen ja naakkojen syötäväksi, pää syöpymään ja lopulta katoamaan vaaleanpunaiseen, kuplivaan lietelammikkoon sekä pakataan muut osat matkalaukkuihin löydettäviksi niin kuin Sara Stridsbergin hienossa ja ihan hirveässä romaanissa Rakkauden Antarktis (2018). Hätkähdän aika harvoin kamaluuksien äärellä, mutta kirjaa lukiessani jouduin pitämään taukoja, ikään kuin nousemaan pintaan voidakseni taas hengittää.

Romaanin kertoja on murhattu ja paloiteltu nainen. Hänen tapansa kertoa, välittää oma tarinansa on kehollista ja sen rajat ylittävää sekä hänen ollessaan vielä elossa ja sitten kuoleman jälkeenkin. Se tulee iholle, kietoutuu tiukasti ympärille kuin saalistajan kuristavat kädet hänen kaulalleen. Kun nyt ajattelen lukemaani, tuntuu uudelleen siltä kuin minun pitäisi irrottaa ne kädet sormi kerrallaan omalta kaulaltani.

Kun palaan mielessäni uudelleen Kiasmaan, katsomaan liukuhihnalla rullaavia, laatikkoon aseteltuja suolia tai päätä – taustalla muuten soi kokoajan Maurice Ravelin vuonna 1928 säveltämä Boléro – olen yhä enemmän ymmälläni kaiken merkityksettömyyden edessä. Joo, onhan se tavallaan ihan huomionarvoista, että päästäkseen lentelemään taivaalle, maailmalle, on käytävä läpi tiettyjä riittejä, alistuttava siihen, että täytyy paljastaa itsensä. Näytettävä henkilökohtaisimmatkin esineensä, annettava säteiden kulkea niiden ja oman kehon lävitse, kertoa mitä vaatteiden alla tai kehossa on.

Jo ennen koronaviruspandemiaa lentäminen ja sen arkisuus on muuttunut erityisesti sen aiheuttamien päästöjen vuoksi lähinnä luotaantyöntäväksi. Joskus oli toisin. Lensin ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana, kun matkustimme perheeni kanssa Kanarialle. Silloin lentäminen oli todella erityistä ja jännittävää. Matkustaa nyt ylipäätään ilmassa ja niin kauas ja päätyä paikkaan, jossa oli kuumempi kuin Suomessa koskaan, loputtomasti hiekkaa ja korkeita palmuja. Sen jälkeen olen lentänyt useamman kerran Euroopan sisällä lomalle ja töihin. Eniten olen lentänyt silloin, kun avasimme Unknown Cargon kanssa väliaikaiset galleriat Kööpenhaminaan ja Tukholmaan, vaikka matkustin tuolloin paljon myös junalla ja laivalla. Sekin tuntui hienolta. Siis sekä gallerioiden avaaminen että työasioissa lentäminen. Pakata kotona valmiiksi nesteet läpinäkyviin muovipusseihin, osata lähteä juuri oikeaan aikaan lentokentälle ja asetella turvatarkastuksessa nopeasti ja kokeneen oloisesti laatikoihin liukuhihnalle tietokone valmiiksi pussukastaan kaivettuna, takit, puhelin, tyhjä pullo ja se nestepussi. Etsiä oikea portti ja astua koneeseen. Sulkea silmät ja painautua penkkiä vasten, kun lentokone kiihdyttää ja nousee ilmaan. Pelätä että jokin menee pahasti pieleen ja kone syttyy tuleen, räjähtää ja putoaa. Että me kaikki kuolemme eikä kukaan meistä selviä niin kuin joskus jossakin Lentoturmatutkinnassa, Lostissa tai Greyn anatomiassa. Ja tuntea sitten salaa ja hiukan liian aikaisin silmitöntä helpotusta ja kiitollisuutta, kun lentokoneen pyörät taas osuvat maahan ja kone alkaa hiljentää vauhtiaan määränpään kiitoradalla.

Sittemmin myös koko kansainvälisyyden vaatimus taidekentällä on alkanut muuttua ainakin problemaattiseksi ellei jopa ontoksi. Että pitäisi vaikka lentää johonkin jo uppoavaan kaupunkiin, biennaaliin, joka on niin suuri, ettei kukaan jaksa katsoa sellaista määrää teoksia ja mieluiten juuri avajaisviikolla ottamaan ja jakamaan äkkiä someen samat kuvat ja stoorit kuin kaikki muutkin ja pyörimään lähinnä samojen helsinkiläisten taiteilijoiden ja taidealalla työskentelevien ihmisten kanssa.

Tavallaan Atkinsin teokseen on kirjoitettu sisään kaikki tuo ja ne vielä älyttömämmät asiat. Ehkä se on juuri oikea teos – oikealla tavalla mahtipontisuuteen pyrkivä mutta mitäänsanomaton ja kökkö – kuvaamaan ja kuvatakseen kaikkea sitä.

