Vähemmistöpositioita käsittelevä taide ei ole “identiteettipolitiikkaa” – EDIT

Sulje

Sulje

Vähemmistöpositioita käsittelevä taide ei ole “identiteettipolitiikkaa”

Taide-lehti julkaisi aiemmin tänä vuonna Mikko Mäen artikkelin “Kun tekijästä tulee itse taideteos – eli miten arvioida teoslähtöisesti vähemmistö-tekijäpositiotaidetta?”.
Artikkelissa mainittu taiteilija Camille Auer kommentoi Mäen tekstiä sekä erityisesti siinä käytettyjä “tekijäpositiotaiteen” ja “identiteettipolitiikan” käsitteitä.

"If I didn't define myself for myself, I would be crunched into other people's fantasies for me and eaten alive." –Audre Lorde

Mikko Mäen artikkeli Kun tekijästä tulee itse taideteos – eli miten arvioida teoslähtöisesti vähemmistö-tekijäpositiotaidetta? Taide-lehdessä (3/19) käsittelee (ilmeisesti Mäen itsensä kehittämää) konseptia “vähemmistö-tekijäpositiotaide”. Hän tarkoittaa sillä vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden taidetta, jossa vähemmistöpositio on näkyvä osa taiteellista työskentelyä.

“Tekijäpositiotaide” ei tuota yhtään hakukoneosumaa, joka ei liity Mäen artikkeliin, mistä päättelen, että termi on Mäen itsensä kehittämä. Termi ei oikeastaan tarkoita mitään; kaikki taide palautuu tekijänsä tai tekijöidensä positioon. Tuo positio on se suhde maailmaan, jossa tekijän elämä tapahtuu. Suhde ja sen näkyväksi tekeminen voi olla perinpohjin merkityksellinen ja poliittinen, usein taiteellisesti kiinnostava ele.

Mäki nostaa esiin muutamia toimijoita suomalaiselta nykytaiteen kentältä, mukaan lukien minut. Hän esittää ongelmaksi sen, että tekijän position tullessa osaksi teosta, teos ei ole enää itsenäinen objekti, eikä sitä voi kritisoida kritisoimatta samalla tekijää ja hänen positiotaan. Samalla hän itse nostaa esiin ainoastaan tekijöiden julkisuudessa esiin tulleet positiot, eikä lainkaan heidän teoksiaan tai ajatteluaan. Mäki ei edes yritä keskustella mainitsemiensa tekijöiden taiteen kanssa, vaan luo heistä tekemänsä pinnallisen vaikutelman perusteella olkinuken, jossa tekijöillä ei edes ole teoksia, joita kritisoida, ainoastaan jonkinlainen julkinen identiteetinrakennusprojekti.

Mäki haikailee itsenäisen taideobjektin perään, mikä tuntuu auttamattoman vanhanaikaiselta. Yhtään mitään itsenäistä objektia ei koskaan ole ollut olemassa muualla kuin kolonialistisessa kontrollifantasiassa, jossa esineitä voidaan (usein väkivaltaisesti) eristää ilmiöistä, joiden osana ne toimivat ja arkistoida museoihin. Se, mitä kutsumme objektiksi, on osa monimutkaista toimijuuksien verkostoa, jonka osat tulevat oleviksi suhteessa toisiinsa. Taide voi olla huomion kohdistamista tämän ilmiön johonkin kohtaan, perinteisesti yleensä siihen, jota on pidetty objektina. Nykytaide on kuitenkin hienovireisempää ja avoinna tälle prosessille, jolloin huomion voi objektina pidetyn ilmentymän sijaan kohdistaa esimerkiksi vuorovaikutussuhteeseen, jossa taiteen kokemus tapahtuu.

Paikoitellen Mäki jopa väittää, että hänen esiin nostamansa taiteilijat eivät tee taidetta, vaan identiteettipolitiikkaa. Hän ei määrittele, mitä identiteettipolitiikalla tarkoittaa. Tätä suosittua termiä käytetään usein epämääräisenä lyömäaseena julkisessa keskustelussa, kun halutaan väheksyä jonkun, yleensä vähemmän etuoikeutetun ryhmän poliittisia pyrkimyksiä. Sillä on harvoin totuuspohjaa tai sisältöä. Identiteettipolitiikka terminä on peräisin mustien feministien kamppailuista 1970-luvun Yhdysvalloissa, mutta sen alkuperäinen merkityssisältö on kokenut lähes täydellisen inflaation.

Politiikassa on kyse suhteista – esimerkiksi taloudellisista, vallanjaollisista, sosiaalisista ja ekologisista. Se, mitä kutsumme identiteetiksi, on nimi suhteelle, jolla se, jota kutsumme yksilöksi, asettuu yhteiskuntaan ja maailmaan. Tämä suhde on liikkuva ja monimuotoinen. Se on vuorovaikutuksessa ja kietoutunut muihin suhteisiin. Sen irrottaminen omaksi, poliittisesti vähemmän merkitykselliseksi ilmiökseen, jota kutsutaan identiteettipolitiikaksi, on keinotekoista ja vahingollista.

Suhteiden ja suhteisuuden näkyväksi tekeminen paljastaa niiden mahdollisen hierarkisuuden ja väkivaltaisuuden. Näkyväksi tekeminen mahdollistaa kritiikin, ei estä sitä, kuten Mäki esittää. Suhteiden häivyttäminen ja nimeämättä jättäminen väistämättä tukee status quota, mikä lienee Mäen pyrkimyskin. Hän kaipaa aikaa, jolloin kaikki toimijat olivat valkoisia, cissukupuolisia heteromiehiä, eikä sitä siksi tarvinnut koskaan sanallistaa. Onneksi maailma ei ole niin yksinkertainen.

 

Camille Auer
turkulainen kirjoittaja ja taiteilija

 

Kuva | Mikko Mäki esittää artikkelissaan, että muun muassa Venetsian biennaalin Suomen paviljongin toteuttaneen Miracle Workers Collectiven työskentelyssä on kyse enemmän tekijäpositioista ja prosessista kuin teoksista. | The Miracle Workers Collective, A Greater Miracle of Perception, 2019. Produced by Frame Contemporary Art Finland for the 58th International Art Exhibition – La Biennale di Venezia. Images Ugo Carmeni, Courtesy of the artists.

EDIT on vuonna 2014 perustettu julkaisu, jossa kirjoitetaan nykytaiteen sisällöistä, taiteilijoista, näyttelyistä ja ajankohtaisista ilmiöistä kulttuurin kentällä.

info@editmedia.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *