Ihmisruumis ja keho lienevät taidehistorian käsitellyimpiä aiheita, joten odotukset ja mielenkiinto ovat kehuttuun näyttelyyn astellessa korkealla. Mietityttää, mitä uutta näyttely tuo kehon representoinnin käytäntöihin, ja millaisen – tai kenen – näkökulman se valitsee moneen kertaan tulkitun, mutta toisaalta tyhjenemättömän aiheen tarkasteluun.

Näyttelytilassa ripustuksesta syntyvä harkittu ja rauhallinen vaikutelma ilahduttaa. Wäinö Aaltosen museon tunnusomainen museotila vaikuttaa olevan hyvin teosten hallussa, eri kokonaisuuksien jakautuessa tasapainoisesti tilan eri tasoille. Kierros alkaa näyttelyn onnistuneimmasta teoskokonaisuudesta. Sini Pelkin ja Jani Ruscican videoteos Screen Test (For a Living Sculpture) (2012) on asetettu nojaamaan huolettomasti näyttelytilan seinään, videon jatkaessa suurista ikkunoista avautuvaa sisäpihan maisemaa. Avarassa ja valoisassa tilassa videon intensiteetti joutuu hieman kärsimään verrattuna mustaan laatikkoon, mutta tässä tapauksessa pääosaan nousee nimenomaan sen ympäristönsä ja muiden teosten kanssa käymä dialogi.

Videoteos johdattaa eteenpäin Niina Tervon hiekkaveistosten äärelle, joiden taustaksi asettuu joukko Wäinö Aaltosen veistospäitä. Kolmen teoksen muodostama ryhmä tuntuu keskustelevan pysähtyneisyydestä ja liikkeestä. Pelkin ja Ruscican teoksessa patsaaksi puettu mies ikään kuin harjoittelee veistoksena olemista kun taas Tervon orgaaniset objektit tuntuvat muuttavan muotoaan sillä välin, kun katsoja kääntää huomionsa toisaalle. Ne aktivoivat tarkastelijansa liikkumaan teosryhmän sisällä ja tuovat katsomiskokemukseen hienoa dynamiikkaa. Vieressä Wäinö Aaltosen modernistiset veistokset kertovat ihmiskehon pysähtyneestä ihanteesta ja sitä kautta identiteetin olomuotoon ulottuvasta vallankäytöstä. Kokonaisuuden rytmitys on erittäin onnistunut ja omillaankin vahvat teokset puhuttelevat näyttelyn teemaa mukavan viitteellisesti, tulkinnanvaraisesti ja yllättävästi.

Näyttelykokonaisuus on kuratoitu maltilla ja huolellisesti, mikä mahdollistaa yksittäisiin teoksiin keskittymisen eikä harkittu teosmäärä uuvuta katsoja liikaa. Museotilan keskitasanteelle noustessa tuntuu kuitenkin, ettei ensimmäisen teosryhmän synnyttämä yllätyksellisyys ja hienovaraisuus yllä yhtä terävänä syvemmälle näyttelyyn. Myös alussa saatu vaikutelma koheesiosta alkaa hälventyä. Tästä eteenpäin teokset vaikuttavat kokonaisuutta ajatellen enemmän toisistaan irrallisilta ja joidenkin osakokonaisuuksien väliset rinnastukset toisinaan väkinäisiltä.

Artor Jesus Inkerön kehollista projektia esitellään videoinstallaatiossa Flexer (2016), joka on ripustettu löyhästi dialogiin viereisessä tilassa esillä olevan Aurora Reinhardin videoteoksen Poikatyttö (2002) kanssa. Inkerön omaan kehoon kohdistuva taiteellinen työskentely on ollut viime vuoden kenties näkyvin ja konkreettisin kehollisuuteen kurottava projekti, joten sen sisällyttäminen näyttelyyn on perusteltua. Sen sijaan Flexer olisi hyötynyt rauhoitetummasta tilasta ja välimatkasta Reinhardin teokseen. Poikatytössä kolme henkilöä kertoo omasta sukupuolikokemuksestaan erityisesti pukeutumisensa ja ulkonäköön liittyvien odotusten kautta. Reinhardin dokumentaarinen videoteos on herkkä ja myös nostalginen. 2000-luvun alussa tehty Poikatyttö tuntuukin kysyvän katsojalta, miten sukupuolen esittämistä määrittävät normit ovat ehtineet ajan kuluessa muuttua.

Reija Meriläisen teoskokonaisuus muodostuu hänen HAM-galleriassa syksyllä 2015 nähdystä teoksestaan EN GARDE sekä Kuvan Keväässä 2017 ensiesitetystä videosta Crush. Kokonaisuus on installoitu erilliseen näyttelytilaan sen kontrollia, uhkaa ja vallankäyttöä tarkastelevaa sisältöä korostavassa mittakaavassa. Moniosainen EN GARDE on interaktiivinen teos, jonka 3D-tekniikalla luotu päähahmo reagoi katsojan kehon liikkeisiin. Esillepano on huikea. Meriläisen teosten näennäinen kepeys ja korkeatasoinen tekninen toteutus saattavat hämätä kärsimätöntä katsojaa. Lähempi tarkastelu paljastaa niiden väkivaltaisuuden ja haavoittuvaisuuden.

