Kohta alkaa…

No niin nyt odotellaan. Vähän sataa yllättäen.  ?

Kivasti yleisöä jo paikalla

—

Sanna: Mua vähän jännitti (jännittää yhä), että kun tällä tekstillä ei ole etukäteen määriteltyä tekstilajia tms. Tai että mihin suuntaan se sit lähtis. Ehkä se on se vaikein asia: antaa sen muotoutua oikeasti hetkessä. 

Viivi: yritän poistaa tyhjän paperin kammoa tällä liveraportoinnilla

Sanna: Just hyvä!

Jaakko Rintalan esitykseen (Shrinealogy – a rehearsal in remembrance) liittyen: 

Tapahtumat jotka johtaneet siihen, että on täällä tänään. Mikä kaikki kaikkien kohdalla johtanut tänne tänään? Mistä alkaen? Mikä merkitys kaikilla sattumanvaraisillakin asioilla on.

Jonkun tuntemattoman nettikommentoijan huomio: kuinka hän valokuvassa näytti esikuvaltaan Peter Amdamilta (1971–2016). Tämän kommentin merkityksellisyys ja se miten Amdam toimi hänelle ”ohjaajana elämässä”

Lisäinfoa Amdamista: https://kunstkritikk.com/skribenter/peter-amdam/ 

Shrine: pyhäkkö?  Onko Porukalle taiteen pyhäkkö?

”onko kummituksen oltava kuollut?”

Kummitukset, enkelit, pelot, muistot. Hyväksyä kummittelu, elää kummitusten kanssa.

Tekee mieli vähän lähteä laukalle vaan sillai, että tarttuu johonkin yksityiskohtaan tai ajatukseen ja lähtee assosioimaan vs. pysyä asiassa, analysoida, rakentaa jotain basic tekstiä. Ja sit kuitenkin analysoi ja arvailee koko ajan sitä, mihin tää teksti on menossa tai mitä siitä pitäis tulla. Myös sellaista metatason sössötystä tulee, kun haluaa selostaa (ehkä eniten itelleen), että mitä yrittää.

Esim. vähänkö kummitukset puhuttelee. Mitä kaikkea kummitus on tai voi olla? Sillai Casper the Friendly Ghost mutta myös laajemmin vaikka esineisiin kiinnittyneinä muistoina tai muistoina joita kantaa mukanaan tai jotka vittumaisesti pulpahtelee esiin kun yrittää nukahtaa ja muutenkin haluais vaan unohtaa kaiken tyhmän, kipeän tai nolon. 

—

Paluu takaisin työtilaan ylös: Kalsea, tihkusateinen ilma ulkona. Tällä sisällä on tämä outo vihertävä ja myös kalsea valo, josta tulee jokseenkin sairas olo. “Tunnelmaa luomassa” myös Jaakko Pietiläisen Yksin kotona (Home Alone) –teoksen (piano?)musiikki ja naputtelun äänet. 

Valoon myös tottuu ja sitten yllättyy, kun se valokuvissa onkin tosi vihreä.

Tilassa kaikuu naputtelun äänet – välillä en ole varma kuuluuko se omista näppäimistä vai Pietiläisen videoteoksesta ulko-ovelta katsottuna vasemmalla puolella. Sen sohvalla pötköttävän vieressä. Toivoisin hieman olevani nyt se pötköttävä asia. Tai sen tilalla. Pötkötellä tasaisen hurinan ja naputtelun säestämänä. Hurinaa, tasaista hurinaa. Jostain kuuluu myös pianon soittoa, olikohan se osa jotain teosta vai kantautui bändikämpältä.

Pietiläisen videon teksti tuntui jotenkin tutulta. Tai siinä oli hahmo, jolla on sama nimi, kuin yhdellä perheenjäsenelläni ja ajattelin heti häntä, kun luin sitä. Kohtaus tekstissä/videossa (“Petri selitti unta…”) oli jotenkin aika karmiva. Varsinkin kun yhdistin sen näihin.