Muistan että en oikein jaksanut keskittyä muihinkaan näyttelyn teoksiin. Seinällä oli painonsa mukaan päällekkäin kuvattuina valtavia, pitkäkaulaisia ja neljällä jalalla liikkuvia dinosauruksia (varmasti kasvinsyöjä, nehän olivat suurimpia?), Boeing 737-900 -lentokone sekä paljon pienemmät Tyrannosaurus rex, norsu ja hirvi. En jaksa edelleenkään ajatella rinnastuksesta sen enempää, mutta silti siinä on jotakin kiinnostavaa. Voiko jokin olla kiinnostava ilman että sitä ajattelee sen enempää, oikeasti kiinnostuu?

Kuljin näyttelyssä, väistelin ihmisiä, jotka ymmärsivät asettua teosten äärelle, riviin tai jonoon aseteltujen paneeleiden väleihin yksi kerrallaan. En jaksanut tihrustaa niiden pintaan samanvärisellä langalla kirjottuja tekstipätkiä, enkä tiedä niiden sisältöjä, mutta niiden haastavuus ja haptisuus jäi mieleeni.

Materiaalintunnusta on tullut minulle entistä tärkeämpää. Kun kodin ulkopuolisten ihmisten, esineiden ja pintojen koskettamisesta on tullut riski, kun kaikki on epävarmaa, olen kaivannut käsilleni muuta tekemistä. Olen huomannut kaipaavani konkretiaa. Se alkoi tosin jo ennen poikkeusoloja, kun aloin yhden valvotun yön jälkeen solmia makrameeamppeleita. Nyt olen tehnyt niitä kahdeksan enkä tiedä, mitä teen niille kaikille. Ostin silti lisää lankaa, sillä en kestänyt ajatusta siitä, etten voisi solmia, jos äkillinen tarve siihen iskisi taas. Ehkä siksi aloin myös neuloa ensimmäistä kertaa kymmeneen (tai viiteentoista?) vuoteen. On kamalaa tajuta, miten kauan aikaa on kulunut. Silloin joskus ajattelin itseäni innokkaana neulojana ja olin siinä ihan taitavakin. Kun olin viidennellä luokalla, käsityönopettajani sanoi, että taitojeni puolesta ansaitsisin todistukseeni numeroksi kympin, mutta koska puhun tunneilla muille, sain vain yhdeksän. Asia kalvaa minua näköjään yhä.

On torstai ja villapaidan takakappale on jo pitkällä. Siitä tulee kolmas villapaita, jonka olen neulonut. Ensimmäisen tein yhdeksänvuotiaana. Minulla ei ollut vielä tuota käsityönopettajaa eikä ohjeita paidan tekemiseen, mutta olin päättäväinen ja neuloin laatikkomaisen paidan beigestä langasta valmiiksi. En tiedä, mihin paita on joutunut, mutta muistan vieläkin, että lanka tummempine läiskineen toi mieleeni nougatjäätelön.

Varsinkin isojen kappaleiden neulominen on ihanalla ja vapauttavalla tavalla monotonista. Silmukka toisensa jälkeen nousee puikolle, rivi toisensa jälkeen nousee puikolle. Samalla ajatukset vaeltavat mutta selvästi rauhallisempina.

Vaikka poikkeusolot eivät ole muuttaneet arkeani radikaalisti, ne kiemurtelevat mielessä. Epävarmuus on valkoista limaa, joka tahmaa kaiken. Levittäytyy mieleen, kodin, rappukäytävän ja lähikaupan lattialle. Kahlaan siinä polvia myöten kuin suossa. Se muuttaa tutut kadut ja arjen näennäisen huomaamattomalla tavalla vieraaksi ja vaikeakulkuiseksi. Joinakin päivinä se haihtuu ilmaan tai imeytyy maahan ja on helpompi hengittää. Niinä päivinä ilta-aurinko on erityisen kultainen ja välkehtii ihmeellisellä tavalla olohuoneen sohvaa vastapäätä olevalla seinällä.

Ajattelen aika paljon seiniä. Neuloessani katson niitä ja mietin, että pitäisikö ne maalata – ehkä juuri sillä vihreällä sävyllä, jolle olen alkanut ehdollistua Instagramissa ja life style -blogeissa – tai milloin joku tulisi ja poraisi kiviseiniin reiät tuota yhtä edelleen olohuoneen lattialla kaappia vasten nojaavaa maalausta varten. Sen sijaintia lukuun ottamatta olen joka päivä iloinen siitä, että olen ostanut sen ja saan katsella sitä kotonani niin paljon kuin haluan. This one sparks joy. 

Seinät muodostavat tilan. Rajaavat sen. Tämä on koti. Tämä on turva. Muista paikoista on tullut vieraita, niihin ei kannata mennä tai ne on suljettu kokonaan. Unohdan ja muistan samaan aikaan millaista oli olla jossakin muussa sisätilassa kuin koti tai kauppa. Ystävien kodeissa, joihin näen nyt vain näyttöjen välityksellä videopuheluissa tai somessa. Unohdan ja muistan samaan aikaan millaista on kävellä loivasti nousevaa liuskaa pitkin kerroksesta toiseen museossa, astua sisään näyttelysaliin, kiertää teosten lomassa, mennä lähelle ja pysähtyä katsomaan.

Kohta se on taas mahdollista. Miten oudolta sekin tuntuu, paluu.

Mutta nyt on vielä tämä torstai ja takakappale on valmis.

Artikkelikuva: Ed Atkins, Safe Conduct (2016) | Kiasma, Kansallisgalleria.