Yhdeksän suurta, pimeää valkokangasta hämärässä salissa. Kuvat ilmestyvät yksi kerrallaan: tyhjiä ja rapistuneella tavalla kauniita huoneita huonekaluineen, soittimineen, kuulokkeineen ja mikrofoneineen. Pian jokaiseen kuvaan ilmestyy ihmisiä. Parrakkaita, hoikkia, tummahiuksisia, vaaleamekkoisia, ruutupaitaisia, paljasjalkaisia ihmisiä, joista kukin asettuu yhteen huoneeseen yksin soittimen ääreen. He asettavat kuulokkeet korvilleen ja sormensa koskettimille tai kielille, poimivat kapulat tai jousen käteensä ja keskittyvät. Sukivat hiuksiaan, yskäisevät. Odottavat.

Kappale alkaa ja muusikot yhtyvät soittoon. He eivät näe toisiaan. Jokainen heistä on eri huoneessa, ja he kuulevat toisensa vain kuulokkeiden avulla. Silti he soittavat selvästi yhdessä, muodostavat yhtyeen ja yhteyden, kokonaisuuden.

Ars Fennica -voittaja Ragnar Kjartanssonin Kiasman yläkerrassa esillä oleva yhdeksänkanavainen videoinstallaatio The Visitors (2012) kerää lähes poikkeuksetta suitsutusta. Se on jopa yltänyt ensimmäiselle sijalle The Guardianin listauksessa 2000-luvun parhaista teoksista.

The Visitors on 64 minuutin mittainen, ja on hiukan hämmentävääkin, että niin monet katsojista malttavat ja haluavat katsoa ja kokea sen nimenomaan alusta loppuun. Teoksessa taiteilija nimittäin soittaa ystäviensä kanssa samaa, aika yksinkertaista ja toisteista kappaletta uudestaan ja uudestaan. Ragnarin lisäksi videoilla esiintyvät seitsemän soittajaystävää tosin ovat islannin parhaita muusikoita, jotka ovat tunnettuja muun muassa yhtyeistä Múm ja Sigur Rós.

Ragnarin ja Davíð Þór Jónssonin säveltämä kappale, jota he soittavat, on nimeltään Feminine Ways ja se perustuu taiteilijan entisen kumppanin Ásdis Sif Gunnarsdóttirin runoon. Videoilla näkyy yhdellä otolla kuvattu toinen kerta, kun muusikot soittavat kappaleen yhdessä. Soittamisen katsomisessa on oma viehätyksensä. Jokaisen muusikon eleet ja ilmeet. Niistä voi aistia heidän keskittymisensä, uppoutumisensa ja antautumisensa musiikille. Jokainen muusikko täyttää oman tilansa, kuvansa ja aikansa, maalaa soittamalla oman muotokuvansa. Tuo muotokuva liikkuu tilassa, yhdistyy muihin ja yhdessä ne kietovat myös katsojan sisäänsä.

Tavallaan yksi videon päähenkilöistä on myös rakennus, jossa muusikot soittavat: lähes 200-vuotias Rokebyn kartano Hudson-joen rannalla New Yorkin osavaltiossa. Kahdeksan soittajan lisäksi yksi valkokangas onkin omistettu talon väelle, joka on asettunut kuistille kuuntelemaan soittoa. Kukin muusikoista on asettunut toisistaan erilleen: pianisti saliin, sellisti portaikkoon, rumpali keittiöön ja Ragnar kitaroineen kylpyammeeseen. Muusikoiden soittamisen lisäksi voi tarkastella huoneiden lukuisia yksityiskohtia. Antaa katseen liukua värikkäiden antiikkimattojen kuvioita pitkin, maalin lohkeamiin, kirjahyllyihin, kultakehyksisiin koristeellisiin taulunkehyksiin ja posliinivaaseihin.