Täällä ylhäällä mietin tätä näyttelyä, tätä tilaa ja niiden suhdetta. Mikä merkitys sillä on, että työskentelytila on näyttelytila on työskentelytila? Teoksen kannalta se siirtymä tai sen puuttuminen? Teosten sijoittelu tässä tilassa? Miten niitä katsoo suhteessa tilaan? Valkoinen kuutio ohjaa katseen teoksiin – teokset häiriö, johon automaattisesti katsoo. Tällaisessa tilassa katsetta kutsuu niin moni muukin asia: työpöydät – mikä aseteltua, mikä työntekoon liittyvää, mitä työtila kertoo siinä työskentelevästä tyypistä?

Tilassa on erilaisia asioita ja esineitä: osa sinne varta vasten valmistettu ja esille asetettu. Osa on jotain muuta, kuten tarvikkeita ja apuvälineitä ensiksi mainittujen valmistukseen. Välillä ero näiden kahden välillä ei ehkä ole selvä, tai edes tarpeellinen. On myös asioita, jotka ovat joskus aiemmin olleet asetettu esille teoksina, mutta nyt ei – tällä kertaa ne ovat vain esineitä. On myös teosten prototyyppejä, harjoitelmia, versioita ja ylös kirjattuja merkintöjä, jotka muodostavat teoksen (idean?) paperilla (tää ajatus vielä vähän kesken).

Jotkin kohdat tilassa näyttävät kuin pieniltä alttareilta, kuten se, jossa on välineitä ja tarvikkeita kuvan tekemiseen – ja niiden päällä kuva kuu-ukosta ja Könni-kellosta. Vieraamme, vieraamme, olet meidän vieraamme!

Sen vieressä olevaan komeroon voi kurkistaa ja tutkia aitoa taiteilijan työtilaa. Asetelma muistuttaa mahtavalla tavalla jotain työväenmuseon rekonstruktiota.

Yksi tilaan asetelluista ja siten kai teokseksi muuttuneista esineistä on Man Yaun High heal (2021), joka painaa noin 40 kiloa. Se on valmistettu materiaalista, joka on kuumennettu yhdessä työvaiheessa 1000-asteiseksi. Se tuntuu silkalta taikuudelta.

Tuntuu niin mielettömältä, että miten vanha tekniikka pronssivalu – ja keramiikkakin on. 

Tuntuu arvokkaalta, että olisi edes jonkinlainen ymmärrys taidekriitikkona taiteilijan teknisestä osaamisesta ja siihen vaaditusta ajasta ja vaivasta.

Viivi: Itse olen siinä mielessä onnekas, että lapsena-nuorena kävin koko kouluajan taidekoulua ja sain edes kokeilla vähän sitä sun toista tekniikkaa, vaikka en tietty olekaan mikään taiteilija (lol). 

Joo kätevää kun esim. keramiikasta about kaikki mun tiedot perustuu johonkin Suuri keramiikkakisa -sarjaan. Se on kyl opettavainen. 

Tila ja täällä olevat asiat, esineet tietysti näyttäytyvät jotenkin jänniltä, vähän mystisiltä, kun ei itse ole taiteilija. Tämä on kuitenkin heille työpaikka, tai tavallaan ehkä koti. (Tekee mieli palata takaisin siihen haastatteluun ja muistella, mistä me silloin pari viikkoa sitten heidän kanssaan keskusteltiin.)

Voi pohtia, mikä täällä tilassa (tai ylipäätään) erottaa teoksen muista esineistä? Tai teoksesta tulee valmis? Onko se tarpeellista edes tehdä tällaisia erotteluja? Näyttelyn kartassahan/teoslistassa ne on kyllä eroteltu, joten se ohjaa katsojaa. Esitteen voi ottaa mukaan, tai olla ottamatta mukaan. Olisi eri valinta asettaa teosten vierelle nimilaput, jolloin katsoja ei voisi välttyä siltä erottelulta.

Missä vaiheessa materiaalista tulee teos, ja missä vaiheessa teoksesta tulee valmis? Mikä on esineen ja teoksen ero? Ulko-oven vieressä seinällä oleva _____keskus on teos, ja toisaalla tilassa olevat lähes samannäköiset asiat enteitä siitä.

Mikä on edes näyttely? → vrt. Porukalle-tyypit puhuivat haastattelussa näyttelykonventioista eli eri tavoista ja käytännöistä, mitä näyttelyn pitämiseen liittyy. Tämähän voi olla jossain mielessä vaikka kokonaistaideteos. Näyttelyssä selkeästi pohditaan niitä konventioita ja ehkä kommentoidaan niitä sillä toteutustavalla? Näyttelyssä on esim. selkeä teoslista. 

