Tarina siitä, miten aika monta valittamisen aihetta tarjoava taidemuseokokemus voi silti olla vuoden paras taidemuseokokemus.

Kaksi päivää ennen joulua Los Angelesissa sataa. Tietysti juuri sinä päivänä, kun joudumme jonottamaan ulkona yli kaksi tuntia. Jonon päätepysäkki häämöttää jossain kaukana edessä: se on sisäänkäynti Los Angelesin uuteen nykytaiteen museoon The Broadiin, joka avautui syyskuun lopussa suuren mediahuomion saattelemana. Museoon voi myös etukäteen varata aikataulutetut liput, joilla saisi kiilata koko joukon ohi, mutta edellispäivänä asiaan havahtuessani huomaan, että seuraavat vapaat ajat ovat maaliskuussa 2016. Eikun siis jonottamaan.

The Broad (äännetään brode) sijaitsee paraatipaikalla Los Angelesin kantakaupungissa, downtown LA, hunajakennoa muistuttavassa uudenkarheassa museorakennuksessa. Taidemuseo täydentää jonkinlaisen LA:n keskusta-alueen kulttuuriklusterin, johon kuuluvat lisäksi kahden korttelin sisällä Grand Streetilla sijaitsevat Walt Disney Concert Hall ja MOCA – Museum of Contemporary Art. Sijainti on tarkkaan valittu ja pitkän poliittisen väännön tulos. Kaikkien kolmen kiistanalaisen rakennusprojektin rahoituksen takana on sama mies, joka lienee vaikuttanut kaupungin kulttuuriseen identiteettiin viime vuosikymmeninä enemmän kuin kukaan muu: Eli Broad. Vastikään avautunut The Broad on yksityinen taidemuseo, ja uusi koti miljardööriyrittäjä ja filantrooppi Eli ja Edythe Broadin noin 2000 taideteoksen kokoelmalle. Ja kuhina käy: Viime vuoden loppuun mennessä, eli kolmen ensimmäisen kuukauden aikana, museossa vieraili yli 200 000 henkeä.

[caption id="attachment_4947" align="alignnone" width="1000"] The Broad. Photo by Benny Chan, courtesy of The Broad and Diller Scofidio + Renfro[/caption]

Pari tuntia jonossa seisoskellessaan ehtii hyvin katsella ympärille. Vaikuttavan kennon on suunnitellut newyorkilainen arkkitehtuuritoimisto Diller Scofidio + Renfro, jonka aikaisempiin töihin lukeutuvat muun muassa New Yorkin Chelseassa sijaitseva High Line -kaupunkipuisto, Bostonin Institute of Contemporary Art sekä työn alla oleva New Yorkin modernin taiteen museon MoMAn laajennus. Heti kadun toisella puolella teräksisiä siivekkeitään dramaattisesti ojenteleva Frank Gehryn ikoninen Walt Disney Concert Hall luo varsin jyrkän vastakohdan mattavalkoiselle, laatikkomaiselle The Broadille. Museorakennuksen huomiota herättävin elementti on sen hunajakennoa tai raastinrautaa muistuttava ulkopinta, jonka yhtenäisyyden rikkoo ainoastaan yksi näyttävä ikkuna, oculus, joka vaikuttaa imevän seinäpintaa sisäänsä kuin musta aukko. Lasinen sisäänkäynti ja aula jäävät suojaan valkoisen lasikuituhunnun alle.

Kahden tunnin ja kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen pääsen hivuttautumaan kuuloetäisyydelle pääovesta. Yksi museon työntekijöistä tulee ohjeistamaan jonon kärkijoukkoa siitä, miten museossa käyttäydytään. Remember to look around you. Katso ympärillesi, taideteos voi olla myös takanasi. No flash (itse kuvaamiseen suorastaan kannustetaan). Ja mikä parasta: selfie-kepit ovat kiellettyjä. Hetken kuluttua pääsylippu on viimein kourassani. Siitä ei tarvitse maksaa, sillä The Broadiin ei ole sisäänpääsymaksua.

Sisälle päästyäni edessäni on näyttävä, luolamainen aulatila. Lippu- tai infotiskejä ei ole, vaan henkilökunta-armeija hyörii aulassa pelkkien puhelimiensa kanssa kuin Apple-kaupassa konsanaan. Keskellä aulaa sijaitsee museon sisätilojen näyttävin arkkitehtoninen elementti: yli 30-metriset liukuportaat, jotka katoavat luolan kattoon. Ne johtavat kakkoskerroksen näyttelytilaan. Nyt täytyy vain päättää, mistä päästä aloittaa.