Toinen näyttelyn teos, jossa katsojan oma keho asettuu keskeiseen osaan, on Essi Kausalaisen kuunnelmanomainen ääniteos. Se kehottaa kiinnittämään huomiota museotilan aistimellisuuteen ja katsojan omaan tilalliseen kokemukseen. Näyttelyssä on selvästi tiedostettu museotilan erityisyys paikkana, jossa opitut käyttäytymismallit ja sosiaalinen kontrolli ohjaavat kehollista olemistamme. Samalla rauhallinen ja intensiivinen ääniteos ohjaa huomioimaan myös muut museotilassa liikkuvat kehot – kanssakatsojat ja museohenkilökunnan. Kausalaisen teos suuntaa kuuntelijan huomion mindfulness-vaikutteisesti omaan tilalliseen olemiseensa, mikä saa kokijan vaipumaan omaa yksilöllistä kehollisuuttaan havainnoivaan tilaan.

Salla Tykän videoteos Giant (2014) kuvaa romanialaisen sisäoppilaitoksen kautta yhdenlaista kehollista perfektionismia ja ruumiin toiminnallisuutta, mutta sen ydin lienee muistin ja kommunistisen diktatuurin jäänteiden tarkastelussa. Telinevoimistelijoiden äärirajoille venyvät kehot ja niiden treenaamiseen liittyvä tiukka kurinalaisuus rinnastuvat maan historiaan ja ilmentävät ruumiiseen erityisesti urheilussa kohdistunutta poliittis-ideologista vallankäyttöä.

Iiu Susirajan yksityisiin performansseihin pohjautuvat valokuvat on viime vuosien aikana huomattu isolla tavalla myös kansainvälisesti. Susirajan tapa käsitellä kehoaan eräänlaisena tutkimuskohteena ja samalla ilmaisuvälineenä on omiaan tuomaan näyttelyyn leimallisen erityislaatuisuutensa. Hänen teoksissaan lähes kautta linjan esiintyvä lämpimän leikittelevä lähestymistapa kehoon täydentää näyttelyn teemaa ja kapinoi esimerkiksi juuri Salla Tykän voimistelijoiden kokemaa vakavuutta ja jopa sortoa vastaan. Kehonkuvassa Susirajan teosten läsnäolo tuntuu kuitenkin lähinnä nimelliseltä huomioiden teosten vähäisen lukumäärän ja esillepanon. Pienikokoinen valokuvateos on sijoitettu orvosti Aurora Reinhardin näyttävän teoskokonaisuuden kanssa samaan tilaan. Susirajan ja Reinhardin teosten sijoittuminen näyttelykokonaisuuteen ei tässä muodossa tunnu täysin perustellulta ja loppuun asti mietityltä, vaikkakin niissä toistuu keskenään samankaltainen performatiivisuudella, rekvisiitalla ja rooleilla leikittely.

Näyttelyyn on sisällytetty myös tanssitaidetta Anna Torkkelin ja Masi Tiitan esitysten muodossa, mikä täydentää kokonaisuutta ajatellusti tuomalla mukaan myös eläviä kehoja.

Sinänsä korkeatasoista ja vahvaa teoskokonaisuutta vaivaa pieni itsestäänselvyyden ja yllätyksettömyyden tunne. Useimmat näyttelyn teoksista on esitetty muutaman viime vuoden sisällä ainakin Helsingissä eivätkä ne tarjoa kovin suuria oivaltamisen tunteita tai uusia keskustelunavauksia näyttelyn teemaan. Ne toki osoittavat erilaisia ajatuksia herättäviä näkökulmia kehoihin ja niiden representointiin, mutta terävin sisällöllinen kärki jää hajanaiseksi.

Yksi ohittamaton ongelma on näyttelyn representoimien kehojen yksipuolisuus. Vaikka näyttelyluettelon teksteissä museoinstituution problematiikkaa ja valkoista kuutiota käsitellään kriittisesti ja tiedostaen sen historiallinen ulossulkemisen politiikka, itse näyttelyssä esitettävien kehojen moninaisuutta ei ole tarpeeksi huomioitu. Näyttely esittää edelleen valkoisen kehon normina, mikä väistämättä pistää silmään tiiviissä teoskokonaisuudessa. Oheisohjelmistoon kuuluva, joulukuussa museolla esitetty Sonya Lindforsin mustan kehon politiikkaa tarkasteleva With Josephine -esitys tuntuu harmittavasti jonkinlaiselta “rasti ruutuun” -valinnalta, kun mahdollisuus olisi ollut sisällyttää toiseuden ja kehojen moninaisuuden näkökulma huolellisemmin myös itse näyttelyyn. Esitystä seurannut keskustelutilaisuus ilmeisesti kuitenkin otti jossain määrin härkää sarvista. Toisaalta Kehonkuva nimenomaan alleviivaa valkoisuutta tavalla, joka heijastelee edelleen suomalaisessa taidemaailmassa vallitsevaa normia. Siinä mielessä se tuo katsojan silmien eteen huolellisesti kiillotetun peilin. Museosta poistuessamme selailemme mukaan poimittua näyttelyvihkoa, jonka kansilehteen valittu väri tuo mieleen totutusti vaaleaa ihoa kuvaavan persikkaisen sävyn.

Anna Torkkelin ja Masi Tiitan esitys nähdään museolla vielä lauantaina 13.1. klo 13.
Kehonkuva Wäinö Aaltosen museossa 20.10.2017 – 14.1.2018

Kirjoittajat: Rosa Kuosmanen, Tuomas Laulainen, Anu Pasanen ja Viivi Poutiainen

Kuva: Aurora Reinhard: Poikatyttö / / Boygirl, 2002, video, AV-arkki