Katsoessaan valkokankailla avautuvia huoneita tulee samalla tietoiseksi tilallisuudesta laajemminkin ja erityisesti omasta tilassa olemisestaan. Hämärästä näyttelytilasta tulee kartanon huoneiden välillä leijuva epäpaikka, josta käsin muusikoita ympäröiviin tiloihin kurkistelu on kuin katselisi todellisessa koossa olevan, yhdeltä seinältä avatun nukkekodin huoneisiin. Nukkekodin joka on hajautettu tilaan katsojan ympärille. Katsoja on kaiken keskellä ja tavallaan valmiina katseltavaksi, mutta nukkekodin sisällä ketään ei kiinnosta. He ovat uppoutuneita omaan ja yhteiseen soittamiseensa.

Tilallisuus tulee teoksen kohdalla merkitykselliseksi monella tavalla, ja tilassa oleminen, liikkuminen ja sen jakaminen tulevat teoksessa lähelle myös muiden näyttelyvieraiden kautta, sillä suosittu teos kerää äärelleen paljon katsojia. Osa heistä istuu paikoillaan, joku seisoo aina jonkun edessä ja osa liikkuu tilassa edestakaisin. Mistään kohdasta ei voi nähdä kaikkea.

The Visitors saa nimensä ABBA-yhtyeen viimeisen albumin mukaan. Nimi herättää myös pohtimaan läsnäoloa ja erityisesti sen väliaikaisuutta. Jokainen muusikko on vieraana vanhassa rakennuksessa, mutta myös siinä hetkessä, jonka he luovat soittamalla yksin ja kuitenkin yhdessä toistensa kanssa. Katsojat ovat vieraana näyttelyssä mutta myös ikään kuin etänä läsnä kartanossa ja soittajien jakamassa hetkessä, menneessä. Musiikki on se tila, joka mahdollistaa kaikkien näiden ”vieraiden” kohtaamisen. Samalla läsnäolo ja yhteys ovat myös syyt siihen, ettei oma kokemukseni teoksen äärellä ole niin vaikuttunut kuin haippi sen ympärillä antoi odottaa.

Taiteilija on kertonut halunneensa tallentaa teokseen tietyn aikakauden tunnun ja sen hetken, kun nuoruus on loppumaisillaan. Haikeus, kauneus, rakkaus, ajankulumisen ja luopumisen hyväksymiseen liittyvät lohtu ja armo ovat periaatteessa ilmassa, mutta en onnistu tavoittamaan niitä. En ole lumoutunut enkä liikuttunut. Katsoessani The Visitors -teosta, tiedän varsin hyvin, mitä minun pitäisi tuntea – mistä jään paitsi – ja turhaudun entisestään.

Seuraan soittajien läsnäoloa ja heidän näkymätöntä yhteyttään, jonka pitäisi sulkea myös minut sisäänsä. Katson kuinka he sulkevat silmänsä soittaessaan ja antavat musiikin viedä. Sentimentaalinen ja melko turhanpäiväinen kappale kasvaa hienovaraisista, hiljaisista hetkistä mahtipontisiin mittasuhteisiin, kunnes huipentuu ulkona ammuttuihin tykin laukauksiin, ja koko ajan tunnen vain vahvempana sen, miten jään sen kaiken ulkopuolelle. Eniten samaistumispintaa minulle tarjoaakin naishahmo, joka makaa liikkumatta basistin vieressä sängyllä selkä katsojaan päin koko sen ajan, kun muut soittavat. Hän on paikalla, mutta hänen läsnäolonsa on niin passiivista, että häntä tuskin huomaa.

Kun muusikot lopulta jättävät soittimensa ja kokoontuvat kävelläkseen yhdessä auringonlaskuun, tuo nainen nousee ja liittyy heidän joukkoonsa. Samalla tavalla minäkin kuljen yhdessä muiden katsojien kanssa kohti tuota yhtä valkokangasta, jossa he katoavat laulaen horisonttiin. Vierailu on ohi.

The Visitors esillä 2.2.2020 saakka.
Nykytaiteen museo Kiasma
Mannerheiminaukio 2,
00100 Helsinki

Artikkelikuva: Ragnar Kjartansson The Visitors, 2012. Kuva: Elisabet Davids. Courtesy of the artist, Luhring Augustine, New York and i8 Gallery, Reykjavik. Thyssen-Bornemisza Art Contemporary Collection.