[caption id="attachment_4949" align="alignnone" width="840"] The Broad lobby. Photo by Hufton + Crow, courtesy of The Broad and Diller Scofidio + Renfro[/caption]

The Broadin avajaisnäyttely on noin 250 teoksen jyhkeä läpileikkaus Broadien laajasta nykytaidekokoelmasta, joka kattaa melkoisen läjän ikonisia teoksia 1950-luvulta eteenpäin. Avajaisnäyttelyn esittelemä kaanon kuulostaa ensisilmäykseltä varsin tutulta ja harmittavan ennalta-arvattavalta selektiolta: Warhol, Beuys, Johns, Rauchenberg, Hirst, Koons, Murakami. Ei ole kovin vaikeaa sijoittaa kokoelmaa valkoisen konservatiivipariskunnan valintojen tulokseksi. Mutta vaikka megatekijät (ja valkoiset miehet) hallitsevatkin huomattavan suurta osaa näyttelystä, tulen huomaamaan, että tämä ei ole onneksi koko totuus. Joukossa on onnistuneita yllätyksiä.

Ensimmäinen vastoinkäyminen tulee kuitenkin heti ensimmäisen teoksen kohdalla. Se on Yayoi Kusaman Infinity Mirrored Room – The souls of millions light years away -installaatio, jonne pääsemiseksi vaaditaan etukäteen varattua aikataulutettua lippua. Hieman huvittaa (mutta vielä enemmän turhauttaa), että kahden tunnin ulkona jonottamisen jälkeen taideteokseenkin täytyy jonottaa. Mutta Kusamaa ei ehdi jäädä harmittelemaan, eikä tarvitsekaan, sillä syksyllähän taiteilijan suurnäyttely avautuu Helsingissä. Nurkan takaa löytyy sen sijaan Ragnar Kjartanssonin häikäisevä 9-kanavainen videoinstallaatio The Visitors, joka kertoo kaveriporukan kartanoviikonlopusta. Lähes käsittämättömästi yhdellä otolla toteutettu 64-minuuttinen video seuraa kartanon eri huoneissa samaa kappaletta musisoivia henkilöitä, jotka videon edetessä kohtaavat toisensa. Katsoja liikkuu tilassa yhdeksän screenin välillä niiden näyttäessä samanaikaisia tapahtumia yhdeksästä eri näkökulmasta. Teknisesti taiturimainen, hieman melankolinen teos on yksi kierroksen huippuhetkistä. Jokohan joku toisi Kjartanssonin myös Suomeen?

[caption id="attachment_4950" align="alignnone" width="1000"] Ragnar Kjartansson, The Visitors, 2012 (Stills), Nine channel HD video projection, © Ragnar Kjartansson; Courtesy of the artist, Luhring Augustine, New York, and i8 Gallery, Reykjavik.[/caption]

Huomaan myöhemmin, että olen aloittanut museokierrokseni ilmeisesti väärästä suunnasta, sillä ensimmäisessä kerroksessa on kokoelman kronologisesti uusimpia töitä, lähinnä 1990-luvulta eteenpäin. Jatkossa museon pohjakerroksessa tullaan esittämään vaihtuvia näyttelyitä. Heti kierroksen alusta löydän kuitenkin monta teosta, jotka tulevat jäämään päivästä parhaiten mieleeni, kenties nimenomaan tuoreutensa ja siten ennalta näkemättömyytensä vuoksi. Niiden kohtaaminen tuntuu parhaimmillaan mukavalla tavalla odottamattomalta. John Currinin sommitelmiltaan ja tekniikoiltaan klassiseen tyyliin maalatut potrettimaalaukset, joissa on häiritseviä, rujon seksuaalisia ja banaaleja elementtejä, onnistuvat vangitsemaan. Uusimmat teokset, kuten upea Maenads, ovat viime vuodelta ja lienevät Broadien tuoreimpia hankintoja. Uusiin teoksiin lukeutuu myös Robert Longon valokuvamainen hiilipiirustus Untitled (Ferguson Police, August 13, 2014) vuodelta 2014, joka kuvaa Fergusonin toissavuotisia mielenosoituksia. Joukossa on toki myös 2000-luvun keräilysuosikkeja, kuten Luc Tuymansia ja Neo Rauchia.

