Tukholman Modernassa avautui juuri Marina Abramovićin retrospektiivi, joka on ensimmäinen laatuaan Euroopassa. Tässä artikkelissa ei kuitenkaan käsitellä sitä, vaan keskitytään digitaaliseen ja analogiseen taiteeseen kaupungissa, jossa tuntuu aina paistavan aurinko. Uuden ihmisyyden teemaa on pureskeltu Tukholman Modernan The New Human-näyttelyssä viime vuoden toukokuusta asti. Ihmisen ja teknologian vuorovaikutukselle rakentuva kokonaisuus tutkii oman aikamme ihmisyyttä hieman laajemminkin ja pyrkii profiloimaan 2000-luvun yksilöä ja kulttuuria vuosituhannen vaihteesta tähän päivään saakka. Nyt Moderna Museetissa esillä oleva kokonaisuus on viimeinen kolmiosaisesta näyttelysarjasta, jonka kaksi edellistä jaksoa esiteltiin Malmön Modernassa vuosina 2015 ja 2016. The New Human – You and I in Global Wonderland avasi teemaa käsittelevän sarjan kaksi vuotta sitten. Tuolloin tarkasteltiin nykyisyyttä muun muassa migraation ja ääriliikkeiden kautta sekä luotiin näkymiä tulevaisuuteen näiden lähtökohtien pohjalta. Nyt Tukholmassa tunnutaan tarkentuvan juuri ihmisen ja teknologian suhteeseen. Enimmäkseen videoteoksista koostuvassa näyttelyssä on mukana pari vanhaa tuttua. Kiasmassakin pian nähtävät Ryan Trecartin ja Hito Steyerl muistan ainakin itse nähneeni kuluneen parin vuoden aikana useammassa kuin yhdessä biennaalissa (Venetsia, Berliini, Gwangju). Trecartinin teos Trill-orgy Comp vuodelta 2013 on kolmiosainen videoinstallaatio, jonka jokainen video on sijoitettu tekijälleen tunnusomaiseen tapaan kukin omaan lavastettuun tilaansa. Katsojana saan siis istuskella vuoronperään lentokoneen istuimella, leirintäalueen pöydän ääressä ja asiallisen kokouspöydän kyljessä feikki-Eamesilla. Trill-orgy Compin ensimmäinen osa Sibling Topics esittelee nelosia odottavan äidin, joka joogailee ja tekee videotallennetta syntymättömille vauvoilleen. Siirrytään ajassa 27 vuotta eteenpäin ja seurataan nelosparven temmellystä äidin jo siirryttyä tuonpuoleiseen. Trecartinille tyypillinen dystooppisen humoristinen kuvaus tuntuu ja välittyy teoksen eri tasoilla. Videoiden tapahtumat sijoittuvat tunnistettavaan maailmaan, jossa on meneillääin jonkinlainen vieraannuttamisleikki. Dialogi on myös tuttua, olen kuullut sen ennenkin melkein jokaisessa realitysarjassa jonka olen sattunut näkemään. Kaikki puhe mitä Trecartinin teosten hahmot tuottavat tuntuu olevan jonkinlaista y2k-kulttuurin lingua francaa, äärimmilleen tuotteistettua ja hellyyttävällä tavalla teennäistä. Päällisin puolin vaikuttaa siltä, ettei Ryan Trecartinin ilmaisutyylissä ole tapahtunut kovin paljon muutoksia kerronnan ja kuvailmaisun puolesta viimeisen noin viiden vuoden aikana. Näkemissäni Trecartinin videoissa tuntuu myös aina kiinnostava jännitys, joka on hauska ja tuskallinen samaan aikaan. Mieleen tuleekin, että katselen todellisuudessa jonkinlaista toiseutettua tosi-tv:tä, jonka ovat käsikirjoittaneet yhteistyössä meritursas ja satunnaisgeneraattori. Daria Martinin Soft Materials (2004) on 16-milliselle filmille kuvattu video, jossa esitetään alastomien ihmisten vuorovaikutusta mekaanisten olentojen kanssa. Siis: ihminen ja kone tanssivat keskenään. Hurjaa kuvitella, että tämä teos on tehty 13 vuotta sitten. Ja tosiaan, 2000-lukuakin on eletty jo 17 vuotta. Soft Materials tuntuu täysin erilaiselta kuin The New Humanin muut taideteokset, ehkä juuri pehmeältä. Materiaalin analogisuudella on suuri merkitys teoksen välitystavassa ja välineen valinta tuntuu erikoisen lyyriseltä juuri, kun ajattelee teoksessa kuvattua pehmeän ihmislihan ja koneen kontaktia. Teoksessa alaston nainen liikkuu paikallaan kuin lentoon pyrkivä lintu. Hänen edessään samaa tekee pienempi robotti. Nämä kaksi tuntuvat selvästi tanssivan yhdessä ja pieni mekaaninen olento vaikuttaa määräävän tahdin. Mielenkiintoinen ajatusliikehdintä käynnistyykin, kun katselen ihmisen tanssimaan ohjelmoimaa robottia, jonka mutkatonta liikettä toinen ihminen pyrkii imitoimaan. The New Human 21.5.2016 – 5.3.2017 Moderna Museet Slupskjulsvägen 7, Tukholma   Analogisuutta kanavoi myös Gunnel Wåhlstrand Magasin 3:n juuri avautuneessa näyttelyssään. Wählstrand tekee suurikokoisia tussimaalauksia vanhojen valokuvien pohjalta. Parhaimmillaan parimetrisiksi yltävät laveeraukset ovat fotorealistisia siinä määrin, että ne tuovat välillä mieleen Gerhard Richterin valokuvamaalaukset. Toisaalla taas Wåhlstrandin maalauksissa tunnelma puhuu tekniikan päälle ja katsojana olen kuulevinani kaikuja Vilhelm Hammershøin teosten pysähtyneistä sisätiloista, niiden hiljaisista huoneista ja poispäin kääntyneistä päistä.

Gunnel Wåhlstrand 11.2. – 11.6.2017
Magasin III
Frihamnsgatan 28, Tukholma

kansikuva: Gunnel Wåhlstrand, Vid fönstret / By the Window, 2003. Samling Michael Storåkers. Foto: Björn Larsson.