Näyttelytekstikin on. Jussi Niskasen mahtava teksti kertoo Huutokauppakeisari-lautapelistä (piti googlata – sellainen oikeasti on!), sen pelaamisesta, pelaamisen taktiikoista, kaoottisuudesta ja intensiivisyydestä sekä sen metatasoista. Tää kohta tekstissä “at times it felt as if the ‘Huutokauppakeisari’ Aki Palsanmäki himself was present” muistuttaa taas Jaakon esityksestä ja siinä mainituista kummituksista! Kummitusten ei tarvitse olla kuolleita ilmestyäkseen ja kummitellakseen toisaalla. Lisäksi englanniksi käännettynä “The emperor of auctions” kuulostaa aivan sairaan mahtipontiselta. 

Entäs Niskasen maalaus? Häneltä on näyttelyssä esillä yksi teos (Untitled), mutta oma teoksensa on toki hänen kirjoittamansa näyttelyteksi. Maalauksen toistuva värikäs abstrakti kuvio tuo mieleen pitkän matkan bussien penkkien verhoilut. Näillä teoksilla ei nyt näytä olevan vahvaa kytköstä toisiinsa. 

Maalauksen taustalla olevan seinä oli ilmeisesti maalattu pinkiksi näyttelyä varten. Yhdistelmän tilan kelmeän vihreä ja äitelän pinkin välillä on vähän häiritsevä. Ja se on siis ehdottomasti hyvä.

Toisaalta, en tiedä onko näillä millään teoksilla tekemistä toistensa kanssa, eikä se tietysti ole varmaan tarkoitustaan. En tiedä, miksi otin edes tämän esille… 

Tarinat jotka pilkotaan ja laitetaan sekaisin segmentteihin. Se lukee seinällä. Yhdessä laatikossa lukee Lasihelmet / sirpaleet.

Keiden muiden työn jälkiä tilassa on näkyvillä? Kirjoja, levyjä, Oiva Toikan lasilinnut, iso pahkakulho (luontoäidin taideteos lol).

Taideteokset vuoropuhelussa tilan kanssa: esim. Hermanni Saarisen Oire (2020) ottaa heti vastaan tulijan pötköttelemällä sohvalla. Samoin Pötkö (2019–2021) oleilee luontevasti polttouunin päällä. Toimistopöydän äärestä katsottuna näyttää siltä kuin uunin ilmastointiputki olisi osa teosta. Pötkö tuntuu jatkuvan harmaana ylöspäin seinänviertä ja muuttuvan valkoiseksi paksummaksi putkiloksi kohti kattoa. Johdattaa Elina Vainion teoksen luokse, joka pilkottaa katon rajassa. Katonrajassa ilmastointikanaviin maastoutuvat Elinan teokset ovat vähän kuin mikroskoopin näkymä, mutta enpä tiedä onko se ollenkaan tarkoitus. Minulle (Anu) ne taas näyttäytyy enemmän kaukoputken näkymiltä, ja sitten kuitenkin käsinkosketeltavilta.

Minusta (Rosa) ne näyttävät kiertoradoilta, tai kirjontakehykseltä. Ellipsejä lukuunottamatta muodot vaikuttavat sattumanvaraisilta, kuin langanpätkiltä. Miks mulla tulee mieleen Speden Spelit?!?! 

Totta, näyttävät kirjonnoilta, jotka on tehty jonkinlaisille mehiläisvahakalvoille.

—

”look at this rubbish” Alec Kyle Sibbald: A Night at the Opera

”Fuck that guy!” ?

Tämä on aika hauska, ja jatkaa oman identiteetin kehittymisen pohdintaa kuten Jaakon esitys aiemmin. ”but where are you really from?!?”