[caption id="attachment_4952" align="alignnone" width="840"] Works of Neo Rauch, Robert Longo and Mark Bradford. Photo by Bruce Damonte, courtesy of The Broad and Diller Scofidio + Renfro.[/caption]

The Broadia on kritisoitu sanoen, että museon suurin ongelma on itse asiassa sen kokoelma. Väitteelle tulee väistämätöntä tukea, kun kohoaa liukuportaita pitkin museon avaraan yläkerran näyttelytilaan. Vaikuttavasta kattokennosta filtteröityy luonnonvaloa valkoisena hohtaviin pintoihin. Putkahdan suoraan Jeff Koonsin valtavan tulppaaniteoksen (Tulips, 1995–2004) eteen. Se on kiiltävä, värikäs, huomiota herättävä – eikä herätä lainkaan haluja lähempään tarkasteluun. Koonsilta on näyttelyssä vaikea välttyä, sillä Broadit pitävät hallussaan ennätystä taiteilijan teosten yksityisomistamisesta (34 kpl). Yläkerran kavalkadiin on ripustettu keskeisiä teoksia muun muassa Andy Warholilta, Jasper Johnsilta, Cindy Shermanilta, Barbara Krugerilta ja Damien Hirstilta. Basquiat ja Keith Haring jakavat yhden huoneen. Roy Liechenstein on selvästi yksi keräilijöiden suosikeista. Sinänsä kiinnostavaa, ja vähän yllättävääkin, on nähdä niin monia ikonisia teoksia, joita on nähnyt useaan kertaan New Yorkin ja Euroopan isoissa nykytaiteen museoissa, yhdessä paikassa. Nyt ne ovat viimein täällä, omassa kodissaan. Oman museorakennuksen puuttumisen takia Broadien kokoelma on ollut levällään ympäriinsä, lainassa maailmalla.

Laajuudestaan huolimatta esillä oleva teoskattaus on sisällöltään varsin kapea-alainen. Sen kuvaama taidehistoria on tarkkaan editoitu: teokset ovat enimmäkseen maalauksia ja veistoksia, eikä tilaa marginaalitaidemuodoille tai uusille mediumeille ole juurikaan jätetty. Näyttelyn edetessä pääasiassa kronologisesti on kiinnostavaa myös huomata, miten tiiviisti kokoelma seuraa taidemarkkinoiden kehitystä. 1980-luvulle tultaessa teosmäärä kasvaa, mutta taiteilijoiden joukkoon liittyy enenevissä määrin myös naistaiteilijoita, mustia taiteilijoita ja muiden vähemmistöjen edustajia. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat Koonsin tulppaaneja vastapäätä vahvaksi kokonaisuudeksi ripustetut Julie Mehretun (Cairo, 2013), El Anatsuin (Red Block, 2010) ja Mark Bradfordin (Corner of Desire and Piety, 2008) loistavat teokset. Tämän kaltaisia kuratoriaalisia vastakkainasetteluja toivoisi kohtaavan reitin varrella enemmänkin.

[caption id="attachment_4953" align="alignnone" width="840"] Julie Mehretu, Cairo, 2013. © Julie Mehretu[/caption]

Ajoittaisesta latteudesta huolimatta laajaan kokonaisuuteen mahtuu kuitenkin myös helmiä, jopa runsaasti. Cy Twomblylta on esillä upea kokonaisuus, samoin joulukuussa kuolleelta Ellsworth Kellylta. Joseph Beuysin teokset on ripustettu lomittain dialogiin Anselm Kieferin kanssa. Damien Hirstin formaldehydit ohitettuani päädyn Kara Walkerin siluettikuviin, jotka kaiken markkinahumun jälkeen hiljentävät. William Kentridgen neljä hienoa animaatiofilmiä ovat Kjartanssonin ohella näyttelyn harvoja videoteoksia. Näyttelyn ehdoton valopilkku on myös losangelesilaisten taiteilijoiden edustavuus: Ed Ruschkan, John Baldessarin, Charles Rayn ja Chris Burdenin teokset sopivat jotenkin erityisen hyvin kotikaupunkinsa kontekstiin. On harmi, että näyttely on lähes tukkoon ripustettu, ja ahtaus syö liikaa yksittäisten teosten voimaa. Huomaan kaipaavani valtavien töiden rinnalle vaihtelua keventämään teosähkyä. Mikä on hienoa, on että kiinnitän erikseen huomiota miten vaivatonta tilassa liikkuminen fyysisesti on. Näyttelyn kiertäminen tapahtuu luontevasti ilman turhauttavia umpikujia tai edestakaisin ravaamista, eikä väenpaljous ylly ruuhkaksi asti missään vaiheessa.

Vuonna 2015 avatuksi taidemuseoksi, jolla on käytössään käytännössä rajattomat resurssit, The Broad ei vielä lunasta odotuksia uudenlaisen taidemuseon mallista. Museoidentiteetiltään se on perinteinen aarrekammio, toki komea sellainen, mutta ensikokemuksen valossa vielä hyvin perinteinen. Aarrekammioidentiteetti korostuu entisestään museon arkkitehtuurissa, ja muodostaa oikeastaan sen koko idean. Museorakennus sekä konkreettisesti että symbolisesti jakautuu kahteen osaan. Jo edellä kuvailemani lasikuitukotelo muodostaa hunnun (veil) rakennuksen keskelle ja alle suojaan jäävälle holville (vault). Broadien taidekokoelma on nimittäin säilötty paikan päälle näihin valtaviin holveihin, jotka kaikesta päätellen ovat melkoinen insinööritaidon osoitus.

Kahtiajako on läsnä jatkuvasti rakennuksen eri osissa ja tasoissa liikkuessa. Erityisen näkyväksi se tulee laskeutuessa takaisin alakertaan luolaston sisällä kulkevia rappusia pitkin. Matkan varrella voi nimittäin kurkistaa suoraan museon holveihin seinämiin puhkottujen ikkunoiden kautta; ne ovat ääriään myöten täynnä kiskoilla liukuvia maalausrekkejä ja itse teoksia. Rakennusta suojeleva huntu suojaa suoralta luonnonvalolta esillä olevia teoksia, mutta myös symbolisesti Broadien aarrearkkua. Huntu vaikuttaa tilakokemukseen myös museon sisällä. Katsoja on kuin ulkomaailmalta eristetyssä vaipassa taiteen kanssa, toisin kuin useissa uusissa museorakennuksissa, jotka korostavat dialogia ympäröivän kaupungin kanssa. The Broad on tässä poikkeus; näyttelytiloista ei näe ulos kaupunkiin, vaan taidekokemus on sisäänpäin kääntyneempi, mitä myös yläilmoihin kohoavat liukuportaat korostavat. Taakse jäävät maalliset murheet.

[caption id="attachment_4955" align="alignnone" width="840"] Installation of works by Robert Rauschenberg, Andy Warhol and Ed Ruscha. Photo by Bruce Damonte, courtesy of The Broad and Diller Scofidio + Renfro[/caption]

The Broadin kokoelma karttuu hurjaa yhden teoksen viikkovauhtia, joten uutta nähtävää on luvassa nopealla tahdilla. Avajaisnäyttelyä seuraava ohjelmisto ja vaihtuvat näyttelyt tulevat määrittämään suuresti museon suuntaa ja menestystä. Jos museo haluaa profiloitua näkemyksellisenä ja millään tapaa kenttää uudistavana nykytaiteen esittäjänä, sen on pystyttävä tuottamaan vahvemmin kuratoituja, temaattisia näyttelykokonaisuuksia. Puitteet sillä selvästi ovat enemmän kuin kunnossa. Rohkeutta, tai tahtoa tähän, vielä puuttuu.

Ala-aulaan palattuani haahuilen vielä ympäriinsä alakerran näyttelytiloissa, vaikka teosten vastaanottokyky on jo enemmän kuin äärirajoillaan. Olo on ristiriitainen. Parin tunnin museokierros on saanut yhtä aikaa haltioitumaan, turhautumaan, ihmettelemään ja ennen kaikkea ajattelemaan. Ajattelemaan niin yksityisten taidemuseoiden ja keräilijöiden tehtävää ja valtaa, nykytaidemuseoiden moninaista roolia ja identiteettiä kuin yksittäisten teosten sisältöjä ja merkityksiä. Mutta oikeastaan jo pelkkä mieleenpainuva arkkitehtuurikokemus tekee The Broadista vierailun arvoisen. Jalkoja lepuuttaessa huomaan, että kaikki pohdintani päätyvät lopulta samaan lopputulokseen: kaikista epäilyksistä, turhautumisesta ja vankasta Koonsin välttelystä huolimatta muutamat ensiluokkaiset teokset sekä taiteen ehdoilla toteutettu yllätyksellinen arkkitehtuuri tekevät The Broadista vuoden parhaan taidemuseokokemuksen.

Mutta sitten tulee kiire. Kännykkä piippaa. Your Uber is arriving in two minutes.

---

Ylin kuva: Works by Christopher Wool and Jeff Koons. Photo by Bruce Damonte, courtesy of The Broad and Diller Scofidio + Renfro.

]]>