Teema: being black british. Sibbaldin esitys oli hieno ja hauska. Tavallaan “tyypillistä” brittiläistä kuivaa huumoria ja suvereenia esiintymistä. Huom huom: tämä on nyt vain tällaista fiilistelyä, tarkoituksenani ei ole kirjoittaa arvioita näistä esityksistä, kunhan tunnelmoin näin puolikkaan oluen jälkeen… 

Sitä varten täällä ollaan, että dadaa syntyy…

—

Pölähdin tänne jostain ihan toisesta maailmasta, vielä aamu-uinnin jälkeinen keho on herkässä tilassa yhtäkkiä ihmisten keskellä. Tuntuu vähän samalta kuin kylmään veteen pulahtaminen, jotkut osat minusta tottuu nopeammin tilaan ja sen energiaan. Joku osa taas vaatii päästä pian pois, ottamaan etäisyyttä. Jään kuitenkin katsomaan Alecin esitystä ja uppoan kertomukseen, se virkistää ja naurattaa. Joitain ajatuksiakin varmaan herää, ehkä jo huomenna osaan niitä tähän selventää.

On ihanaa, että tää tapahtuma on ja nähdä ihmisiä taiteen äärellä. 🙂 Korona-aika on osoittanut, miten tärkeää se on. Ihmisten kohtaaminen tietty on varsinkin nykyään ihanaa ja kamalaa, kun vähäisetkin sosiaaliset taidot on niin ruosteessa. Just puhuin tuolla jollekin, että sitä joko ei osaa muodostaa lauseita eikä sanoa mitään tai sit hölöttää heti ekalle vastaantulijalle elämästään KAIKEN. 

Katsoin matkalla tänne bussissa sen Biitsin videon (Worldview 2), jossa Kaino on jollain romupihalla ja selittää kuinka kaikki on kaunista, yhdyin näkemykseen täysin siinä hetkessä. Siinä puheessa oli kivaa se keskustelevuus, kuuntelijan huomioonottaminen ja kuitenkin se hänen läsnäolonsa siinä tilassa ja hetkessä jossa hän oli. 

Täällä ylhäällä työhuoneella taas on hassua larpata toisten työtilaa, pääosin keskenämme nyt kun näyttely ei ole auki tapahtumapäivän aikana. Yhteisönä toisten yhteisön sisällä. Tulee vähän kateuttakin, ihanaa kun ihmiset saavat työskennellä yhdessä, mäkin haluun. Muistelen haikeudella omia työhuoneaikoja. Hauskaa myös tutkia teoksia niiden syntypaikoilla, vaeltaa kaiken keskellä.

Mieleen nousee myös jonkinlaista identiteettipohdintaa: miten me kriitikoina tai taidekirjoittajina olemme osa taideskeneä, mutta silti erillään taiteilijoista ja ulkopuolella. Tästä tämä tapahtuma on jonkinlainen “metafora”, kun ollaan täällä keskenään eikä edes nähdä kaikkia esityksiä eikä ole mahdollisuutta juurikaan oleilla muiden kanssa.

—

Sakari Tervon piirustuksen (Kaksistaan, 2021) pienet tanssivat viivaukkelit koskettaa. Niiden liikkeestä tulee mieleen Keith Haring, josta katoin dokkarin äskettäin, mutta näiden energiassa on jotain arkaaisempaa. Hailakat puuvärit vievät myös lapsuuden muistoihin. Ainakin tähän tekniikkaan minulla on omakohtainen kokemus, vaikka en kriitikkona voikaan hallita kaikkia taiteen tekemisen menetelmiä (vrt. aikaisempi keskustelu).

“Keramiikan aikakäsitys” (lukee työhuoneen seinällä)

“Renessanssikerubin naaman muotoinen paise reidessä” (joku selittää tilan toisessa päässä)

Nyt alkaa se Jessie Bullivantin teosesittely, mutta ei taideta ehtiä siihen: “Imagine it’s a cool  fancy old door with a splendid antique handle” 

”Imagine working in a team”

Valitettavasti ei nähty livenä Juuso Tervon esitystä Pedagogy, mutta onneksi se on saatavilla myös zine-muodossa, tekstinä siis. 

”The air passing through

Every funky flute,”

The singer joints the chant,

”Is but a pressured search,

Destined to evaporate

Upon finding a note

To dance with.”

Kello on nyt 16.44 ja pidetään hetki paussia kirjoittamisesta. Heippa!

Tän jälkeen mentiin Via Tribunaliin pitsalle ja siellä puhuttiin vielä jostain, mikä tuntui tekstin kannalta olennaiselta. Mut mitä se oli?